Los Larsson

Barcelonalaisten kirjakauppojen myyntilistan kärki näytti tältä (en tosin muista näiden keskinäistä järjestystä):

1. Los hombres que no amaban a las mujeres
2. La chica que soñaba con una cerilla y un bidón de gasolina
3. La reina en el palacio de las corrientes de aire

Ja vieressä tietenkin sama lista katalaaninkielisistä kirjoista:

1. Els homes que no estimaven les dones
2. La noia que somiava un llumí i un bidó de gasolina
3. La reina al palau dels corrents d’aire

Osaatteko päätellä, mitkä kirjat? Niiden päällä oli vielä mainoskääre: La trilogìa de culto. Kulttitrilogia. Käsittämätöntä. Jotenkin kuvittelin, että Larssonit olisivat ainakin vähän kulttuurisidonnaisia, liian pohjoismaisia etelän makuun. Käsittämätöntä myös, että pitävät kielessä kuin kielessä kiinni noista kankeista, liian pitkistä joku-joka-jotain-nimistä.

Ihmisapinoita

Kävin tapaamassa sukulaisiamme Barcelonan eläintarhassa. Melko kallista, pääsymaksu 16 euroa, mutta ehdottomasti joka sentin arvoinen, hieno, hieno eläintarha.

Etukäteen epäilin, että mahtaako siellä ihmisapinoita olla, kun kerran niille on Espanjassa annettu “ihmisoikeudet”. Mutta ilmeisesti eläintarhassakin voi elää ihmisarvoisesti, sillä kyllä niitä siellä oli, kymmenittäin. Simpansseja, gorilloita, yksi orankikin. Erityisesti yksinäinen oranki näytti todella tylsistyneeltä ja masentuneelta.

Simpanssihäkin edessä oli opiskelijatyttöjä tekemässä muistiinpanoja niiden käyttäytymisestä. Kysyin tytöiltä, että eikös tässä maassa tullut voimaan joku laki apinoiden oikeuksista. En ymmärtänyt vastauksesta paljon muuta kuin että si, teoricamente, pero…

Vaikka vähän pahaa tekikin, niin erityisesti yksi gorillaperhe oli aika suloinen. Siihen kuului vaikuttavan kokoinen ja näköinen herra, kaksi vaimoa ja kummankin kolmivuotiaat ihastuttavat poikaset. Tuijoteltiin toisiamme rouvagorillan kanssa pitkään, ja taas minulle tuli tunne, että kumpi meistä oikeastaan onkaan näytillä.

Gorilloilla oli kyllä myös yksi ei-niin-suloinen tapa: niiden lempiravintoa näytti olevan niiden oma uloste. Ne elivät niin sanotusti kädestä suuhun, ja laittoivat kakatessa käden alle. Mietin sitä inhimillisyyshommaa vielä.

Vieläkin hirvittävämpi oli kuitenkin iguaani, joka söi omat vastasyntyneet poikasensa siinä ihan estradilla.

EDIT: Unohdin eilen kertoa tärkeimmän inhimillisyyspointin: Otin siellä eläintarhassa laadukkaalla kännykälläni kuvan simpanssista ja lähetin sen isälleni. Kohta isä soitti ja kysyi, mitä se esittää. Kuva oli niin epätarkka, että hän oli luullut, että siinä olen minä.

(En taida ikinä kyllästyä tähän apinahuumoriin. Parasta.)

Difficult to Get Around

Minulla on ollut tähän asti verrattain vähän ensi käden kokemusta amerikkalaisista. Yllättävää kyllä, Barcelonassa niitä on saanut, enemmän kuin ehkä välittäisinkään. Toinen kahdesta hengailukaveristani täällä on teksasilainen 30-vuotias sairaanhoitaja. Siviilissä tuskin olisimme sydänystäviä, mutta hän on kyllä kauhean mukava ja sweet.

Valitettavasti teksasilainen sairaanhoitaja on kovin pettynyt Barcelonaan. Hän odotti Espanjalta paljon enemmän. Nyt häntä harmittaa, että viettää täällä vielä melkein kaksi viikkoa, olisihan samalla vaivalla voinut sitten käydä vaikka Italiassa.

Mikä Barcelonassa mättää, kysyin. Seuraavat asiat:

• Täällä on vaikea liikkua. (Kuinka niin, kysyin. No kun hän on tottunut ajamaan autolla ympäri kaupunkia. USA:ssa bensa on halvempaa ja kadut leveämpiä. Kerroin, että minusta juuri sellaisessa kaupungissa, jossa tarvitsee auton, on vaikea liikkua. Ai niinkö, hän sanoi huomattavan kummastuneena. Koitin paasata jotain julkisen liikenteen tärkeydestä ja mukavuudesta, mutta ei hän tainnut ihan vakuuttua.)
• Täällä ei ole mitään tekemistä. (Koska täällä ei ole esimerkiksi leffoja. No onhan täällä, mutta ne tietenkin ovat espanjaksi, huomautin. Joo, mutta Teksasissa on paljon uudempia leffoja, hän vastasi ja kertoi kauhistuneena nähneensä julisteen, jossa mainostettiin Terminatoria.)
• Meri on kaukana. (Öö, sinne on pari metropysäkillistä?)
• Ihmiset ovat töykeitä. (Eivät väistä jalkakäytävillä. Voi olla, en ole huomannut erityisemmin, mutta kauheaa tässä on se, että hän aikoo seuraavaksi mennä Pariisiin.)
• Likaista. (Niin, seuraavaksi hän menee Pariisiin.)

En halua pilkata tai ivata teksasilaista, en suinkaan. On vaan niin uskomatonta, kuinka erilaisia näkökulmia maailmassa on. Vaikka vain meidän länkkärien kesken.

Vettä, rantaa

Barcelonan rannat eivät ole kovin kummoiset. Vesi on likaista, pohjassa on isoja kiviä, jotka sattuvat ikävästi jalkapohjiin, ja ennen kaikkea: rannalla ei saa maata hetkeäkään rauhassa. Niin paljon siellä pyörii hierojia, tatuoijia, mekonmyyjiä, limsakauppiaita. Lehdessä luki tänään, että näiden yrittäjien määrä Barcelonetan rannalla on rajussa kasvussa, kun tämä kapitalismi on kriisissä. Ajan merkkejä tämäkin.

Sitten kokeilin Badalonaa, pikkukylää vartin junamatkan päässä. Mucho mejor. Ei turisteja, ei yrittäjiä. Puhdas vesi, sileä hiekka. Paljon teinejä, joilla on tällä viikolla alkanut kesäloma. Kesän uikkaritrendi pojilla: polviin asti ulottuvat bermudasortsit puolitangossa, alla alushousut leveällä vyötärönauhalla, esim. Calvin Klein.

Pakko oli kokeilla myös Sitgesiä, 45 minuuttia Barcelonasta, koska siellä on opaskirjan mukaan “EU:n palkituimmat rannat”. Se lukeekin varmaan jokaikisessä matkaoppaassa, sillä ranta oli sunnuntaina niin täynnä jengiä, että ei kirjaimellisesti mahtunut sekaan. Käveltiin ainakin kilometrin verran etsien paikkaa, johon mahtuisi asettamaan kolme rantapyyhettä vierekkäin. En suosittele.

Ja kaiholla muistelen Copacabanaa. Oli kyllä ehdottomasti yksi maailman mielenkiintoisimmista paikoista.

Täällä ei varmaan enää tarvitse kokeilla mitään, on sen verran punaiset olkapäät nyt.

Ai että kuka on Ayrton Senna!

Eilen tapahtui vakava juttu. Olin jossain sekavissa international students -kotibileissä ja juttelin jenkkipojan kanssa, joka on asunut vuosia Sao Paulossa, Morumbin kaupunginosassa. Minä siihen että sattuipas, se on ainoa kaupunginosa, jonka siitä kaupungista tiedän. Kerroin käyneeni siellä Ayrton Sennan haudalla. Poika kysyi, että kuka Ayrton Senna.

Ensin meinasin tikahtua nauruun, mutta eipä siihen oikeastaan ollutkaan mitään syytä. Poitsu oli 18-vuotias, syntynyt vuonna 1990. Eli ei edes neljää täyttänyt, kun Senna kuoli. (Ja sitä paitsi amerikkalainen, ja nehän eivät urheilusta tajua mitään.)

Ja sitten mietin vain, että mitä hittoa minä teen näissä bileissä. Onneksi sentään parikin parikymppistä poitsua siellä sanoi, että olen ikäisekseni nuorekas.

Ukraina, USA

Hola chicos. Olen lempipuuhassani, tutustumassa vieraisiin ihmisiin ja kulttuureihin. Antoisinta mitä voi ihminen tehdä. Parhaat tähän mennessä:

• 15-vuotias lapsinero Ukrainasta. Asuu kanssani Teresan luona ja opiskelee espanjaa samassa koulussa. Näyttää kymmenvuotiaalta lippalakissaan mutta kuulostaa yli kolmekymppiseltä. Puhuu suunnilleen kaikkia maailman kieliä. Pelaa “ammattimaisesti” pöytätennistä ja ui kilpaa. Soittaa xylofonia ja opiskelee musiikkia. Suunnittelee jo yliopisto-opintojaan, jotka alkavat vuoden kuluttua. Kertoo kaveristaan, joka on “simple” ja siksi tietää jo menevänsä London School of Economicsiin lukemaan taloustieteitä. Itse hän haluaisi yhdistää taloustieteisiin it-hommat. Ja LSE olisi törkeän kallis, “jopa meidän perheellemme”. No eikö olisi stipendejä noin etevälle pojalle? Ei, vain ETA-maiden asukkaille. Yritti hankkia Kanadan passin, mutta ei tärpännyt - ei, ei ole sukua Kanadassa, mutta puhuu hyvää englantia ja on kavereita lähetystössä. No, vuoden päästä hän saa kuitenkin diplomaattipassin. On Barcelonassa neljä viikkoa mutta käytti melkein kaikki rahansa jo ensimmäisellä, joten suunnittelee nyt ansaitsevansa hieman katusoittajana. On jo kiertänyt kaikki kaupungin musiikkiliikkeet kysellen vuokrattavia xylofoneja.   
• Keski-ikäinen jenkkinainen, joka puhuu espanjaa suunnilleen yhtä hyvin (siis huonosti) kuin minä, ja arvatkaas mikä on ammatiltaan, back in Atlanta? Kyllä, espanjanopettaja. Kysyi eilen minulta, onko Sagrada Família museo vai mikä. Ei ollut ihan tarkkaa tietoa siitäkään, kuka oli Franco. No, onneksi sai apurahan, että pääsi tänne vähän tutustumaan aiheeseensa.

Kesämekkomerkintä

Voisin taas hieman hehkuttaa KESÄÄ ja LOMAA, mutta te varmaan tiedättekin jo.

Sen sijaan KESÄMEKOT, ollaanko niistä puhuttu jo? Hitto kun ne on ihania. Ottaen huomioon, kuinka monena päivänä vuodessa minulla on mekko päällä, ne ovat vaatekaapissani erittäin yliedustettuna. Niille ei itseasiassa taida tulla edes yhtä käyttäkertaa vuodessa mekkoa kohden. Mutta niinpä ne ovatkin myös erittäin pitkäikäisiä. Yksi suosikeistani on Benettonin kukkamekko, jonka äitini osti minulle Teneriffan-lomalla, kun olin yläasteella. Ihan uskottava se on vieläkin.

Sitten on perulainen kauppakeskusmekko, Rion uuden vuoden valkoinen mekko, Tukholmasta siskon häihin ostettu kallis mekko jota ei sitten käytettykään, Hammarbyn kirjanjulkkarimekko, Ranskan-mekko jonka vetskari aukeaa itsestään… Ne ovat kaikki ansainneet paikkansa. Vaikka vain yksikin käyttökerta, mutta ah niin rakkaita muistoja! Ja jos niitä käyttäisi useammin, ehkä muistot eivät olisikaan niin rakkaita? (Tämä peruskusetusargumentti neljän vuodenajan autuudesta.)

Seuraavat kaksi viikkoa aion kulkea mekoissa. Viikkasin ne kaikki eilen illalla rinkkaani. Jos ei mahdu, tingitään muusta.

Sitten Barcelonaan. Adios amigos!

Kutsu

Mitenhän tähän pitäisi reagoida?

Bassem invited you to join the Facebook group “كل المصريين مع حسن شحاتة”.