Työ

Soitan ministerin lehdistöavustajalle ja pyydän parin minuutin puhelinhaastattelua ministerin kanssa tällä viikolla.
Avustaja: Aika huonolta näyttää, ministeri on kyllä todella kiireinen, mutta minä yritän järjestää.

Kiitän, annan kännykkänumeroni ja jään odottamaan vastausta.

Seuraavana päivänä puolelta päivin ministeri soittaa kännykkääni.
Minä: Voisinko saada viisi minuuttia aikaa kaivaa kysymykset?

Ministeri: No se on kyllä aika paljon pyydetty.

Minä: Mutta kun en voi tehdä haastattelua juuri tässä. Voitaisiinko sopia joku ihan mikä tahansa aika?

Ministeri: No minä voin yrittää soittaa tuossa reilun tunnin päästä. Tai sitten kahden tunnin päästä.

Odotan koko iltapäivän toimituksessa puhelua, eikä sitä tule. Syön lounaani kahdeksalta illalla.

Seuraavana aamuna kymmeneltä olen juuri lopettanut erään parinkymmenen minuutin pituisen puhelun, kun kännykkä soi. Se on ministerin sihteeri.
Sihteeri: Olen koittanut soittaa mutta olet ollut tosi varattu. Minä yritän nyt yhdistää ministerin kännykkään, mutta en tiedä sopiiko hänelle enää –

Minä: Ei ei, älä yhdistä, olen kaupan kassalla. Olen kymmenen minuutin päästä toimituksessa, sopisiko silloin?

Sihteeri: No soita kun olet siellä, niin yritetään jos ministerille sopii.

Kiirehdin toimitukseen, mutta ei ministerille enää sovi.

Ymmärrän, että minä olen mokannut. Toimittajan pitäisi olla kuin Elisan mainos silloin joskus. Kaikkialla, kaikkien kanssa, kaiken aikaa.

Onneksi myöhemmin päivällä ministerillä on tauko, ja minä onnistun olemaan tietokoneeni ääressä, ja ministeri antaa loistohaastattelun…

Positiivista porukkaa

Eilen eräissä bileissä eräs toimittaja kertoi haastatelleensa jotakin professoria. En nyt millään muista, että mikä oli professorin nimi ja mikä oli haastattelun aihe, mutta siteeraan professoria kuitenkin (erään toimittajan mukaan):

Suomalaiset ovat Euroopan Nato-vastaisin, EU-vastaisin ja Amerikka-vastaisin kansa, eikä täällä Venäjästäkään pidetä.

Pitkiä ja suoria

Hikistä. Kupittaan yleisurheilukentän lämpömittari näytti eilen 31 astetta. En tiedä, oliko se ihan luotettavaa tietoa, mutta oli mukavaa saada kerrankin luonnontieteellistä tukea omille liioitteleville päivittelyilleen. Että on tämä uskomaton elokuu.

Turku ja Tampere saavat pisteitä siitä, että kumpaankin pääsee helposti junalla, ja minä tykkään junalla matkustamisesta. Erityisesti Turkuun meneminen on simppeliä: Junat lähtevät tasatunnein, ja matka kestää kaksi tuntia. Vältä pendolino-lähtöjä, koska niistä joutuu maksamaan enemmän ja ainoa ero intercityyn on, että ei pysähdytä Kirkkonummella.

Turku-suhteeni sen kuin syvenee, kun jo toinenkin hyvä ystävä muutti sinne. Mutta Turussa on pari hämmentävää piirrettä (siis Turussa kaupunkina, jätetään ihmisistä puhuminen toiseen kertaan). Siellä on paljon rumia kerrostaloja ja kamalan pitkiä katuja. Kuten Läntinen Pitkäkatu ja Itäinen Pitkäkatu.

Pitkät kadut ärsyttävät siksi, että Turussa kävellään, toisin kuin Helsingissä, jossa mennään julkisilla. Toki turkulaiset itse myös pyöräilevät, mutta sekin on vähän erilaista kuin Helsingissä. Ei ole pyöräteitä, eivätkä ihmiset käytä kypärää. Matkat ovat vissiin lyhyempiä ja liikenne vähäisempää. Jotenkin paradoksaalisesti pyöräily on urbaanimpaa Turussa kuin Helsingissä.

Mutta pyörättömänä ja polvivammaisena se käveleminen otti aika lailla päähän – 31 asteen helteessä!

Kukas se lauloikaan, että “kadut kaupungin ovat pitkiä ja suoria”? Turkulainen tietenkin.

Elokuun 25:s

Tämän päivän Nytin pääkirjoituksessa ylistettiin Helsinkiä. Aamu-tv:n Jälkiviisaissa ylistettiin Helsinkiä. Minä jatkan, sillä tänään Helsinki pani aivan parastaan.

Parempaa elokuun 25. päivää ei voisi olla. (Se viimevuotinenkin häviää tälle, se jolloin istuin Helsinki-Vantaalla, kuuntelin uutta Röyksopp-levyäni ja mietin, millaistakohan Tukholmassa mahtaa olla.)

Aamuinen näköala ikkunoistani on vaan niin voittamaton, että en pysty sitä mitenkään kunnolla kuvailemaan. Kun aurinko paistaa ja meri kimmeltää, yhtäkään autoa ei näy eikä kuulu, ainoa ihminen on yksinäinen lenkkeilijä. Se käsittämätön rauha ja luonnon itsevarmuutta uhkuva valmistautuminen tulevaan päivään. Se vaan mykistää, joka aamu. Olisin mennyt uimaan, jos ei olisi tikkejä jalassa.

Keskustassakin oli mahtavaa. Tuhannet turistit, lomaltapalaajat ja opiskelijat ovat vallanneet kaupunkimme. Niitä on niin paljon, että kaduilla on ahdasta, ja ihmismolekyylit alkavat törmäillä toisiinsa, ja molekyylien on pakko ottaa kontaktia, jakaa elintila, katsoa toista, puhua sille, ymmärtää, että ollaan kaikki samassa liemessä ja yhteistyö on voimaa. Helsingissä on juuri nyt hienointa se, mistä Tukholmaa aina ylistin: monikulttuurisuus, yllätyksellisyys, arvaamattomuus, aktiivisuus (ja voiko yhtäkään näistä adjektiiveista käyttää kuvaamaan Helsinkiä talvella?).

Yksi päivän helmistä oli loistonsa päiviin palautettu Porthania, jossa kävin ensi kertaa remontin valmistuttua, oih! Puupinnat, lattiakuvioinnit, vessanovien kultaiset kädensijat ja ruokalan alkuperäistuolit saivat minulta huokauksia ja hymyjä. Ja ne siniset, vihreät ja valkoiset Teema-astiat! Ei haitannut yhtään, että perunat olivat kovia ja kylmiä, minä keskityin syvänsiniseen lautaseeni. Finnish design ja fifties. Leijuin tyhmä hymy huulillani seuraavaan paikkaan ja mietin, pitäisikö ruveta taas opiskelemaan. Ihan vain, jotta voisi hengata Metsätalossa ja Porthaniassa. Pitäisikö peräti vaihtaa pääainetta?

Iltapäivällä yritin tehdä töitä, kunnes pomo houkutteli kaljalle, ja silloinhan on paras mennä. Terassille, elokuun lopussa, aurinkolasit silmillä, häikäisi niin. Kuljin puolelta öin kotiin metsän läpi ja haistelin kuusen tuoksua. T-paidassa, eikä tullut kylmä. Mistä meitä näin palkitaan?

Sairaskertomuksia

Leikkaus. Meni rutiinilla jo.

Juuri ennen leikkaussaliin siirtymistä kännykkäni soi, ja tajusin, että se on työasia. Epäröin pitkään, vastaisinko. En vastannut, ja niinpä viimeiseksi ennen nukutusta valittelin hoitajalle, että pitäisi hoitaa yksi työasia. “Koita olla ajattelematta sitä”, hoitaja neuvoi.

Ja heti nukutuksesta herättyäni puhelin soi taas. Vastasin. Siellä oli yksi haastateltava, joka kysyi, että soittaako pahaan aikaan. No eeeei, oon tässä heräämössä just… Olisi ehkä kannattanut ilmoittaa keskukselle, että älkää yhdistäkö.

Tämän puhelun jälkeen soitin ihan tokkurassa itse töihin. Terve, Joanna täällä, soittelen heräämöstä, että voisitteko hoitaa pari juttua mun puolesta…

Ja niin se polvi. Siellä oli anteriorista arpikudosta ja rustoinen kyklooppi, ja lisäksi grafti hankasi notchia. Ja nyt se on kaikki jotenkin korjattu, ja hyvä tulee. Yeah right.

Vilkuilin telkkaria siinä toipuessani ja näin uutisotsikon: Kalle Palander pääsee pian suksille. Ja täällä minä makaan. How unfair is that!

Oikea writer's block

Äh. En tiedä mitä tekisin blogilleni. Ei kielen vaihtaminen ole sittenkään hyvä ratkaisu.

Luin suloisesta paikallislehdestäni Lauttasaaresta syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna vietettävistä Lauttasaari-päivistä. Jee, lisää paikalliskokemuksia. Lauantaina avataan Laru 06 -ympäristötaidenäyttely ja sunnuntaina on avoimet ovet parissakin saaren huvilassa. Asuntomessuista en innostu, mutta huviloihin kurkkiminen herättää uteliaisuuteni.

Lauantaina olisi myös Lauttasaari-juoksu, lähtö tuosta ikkunani alta. Kaksi kuukautta sitten ajattelin ilmoittautua ennakkoon, kun siten säästäisi kaksi euroa ja tulisi varmasti mentyä. Ajattelin, että syyskuun alussa juostava kymppi olisi sopiva tapa juhlistaa leikatun polveni parantumista ja uuden urheilullisen elämän aloittamista.

Hyvä etten ilmoittautunut. Polvi ei parantunut vaan tähystetään tiistaina uudelleen.

Mutta ei masennuta. Tilataan Aktian Lauttasaaren konttorista Lauttasaari-seuran oma Visa-kortti. Se kai avaa tulevaisuuden.

Big city

Le théme de cet été pour moi a été la petitesse de Helsinki, notre capitale de 560 000 milles d’habitants. Cela m’a frappé après une année à Stockholm (1,7 millions d’habitants) et surtout après mes vacances à Paris.

La petite ville importante. On pourrait dire la seule ville du pays. C’est mignon, confortable, pratique et en même temps presque ridicule.

En ce moment, il parait qu’il y a beaucoup d’incendies de forêt en Russie. La fumée des incendies a atteint la Finlande et aussi Helsinki. Ma ville a eu un trait d’une grande ville: le smog.

Tour de Laru

On aika päivityksen, sillä makasin tänään taas rannallani, ja sama ihana kalsarimies tuli jälleen paikalle. Sama proseduuri, ehkä jopa samat kalsarit.

Tunnistin muitakin vakkareita. Yksi vanhempi pariskunta on makoillut täsmälleen samassa kohdassa varmaan joka ikinen päivä. Sen huomaa ihostakin. Naisella on musta uimapuku, jossa on valkoiset saumat. Ilman saumoja uikkareita ei erottaisi ihosta, joka siis kuitenkin on ainakin joskus ollut suomalaistraditionaalisen vaalea.

Ja sitten on toinen vanhempi pariskunta myös. Mies pölöttää vuorotellen italiaa ja suomea ja vaikuttaa aina kovin tuohtuneelta. Hupaisaa.

Sain tänään pyöränavaimet vihdoin siirrettyä Kauniaisista Lauttasaareen, huoh mikä urakka… Lähdin illalla polkemaan rantaa pitkin kaupungin suuntaan, ja voi kristus millaisia upeita rantakallioita tämä kotisaareni on täynnä! Löysin monta ihanaa fiilistelypaikkaa, ja myös lenkkireitti hahmottui päässäni. Jos polvi vielä joskus antaa lenkkeillä.

Ja Vattuniemi yllätti vilkkaalla iltaelämällään. Kovasti humalaisia ihmisiä kesälauantaina kello 23. Ei vissiin olekaan pakko lähteä keskustaan juhlimaan. Ainakaan rapukaudella.

Olen vaikuttunut. Kallioista ja känniläisistä.