Trippelmördaren Juha

Ruotsalaiset, tuttavalliset ruotsalaiset. Olen nauranut tätä monta kertaa, mutta taas tuli uusi toppen. Kolmoismurhaaja Juha Valjakkala karkasi vankilasta, ja Dagens Nyheterin nettisivuilla on tällä hetkellä otsikko: Polislarm i Europa efter Juha.

Säilö

Kävin eilen SPR:n infotilaisuudessa, jossa rekryttiin ja koulutettiin uusia vapaaehtoisia vierailemaan säilöönottokeskuksessa. Säilöönottokeskus on siis se joitakin vuosia sitten kehitetty suljettu laitos, jossa “säilytetään” tilapäisesti ulkomaalaisia, joilla ei ole henkilöllisyystodistusta tai jotka ovat saaneet käännytyspäätöksen.

Kuulostaakin niin järjettömältä. Säilöönottokeskus. Kouluttajat ja paikan työntekijät kutsuivat sitä tuttavallisesti Säilöksi. Ja pelottelivat meidät vapaaehtoisehdokkaat aivan järjiltämme sillä, kuinka rankkaa ja vaikeaa työ on. Mutta samalla rikastuttavaa. Voin uskoa.

Vierailut voi kouluttajien mukaan jakaa karkeasti kahtia. On sellaisia kertoja, jolloin kaikilla on aivan mielettömän hauskaa. Ja sitten sellaisia, joilta poistuu ahdistuneena ja masentuneena ja täynnä itsesyytöksiä.

Minusta vaikeimmalta kuulostaa se, ettei vierailuista ja siellä tapahtuneesta saa puhua ulkopuolisille. Aargh, miten ikinä osaisin pitää suuni kiinni!

Tilaisuudessa oli reilu kymmenen ihmistä, paria poikkeusta lukuunottamatta kaikki valtsikalaisia naisia. Naureskelimme, että kylläpä tulee taas kaikki maailmanparantajastereotypiat täytettyä. (Toisaalta, saanen huomauttaa, minä olen ollut valtsikan naisten kanssa myös kadettien tanssiaisissa tilattuna avecina. Että kyllä meiltä löytyy.)

Tätä minä halusin

Olen nyt vetänyt kahdet käsistreenit täysillä. Puolustanut, hyökännyt, hypännyt, harhauttanut. Käsivarressa on verinen mustelma, ja olkapää huutaa Mobilatia sinne missä kipu on. Selkä on ihan jumissa. Olen juossut niin perusteellisen verenmaun suuhun, että yskin jatkuvasti.

Polvi? Eilen illalla tuntui kuin joku vääntäisi sitä aivan niillä rajoilla, että se antaisi periksi.

Treenit toisella puolella kaupunkia perjantai-iltaisin puoli yhdeksästä kymmeneen. Olin erinäisten bussimatkojen jälkeen kotona puoli kahdeltatoista.

Ja niin onnellinen, että koko ajan hymyilyttää.

Yhdeksän kuukautta ja 11 päivää

Lääkäri sanoi äsken, että polveni on kunnossa, siitä vaan pelaamaan. Kipu ynnä muu on kuulemma “ihan normaalia”.

Vaikea uskoa, mutta jos lääkäri kerran sanoo, niin onhan sen oltava totta, eikö niin? Joohan?

Ehkä “olla kunnossa” on sosiaalisesti konstruoitu käsitys, ja jos oikein kovasti uskon siihen, siitä tulee yleisesti hyväksytty totuus. Ja eipä kai siihen enää tarvitsekaan kenenkään muun kuin minun omaa hyväksyntääni. Uskaltaisinpa vain antaa sen.

Joka tapauksessa tänään on juhlapäivä.

Suu auki!

Se poika Kap Verdestä oli jälleen punttiksella. Hänen nimeään en enää muista, mutta Kap Verde on 500 kilometriä Afrikan rannikolta länteen.

Kysyin, vieläkö hän pitää Suomesta. Kyllä kyllä, very much. En malttanut olla kysymättä taas säästä. Kun se nyt kerran on ollut aika extreme. Sää ei vieläkään haitannut poikaa. Suurempi ongelma ovat kuulemma ihmiset. Ne eivät puhu.

Äh. Poika itse on suuna päänä yliopiston punttiksella ja höpöttää ihan kenen kanssa tahansa. Mikä hemmetti siinä sitten on, että suomalaiset eivät saa suutaan auki? Edes nuoret?

Onnellisuudesta vielä

Jäi vähän puolitiehen viimeksi tuo eettinen kuluttaminen, pakko palata vielä aiheeseen.

Olen keskustellut kaverini Pekan kanssa viisi viime vuotta kananmunista. Aina vähintään pari kertaa vuodessa sanon sille, että nyt voisi taas puhua niistä onnellisista kanoista. (Tässä onkin sitten voinut mukavasti seurata, miten kummankin poliittinen ajattelu on kehittynyt.)

Kaikki alkoi, kun Suomen Kuvalehdessä oli joskus aikoinaan juttu kanojen kasvatuksesta. Siitä kuinka kauheaa on häkkikanoilla ja kuinka “onnelliset kanat” ovat itse asiassa aika onnettomia. En muista yksityiskohtia enää. Voivottelin kuitenkin kaverilleni, että kun ne luomumunat maksavat kolme kertaa enemmän kuin halvimmat euroshopperit, niin tekee tiukkaa opiskelijabudjetilla tukea hyvää asiaa.

Pekka oli (silloin alun perin) sitä mieltä, että minun ostovalintani ovat ihan yksi hailee kanojen ja maapallon kannalta. Boikotti on kuulemma tehoton keino. Valtion pitäisi säädellä tuotantoa sillä tavoin, että kanojen säädyllinen kohtelu olisi kaikille osapuolille kannattavinta. Minun tehtäväkseni jäisi äänestää fiksuja ihmisiä eduskuntaan. Vivement edustuksellinen demokratia!

Ja laajemmin: en koskaan voi johdonmukaisesti boikotoida kaikkea pahaa, kun maailmassa ei ole tarpeeksi luotettavaa tahoa valvomaan esimerkiksi lapsityövoiman käyttöä (YK voisi olla, mutta niillä on muutakin tekemistä). Eivätkä suuryritykset itse pysty mitenkään tarkkailemaan kaikkia alihankkijoitaan, joten olisi epäreiluakin vetää niitä vastuuseen sellaisesta, mitä taatusti löytyy myös kaikkien kilpailijoiden tuotantoketjuista.

Tämä kaikki aiheuttaa angstia kulutusvalintoihini. Vaikka Pekkakin nykyisin pitää kiinni lähinnä vain siitä kohdasta, että boikotti on tehoton keino, niin mietin silti aina, onko siinä ostamisvenkoilussa mitään järkeä. Ostan kyllä nykyisin luomumunia ja kotimaisia tomaatteja, mutta mistä tiedän, minkä merkkistä ja -maalaista tonnikalaa olisi sopiva ostaa? Nikesta en tykkää, mutta entä Pumaa vai Adidasta? Jos kengissä lukee vaikka made in Malaysia, onko se paha?

Tämä on aiheuttanut sen, että munista ja tomaateista on tullut onnellisen ostajan tavaroita: ostan niillä hyvän olon itselleni, mutta en ole lainkaan varma, että toimillani on mitään järkiperusteita tai vaikutusta.

Onnellisen ostajan tomaatit

Tomaatinsyönti on taas talveksi loppunut.

En todellakaan ole kovin eettinen kuluttaja, vaikka on minulla kyllä luomuhunajaa, luomukananmunia (muistaakseni luomut ovat the real thing, ei mitkään onnelliset tai vapaat kanat) ja nykyisin myös reilun kaupan kahvia. Silloin harvoin, kun ostan maitoa, ostan mieluummin luomua.

Uutuutena eettisen syömisen listassani ovat tomaatit. En voi, en pysty, en kykene ostamaan espanjalaisia tomaatteja, joista on viime aikoina runsaasti kirjoitettu. Minullakin se alkoi Kuukausiliitteen tomaattiviljelmäjutusta tasan vuosi sitten. Kun otan tomaatin käteen, en voi olla miettimättä, kenen kourassa se on ensimmäisenä ollut. Kuka onneton, rahaton, paperiton ja tulevaisuudeton sen on poiminut, jotta minä nyt ostaisin sen naurettavan halpaan kilohintaan ja viipaloisin illalla paahtoleivän päälle täällä kaukana vauraassa pohjoisessa? Ollapa tomaatti, nähdäpä tuo matka.

Naiivia, varmasti, mutta kun vaan tulee paha olo niistä. Tällaisia nämä minun eettiset valintani muutenkin ovat. Luomumaito maistuu paremmalta kuin tavallinen – siihen tulee se kiva kermakerros pinnalle. Luomuhunajassa on kätevä pakkaus, ja, noh, niitä kanoja käy kyllä tosissaan sääliksi (ja kaverini eläinlääkäri-isä on sanonut, että lattiakanat ovat oikeasti paljon sairaampia kuin häkkikanat, saavat tauteja sieltä lattialta ulosteistaan).

Ja jos tomaatit tulisivat mistä vain muualta, ihan miten epäilyttävästä paikasta tahansa, ostaisin ilomielin. Onnellinen tietämättömyys.

Urheilua

En kyllä tajua, mikä tuossa case Kalle Palanderissa mua liikuttaa, mutta en vaan pääse siitä yli. Tyyppi siis hajoitti eturistisiteensä neljä päivää sen jälkeen, kun mun polveni oli ekan kerran leikattu. Eli mulla oli etumatkaa!

Ja nyt olen aivan loputtoman katkera ja kateellinen ja kaikkea, kun se tuolla telkkarissa valmistautuu maailmancupin avaukseen Levillä. Ei kuulemma tunnu polvessa enää mitään. Paitsi, sentään, Kalle sanoi, että polvi ei taivu ihan loppuun asti. Montakohan astetta jää uupumaan? Tässä kisassa voisin pärjätäkin, sillä hyvänä päivänä saan jo kantapään osumaan pakaraan.

Eteenpäin on menty, viime viikkoina aika paljonkin. Kahden viikon päästä on lääkäri, joka saa ratkaista, tuleeko tästä enää mitään. Tuomiopäivä. Olen supermotivoitunut, ikinä en ole yhtä innokkaasti käynyt punttiksella, punnertanut ja hyppinyt yhdellä jalalla. Eilen olin katsomassa yhtä käsispeliä ja innostuin vielä entisestään. Haluan mukaan! Pakko päästä pelaamaan! Pian!

Mutta sitten tulee taas tämmöisiä päiviä kuin tänään. Olin äsken treeneissä ja olin niin surkea. Polveen sattui jo lämmittelystä alkaen, “ponnistukseni” “kohosi” ehkä viiden sentin korkeuteen, hengästyin juostuani kentän kerran päästä päähän ja heittäminen vihloi hulluna tottumattomassa olkapäässäni. Taas särkylääkettä – polvi, olkapää, selkä.

Pelaaminen on niin, niin, niin kaukana. Pitäisikö vain luovuttaa?