Autot

Vanhempani viettivät joulun Espanjassa, mikä paitsi säästi minut perhejoulupiinasta myös tarjosi mahdollisuuden kokeilla yksityisautoilijan elämää isin Volvolla.

(Itseasiassa isäni vietti hyvästä ja erittäin ekologisesta organisoinnista johtuen Espanjassa lähes koko joulukuun – lensi vain välillä neljäksi päiväksi Suomeen istumaan kotisohvalla. Tämä tuplalomailu kuitenkin helpotti suuresti eräiden pikkujoulujen järjestämistä. Mallin S60 Volvoon mahtuu kuljettajan ja yhden matkustajan kanssa täsmälleen 21 koria kaljaa, jos joku saa tungettua enemmän, niin on ansainnut suuret aplodit!)

Tässä tuloksia kokeilustani. Treenimatkoissa Lauttasaaresta Pirkkolaan säästin ainakin puolitoista tuntia per treenit. Se oli kyllä aivan huippua. Sen sijaan matka jouluruuhkassa Sörnäisistä Lauttasaareen keskustan läpi kesti 45 minuuttia. Silloin teki mieli mennä koputtamaan muiden Liisankadun ja Kaisaniementien risteyksessä seisovien autojen ikkunoihin. Terve, minä olen täällä poikkeuksellisesti autolla, mitä ihmettä sinun autosi täällä tekee? En enää ikinä, ikinä mene vapaaehtoisesti keskustaan autolla.

Entä kustannukset. Noin kymmenen päivää, yksi reissu Sulkavalle ja yksi Hämeenlinnaan, muuten vain satunnaista lyhyttä matkaa Helsingin seudulla. Lähes kaksi tankkia bensaa, yksi pakollinen pesu kurajoulun jälkeen. 135 euroa.

135 euroa!! Sehän on ihan törkeästi! Ja tässä ei ollut tietenkään auton vakuutuksia, huoltoja, veroja, parkkimaksuja, eikä itse autoa. Onko suomalaisilla oikeasti varaa tähän? Mistä pienpalkkainen autoilija luopuu voidakseen ostaa bensaa?

Alan pelätä, ettei siitä ruuhkaverostakaan olisi mitään hyötyä.

Mutta hei, hauskaa uuttavuotta! Koska minulla ei enää ole autoa, menen kohta pilaamaan uudet mokkasaappaani tuonne sateeseen ja matkustan julkisilla Kiloon juhlimaan.

Kunnia Rusalle

Olen häpeämättömästi aliarvostanut erästä rakennusta jo puoli ikääni. Minä joka mukamas aina niin kiinnitän huomiota kauniisiin paikkoihin. Aina jaksan ylistää esimerkiksi uusittua Porthaniaa ja entistä kotihalliamme Eriksdalshallenia Tukholmassa, mutta jotenkin kummallisesti en ole koskaan huomannut, kuinka mahtava paikka on Rusa.

Rusa on Ruskeasuon ratsastushalli, jossa voi myös pelata käsipalloa, sulkapalloa ja pingistä sekä nyrkkeillä ja treenata punttiksella. Nykyisin sen nimi on kai Ruskeasuon liikuntapuisto, vaikka se on kyllä ihan vain halli Keskuspuiston laidalla.

Olen käynyt siellä säännöllisesti 16 vuotta, miinus ne muutamat vuodet, kun se oli remontissa, ja ne vuodet, kun olen asunut ulkomailla. Olisinko jopa viettänyt siellä enemmän aikaa kuin yhdessäkään koulussa?

Luultavasti en ole oikein osannut arvostaa hallia sen monien epämukavuuksien vuoksi. Ennen kaikkea kentät. Ne ovat käsipalloiluun aivan liian pienet. Silti niillä on treenattava, ja junnut pelaavatkin Rusalla. Joskus kymmenenvuotiaana ne olivat oikein sopivan kokoiset, mutta A-junnuna vähän turhautti.

Sitä paitsi halli oli aiemmin aika surkeassa kunnossa. Se on rakennettu 1938, eikä sitä peruskorjattu ennen vuosituhannen vaihdetta. Remontti olikin tarina sinänsä, lukekaapa vaikka tämä. Ja remontin jälkeen ongelmat eivät loppuneet vaan lisääntyivät. Talvisin hallissa oli pirun kylmä, ja valaistus oli onneton (eli sulkapalloilijoiden toiveiden mukainen).

Mutta nykyisin Rusa on kyllä ihan vaan ihana. Vanha, arvokas, karu, puhtaanvalkoinen, tyylikäs. Helsingin olympiahenki forever.

Punttis on ihan parasta. Laitteet on hankittu joskus 80-luvulla, niitä on ehkä viisi, eikä kukaan vakiäijistä käytä niitä. Äijät eivät tarvitse kuin penkin ja painot. Siellä on jo vuosikaudet käynyt säännöllisesti eräs ryhmä nostamassa maksimeja viikosta toiseen. Äijien verkkarit on hankittu kauan ennen 80-lukua. Ne valtaavat toisen penkin pariksi tunniksi, juttelevat, vitsailevat ja aina välillä kokeilevat, menisikö jollakin tällä viikolla puoli kiloa enemmän. Nousee, nousee, paina, paina!

Vahtimestarit ovat nykyisin ihan kavereita, yksi sanoikin minulle muutama viikko sitten, että “vai vieläkin se käsipallo jaksaa kiinnostaa” – vinkki vinkki? Joskus pienempänä vakseja pelättiin hulluna. Ehkä oli syytäkin. Kun treenasimme Sörkan vankilassa, yksi vakseista lähetti kauttamme terveisiä kavereilleen vankilaan. Tony Halmekin treenasi terveempinä päivinään Rusalla ja seisoskeli joskus kentän kulmalla katsomassa harjoituksiamme. Kävelin ohi ja siunailin mielessäni, että onneksi se ei tiedä, että tämä tirriäinen on haastatellut sitä kaksi kertaa puhelimessa.

Tänään yhtäkkiä ymmärsin, että Rusa on yhtä ihana kuin ikisuosikkini Uimastadion. Ja että Helsinki on täynnä upeita urheilurakennuksia: Olympiastadion, Töölön kisahalli, Velodromi. Kyllä kelpaa reenata. Halpaakin vielä.

Ja kas, onhan niillä kaikilla mainituilla muuan yhdistävä tekijä.

Elite

Mikä ihana matka. Tukholmassa oli juuri niin kivaa, ihanaa ja kaunista kuin muistelinkin.

Se kieli. Se tunnelbana. Ne kahvilat, lattet, muffinssit ja porkkanakakut. Dagens Nyheter. Söderin ranta. Se aito ja lapsellisen vilpitön into (nais-)urheiluun. Ne kuivat yhteiskunnalliset aikakauslehdet täynnä tiukkaa mutta ymmärrettävää asiaa. Järjetön sekoitus sosiaalidemokratiaa ja amerikkaa.

Mikä minua täällä pidättelee?

Jouluvihani alkaa olla tunnettua. Kaikista kielloista huolimatta saamissani joulukorteissa lähettäjät pyytävät anteeksi kortin lähettämistä. Ja kauniita toivotuksia saan myös: “Tsemppiä arjen harmauteen ja jos ei joulusta muuta iloa ole, niin ainakin pari vapaapäivää.”

DN:ssä oli muuten kerrassaan mainio juttu Rovaniemen ja muiden joulupukin kotipaikkakuntien pukki-charter-bisneksestä. Suosittelen lämpimästi muillekin joulukyynikoille.

Ei sitten muuta kuin hyvää joulua.

Taas yksi ihana ranskis

Olen päätellyt olevani sisukas ihminen. Tähän lopputulokseen tulin eilen, kun istuin hostellin käytävässä keskustelemassa 41-vuotiaan ranskalaismiehen kanssa, joka parin minuutin tuttavuuden jälkeen esitti kysymykset olenko uskossa, mikä on horoskooppimerkkini, tulenko toimeen perheeni kanssa, mikä on lempivärini ja uskonko ufoihin. Miehellä oli paljaat varpaat, kiiltävät jumppatrikoot ja jättimäinen vyölaukku.

Ei meinannut pokka pitää enää millään, kun hän kertoi olevansa “etsijä” ja kiinnostunut hiljaisuudesta ja “naisten silmien kauneudesta”. Oli pakko valittaa väsymystä ja vetäytyä omaan selliin. Kymmenen minuutin päästä mies tuli koputtamaan oveen ja ilmoitti haluavansa jatkaa vielä keskustelua. Aha.

Menin takaisin käytävään ja keskustelin viitisen minuuttia Raamatun-tulkinnoista ja neitsyt-tähtimerkkisten ominaispiirteistä, kunnes joku ukko tuli valittamaan, että käytävässä ei saa puhua. Pelastuin taas. Sen jälkeen se tuli vielä kaksi kertaa koputtamaan oveen, ensin antoi osoitteensa ja sitten puhelinnumeronsa. Juu juu, ilman muuta lähetän sulle postikortin, jossa on oma osoitteeni. Ja tottakai olet erittäin tervetullut tapaamaan minua Suomeen. Milloin vain! Hauskaa loppuelämää.

Mistä näitä sikiää?

Sisukkuuteni on sitä, että vaikka olen tavannut ainakin sata toinen toistaan friikimpää ranskalaista, yleensä miehiä, puhun ranskalaisille silti asiallisesti ja nätisti. Tästä ansaitsisin kyllä jonkun mitalin.

Härligt härligt

Miksi Tukholmassa paistaa aurinko ja Helsingissä vain satoi?

Tärkeitä havaintoja. Porkkanakakkumuoti on muuttunut. Nykyisin siihen kuorrutuksen päälle laitetaan vielä kookoshiutaleita.

Hornstull on mukavaa seutua. Siellä voisi vaikka asua.

Miksi elämä ja erityisesti kaikki käsipalloon liittyvä kietoutuu aina poliisien ja vankiloiden ympärille? Viime vuonna pelasin Stockholmspolisens IF:ssä ja treenasimme poliisikorkeakoululla. Sitä ennen Suomessa treenattiin vankilassa.

Ja nyt, nyt nukumme entisessä vankilassa, neljän hengen sellissä…

Tukholma: kasvislasagne

Lauantai-iltana lähden vajaaksi viikoksi Tukholmaan. Tiedossa monen tason käsipalloilua: korkeatasoisin ikinä näkemäni matsi (naisten EM-finaali ja -pronssiottelu), ihania miehiä (Hammarbyn kotiottelu) ja toki myös elitserien-nostalgiaa (GT-76–Sävehof, eli sarjan tokavika vastaan sarjakärki, tulee viime vuoden räpellykset tosi elävästi mieleen).

Ja mitä muuta tiedossa? No, tietenkin joulushoppailua, mutta jotenkin pakosti tulee mieleen myös kasvislasagne.

Söin viime vuonna Tukholmassa vähintään kerran viikossa kasvislasagnea erilaisissa kahviloissa ja lounasravintoloissa. Mikä siinä onkin, että johonkin yhteen ruokaan voi niin addiktoitua?

Minusta kehittyi aikamoinen asiantuntija tässä lajissa, ja lopulta niin kranttu, ettei kelvannut enää oikein muut annokset kuin Thelinin konditorian kasvislasagne Fältöverstenin ostoskeskuksessa, vid Karlaplan. Siellä täytynee käydä ensi viikolla useasti.

Helsingissä olen päässyt kasvislasagneaddiktiosta, mutta tilalle on tullut kanafetasalaatti. Suosittelen Cafe Javaa Lasipalatsissa, siellä saa krutongit kaupan päälle. Teatterissa krutongeista joutuu maksamaan, ja Esplanadissa joutuu jonottamaan ihan törkeän kauan.

Poiiis!!!

Ja sitten taas joskus haluan täältä kauas, kauas pois. Huomasin sattumalta Reetta Rädyn blogimerkinnän perään syntyneen kommenttiketjun.

Vaikka nettikeskusteluja ei kai koskaan pitäisi ottaa vakavasti, niin silti! Huoh. Voi meitä.

Ei pakolaisia, mutta lehtiä sentään

Aina mukavaa kertoa jostakin ennen Hesaria. Siinä ollaan onnistuttu tänä syksynä noiden uusien venäjänkielisten lehtien kanssa jo kaksi kertaa. Erityisesti tämä Russkaja Mysl -uutinen oli melkoisesti myöhässä, kun kertoivat sen kolmannen numeron ilmestymisestä.

Mutta kun heräsivät, niin innostuivatkin kunnolla. Tänään Hesarin pääkirjoituksessa, johon en käsittääkseni voi linkata, vaadittiin venäjänkielistä viestintää.

“On tärkeätä, että suomenvenäläisiä palvellaan Suomessa myös suomalaisin voimin tehdyillä lehdillä ja ohjelmilla. Se on tärkeätä siksi, että Suomessa asuvat venäjänkieliset ihmiset voivat luontevasti kiinnittyä tähän yhteiskuntaan.
Suurin vastuu lankeaa julkisen palvelun tehtävää hoitavalle Yleisradiolle. Venäjänkielinen palvelu tulee ulottaa myös televisioon.”

Hyvä Suomi! Mahtavaa, että Suomessa spontaanisti vaaditaan omankielistä journalismia 40 000 ihmisen vähemmistölle. Kun taas Ruotsin 470 000 suomenkielistä… No, tästä marisinkin jo. Toisaalta kohtuuden nimissä on todettava, että Ruotsin SVT lähettää päivittäin suomenkieliset tv-uutiset. Asenne on kuitenkin eri. Eräässä raivostuttavassa seminaarissa otin tämän ruotsinsuomalaisen epäkohdan puheeksi, eivätkä paikalla olleet ruotsalaiset ymmärtäneet ollenkaan, mitä tarkoitin. Heidän mielestään suomenkieliset lehdet vain vaikeuttaisivat sopeutumista ruotsalaiseen yhteiskuntaan, sillä eihän niitä lukemalla opi kieltä!

Mutta kun yhteiskuntaan mukaan pääseminen on niin paljon muutakin kuin sitä, että oppii kielen.

Jotenkin hämmästyttävää, että Suomessa ollaan tässä asiassa näin edistyksellisiä. Pakolaisia tänne ei osata valita, mutta vähemmistöjen viestinnästä huolehditaan. Edes jotain.