Mitä tarvitaan urheilupuistoon

Espoo aikoo näemmä laajentaa Tapiolan urheilupuistoa. Ihan kiva, varsinkin se että alueelle suunnitellaan tiloja SM-palloilujoukkueiden lisäksi myös tavisliikkujille – ja peräti “hengailijoille”!

Toistaiseksi pääkaupunkiseudun (ja oletettavasti myös koko Suomen) ehdottomasti hienoin urheilukompleksi on … tadadadaa… Vantaalla. Myyrmäen urheilupuistoon valmistui vuodenvaihteessa vielä se viimeinen puuttuva, eli sisäpalloiluareena. Hieno halli. Sillä on asiaankuuluva nimikin, se on Energia Areena.

Kun kävelee vaikkapa Myyrmäen asemalta kävelysillan yli urheilupuistoon, näky on aika vaikuttava, varsinkin valjun harmaana talvipäivänä. Urheilupalatsia nousee sohjoisesta pellosta kuin pipoa. On jäähalli (vai kaksikin?) jalkapallohalli, yleisurheilukenttä, jalkapalloareena, ulkojää, ja nyt siellä vähän piilossa pilkottaa vielä tämä Energia Areenakin.

Harmi että vanha Urheilutalo uima-altaineen ja pallohalleineen on tässä mielessä vähän syrjässä. Mutta toisaalta, Urheilutalo on mitä keskeisimmällä paikalla Myyrmäenraitilla, vastapäätä Lunaa, tuota legendaarista kapakkaa, johon vähintään joka toisen Urheilutalon kävijän askel suuntaa treenin jälkeen. Sekös vasta vantaalaisen urheilupuiston tekeekin.

Ei jaksa kuin naurattaa

Lista asioista, joita avokonttorissa ei pitäisi olla tai tapahtua:

• koiria
• vauvoja
• viikottaisia soundcheckejä
• pitkäaikaista kaapelin asennusta, joka vaatii poraamista
• haisevaa liuotinmaalia

To be continued.

Lisäys 1.3.2007:

• vain yksi yhteinen kopiokone, jolla AD:t myös tulostavat leiskat kokonaisista lehdistä (Tilannetta pahentaa, jos esim. laskulomakkeita ei ole olemassa sähköisenä, vaan ne on pakko kopioida yhdestä ainokaisesta mallikappaleesta.)

Lisäys 10.4.2007:

• vasaralla naulaamista useamman tunnin ajan
  

Lisäys 16.5.2007:

• tv-sarjan kuvaamista

Discovering Rkp

Kävin ihan pokkana Rkp:n vaalitilaisuudessa – joo joo, oli työkeikka, mutta vähän niinku undercover, niin että en esitellyt itseäni toimittajaksi. Tilaisuuteen ei ihan selvästi odotettu ketään ulkopuolisia.

Hej hej, täällä on Rkp:n vaalitilaisuus, tännekö olit tulossa? Jahah olit, no tervetuloa. Oletkos sinä sen, hetkinen… odotas nyt… ei, et sinä voi olla sen tytär. No oletko sinä SU:sta? Svensk Ungdomista? Ai et. Siis että tulit ihan vapaaehtoisesti kuuntelemaan?

Paikalla on viisi ehdokasta, kaikki miehiä. Muun muassa yksi jääkiekkopomo ja yksi toimittaja, joka on ollut aikoinaan valtaamassa Vanhaa. Ja mikä heitä yhdistää? Kieli. Se sanotaan ihan suoraan. Toimittaja valittelee ruotsin ylioppilaskokeen muuttumista vapaaehtoiseksi ja asenteiden kovenemista. “Jos emme pysty edes olemaan erilaisten mielipiteidemme kanssa samassa puolueessa, niin miten sitten pystyisimme yhdessä puolustamaan suomenruotsalaisuutta?”

Ensimmäinen kysymys panelisteille koskee köyhyyttä. Heitä pyydetään määrittelemään köyhyys Suomessa.

En ymmärrä, mitä sitten tapahtuu. Toimittaja, joka on siis Nils Torvalds, vastaa jotakin yleispätevää ja sanoo ottavansa yhden konkreettisen esimerkin – käsittääkseni köyhyydestä tai sen syistä. Esimerkki on urheilun ammattimaistuminen. Kun vaikka lätkäseura ostaa pelaajia, niin omat junnut putoavat pois.

Lätkäpomo Frank Moberg vastaa tähän pitämällä kymmenen minuutin esitelmän Hifkin organisaatiosta, junnutoiminnasta ja pelaajien valinnasta.

Häh? Köyhyys – lätkä?

Olo on pikkuisen absurdi.

Etäisyydet

En ole ikinä ollut suuri Harry Harkimo -fani, päinvastoin. Mutta eilisestä Hesarista luin – Hjalliksen henkilökohtaisesta kolumnista – että meitä yhdistää ainakin yksi seikka: treenimatka.

“Muistan hyvin, kun pienenä poikana raahasin lätkälaukkua Lauttasaaressa kaksykkösen bussiin, joka meni keskustaan.
Siellä piti vaihtaa toiseen bussiin. Erottajalla hyppäsin viisseiskaan, joka meni Pirkkolaan. Siellä pidettiin sen aikaisen joukkueeni HIFK:n lätkätreenit.

Matka ei haitannut, koska into päästä pelaamaan voitti kaiken muun. Kun sai luistimet jalkaan ja pääsi jäälle, ilo oli ylimmillään. Pitkä matka ei haitannut yhtään.”

Tajusitteko nyt varmasti, että matka oli pitkä? (Ja vieläkin pidempi matka oli Sipoosta Espooseen purjehduskilpailuihin. Veneellä.)

Hjalliksen tarkoitus on tietenkin vedota klassiseen urheilusankarimyyttiin. Kovan harjoittelun kautta, vaatimattomista oloista ja hien hajusta juhlituksi mestariksi ja rikkauksiin. (Harkimon tapauksessa lähinnä rikkauksiin.) Ja pelkästään rakkaudesta urheiluun.

Lauttasaari ja Sipoo eivät varsinaisesti synnytä niitä slummimielikuvia. Ja toisessakin kohdassa tarinaa on pieni ongelma. Vaikka itsekin aina valitan Lauttasaaren ja Pirkkolan välistä etäisyyttä, niin faktahan on, että matka ei oikeasti ole pitkä. Ei todellakaan.

Oikeasti pitkää, sankarillista treenimatkaa on Helsingissä aika vaikea kehittää. Helsinki nyt vain kerta kaikkiaan on pieni kaupunki. Jossa on hyvät joukkoliikenneyhteydet ja jossa suhteellisuudentaju herkästi katoaa.

PS. Varsinainen pointtini meni jo, mutta en nyt malta olla kommentoimatta mister suomiurheilun kolumnia vielä vähän lisää. Oli kuin olikin onnistunut ujuttamaan oman tallinsa urheilijan tekstiin, oikeaoppisesti keskelle löpinää urheilun jalosta aattellisuudesta ja esikuvista.

“Urheilumanagerina näen saman intohimon monien suojattieni silmissä. Kiira Korpi on loistava esimerkki siitä, miten urheilijan positiivinen energia tarttuu myös hänen ympäristöönsä.
Sellainen liikuttaa.
Jos Kiira saa nuoret tytöt ja pojatkin innostumaan taitoluistelusta ja urheilusta yleensä, se on jo saavutus, jolle nousen taputtamaan.”

Kahviautomaatit

Hesarin blogeista viihdyttävimpiä ovat mielestäni olleet ne tet-harjoittelijoiden tarinat työharjoitteluistaan. Siellä on mainioita lauseita.

“Ehkä on parempi, etten kerro niin paljon siitä, mitä täällä oikeastaan tapahtuu tai mistä puhutaan. Loppujen lopuksihan en tajua siitä kovinkaan paljon.”

“Olin vuoden Amerikassa ja opin hyvin englantia, josta on apua esimerkiksi toisen lehden juttujen kääntämisessä tai haastattelussa.”

“Piti soittaa Intersportiin – Marko oli mukava mies, ja selvisin puhelusta hengissä. Halleluja!”

Merkittävää tet-blogeissa on toistuva palaaminen toimitus- ja toimistotyön rutiineihin ja ympäristöön: Sanomatalon hisseihin, kulkulupiin, työpisteisiin ja ennen kaikkea kahviautomaatteihin. Teinit näemmä tykkäävät automaattikahvista. Minäkin rupesin käyttämään sen jälkeen, kun se muuttui ilmaiseksi, mutta noin yleisesti suhtautuminen kahviautomaatteihin oli toimituksissa melko ylimielinen. Siitä kahvista ei kuulunut tykätä, eikä siitä automaatista kuulunut iloita. Onneksi teinit kehtaavat.

Tänne nykytyöpaikkaani tuli tänään kahviautomaatti kolmen päivän koekäyttöön. Ja tämä onkin paljon hienompi – tästä kahvista on ehkä sopivaakin tykätä.

Se näyttää ihan kahvilan espressokoneelta. Koneen vieressä on pikkuriikkinen retrojääkaappi, jonka sisällä on maitotölkki, josta menee letku suoraan kahvikoneeseen.

Aamulla kaikki pyörivät innoissaan automaatin ympärillä. Ja lounaan jälkeen meitä seisoi siinä viisi ihmistä miettimässä, miksi kone väittää, että kahvi on loppu, vaikka vaaleita papuja on vielä säiliö täynnä. Ja miten nuo papusäiliöt täytetään? Viisi ihmistä, eikä saatu vehjettä toimimaan.

Ja kaikki niin lapsellisen innoissaan. Kahvi, tuo toimistojen pelastus.