Sanataidetta

On nyt vaan ihan pakko jatkaa tätä suomalaisen käsipallojournalismin syväanalyysiä. Tämä on niin riemastuttavaa.

Etelän Uutiset petti kaikki odotukset raportoidessaan meidän välieräpelejämme. Ei kerrassaan mitään teemaa, ja maalitkin olivat ihan vain maaleja! Mistä lie johtunut moinen värittömyys. Mutta kun Karjaan miesten joukkue putsasi pronssit, niin johan runosuoni kukki. Kas näin alkaa juttu:

“Tahto on vaikeasti määriteltävissä oleva sana. Se kuvaa yleensä omaa päätöstä, itsenäistä valintaa tai haluamista. Jos on ilman kenkiä, pitää sanoa, että ‘tahdon kengät’. Kun ne kengät sitten saa, on saanut tahtonsa läpi.”

Tasapuolisuuden nimissä lainattakoon myös meidän joukkueemme nettisivuilta vähän pelianalyysiä:

“Spartan peliä leimasivat ohiheitot ja heitot maalivahtia päin. Viime mainittu on jossain määrin mielipidekysymys, tekikö maalivahti jotain ehtiäkseen pallon tielle vai menikö heitto päin. Joka tapauksessa pallo ei mennyt maaliin.”

Luontaisetuja

Jee, tänään tuli toimitukseen Koffilta tuotenäytteitä. Siiderinjuojana minä saan siiderit. Mutta voi pöh. Makuina raparperi light ja vanilla light.

Täältä saa noutaa.

Onneksi Gummerus on tällä viikolla muistanut kolmihenkistä toimitustamme jo viidellä kappaleella Irène Némirovskyn romaania Tanssiaiset.

Täältä saa noutaa.

Pyytämättä ja yllätyksenä

Hittolainen, pitänee perua kampaaja lauantailta, tuli muuta tekemistä. Enpä olisi ikipäivänä uskonut. Ja juuri tällaisten yllärien takia urheilu on niin ihanaa!!

Karis

Karjaa, siinä vasta paikka. Käsittääkseni Karjaan nuoret eivät voi tehdä juuri muuta kuin pelata käsipalloa – tai no kyllä siellä eilen illalla näytti olevan pilluralli juuri käynnistymässä grillin viereisellä parkkipaikalla.

Ne, jotka valitsevat käsipallon, kehittyvät siinä melkoisen hyviksi. Luonnollisesti, kun Karjaalta löytyy runsain mitoin kokemusta ja tietoa, löysää aikaa ja tietenkin ikioma Sisu-Areena, jossa on vessat ulkona.

Mutta naiskäsipalloilu ei kuitenkaan ole kehittynyt Karjaalla aivan mieskäsipalloilun veroiseksi mestaruusautomaatiksi. Miksikö? Naiskäsipalloilijat lopettavat noin 15–16-vuotiaina, kun he löytävät poikaystävän. Muistan yhden teini-ikäisen karjaalaispelaajan, joka lopetti, koska poikaystävä uhkasi räjäyttää Karjaan palloiluhallin (anteeksi Sisu-Areenan).

Ja vaikka poikaystävä sallisikin käydä treeneissä, niin parikymppisenä pelaajat tulevat raskaaksi. Tässä on kyllä hämmentävä, huima ero Länsi-Uusimaan ja pääkaupunkiseudun välillä.

Mutta hatunnosto karjaalaispelaajille siitä, että ne tulevat vielä takaisin lastenteon jälkeen. Eilenkin kentällä oli ainakin pari–kolme äitiä. Mitäs me Helsingissä? Naureskelemme rantaruotsalaisten aikaiselle pariutumisinnolle, vietämme villejä vuosia siinä kaksvitosiksi, pariudumme, lisäännymme, linnoittaudumme kotiimme. Ja käsipallon lopetamme todellisuudessa vain pari vuotta karjaalaisia myöhemmin, yleensä siitä ylevästä syystä, että haluamme dokata rauhassa.

Tyttöjen juttuja

Eilen oli tyttöjen ilta (kiitos vain tytöille, oli kivaa!). Kyllä siellä jonkin verran puhuttiin uusista poikaystävistä, mutta ennen kaikkea siellä puhuttiin uusista ja vähän vanhemmistakin Applen kannettavista tietokoneista.

Mikä sun koneen nimi on? Minkä värisiä second skinejä Suomessa on saatavilla? Pitäisikö käydä ostamassa sellainen Tukholmasta? Kun siellä on paremmat valikoimat. Voi että kun langaton tukiasema on ihana, voi makoilla koko illan koneen kanssa sängyllä! Mutta kauhean vaikeaa luopua vanhasta koneesta, se on kuitenkin hirveän rakas. Miten tehdään varmuuskopio?

Jokin on muuttunut.

Aiheellisia kysymyksiä

Kivun, säryn, kiukun ja kyyneleiden jälkeen menee taas vähän paremmin. Viikonloppuna tuli käsipallossa turpaan sekä kuvainnollisesti että ihan konkreettisesti, josta muistutuksena 30–40 mustelmaa käsivarsissa, kymmenkunta jaloissa sekä musta-sini-keltainen silmä ja poski, päivä päivältä kaunihimpi.

Tänään sitten pelattiinkin hyvä peli, voitettiin ja kausi jatkuu sittenkin. Ja olen melkein valmis julistamaan tämäniltaisen kivoimmaksi käsipallo-ottelukseni sitten kevään 2003. (Mikä kertoo jotain siitä, millaisia viime vuodet ovat olleet. Mikä taas kerran herättää aiheellisen kysymyksen, että miksi helvetissä teen tätä. Äitini tiedusteli samaa, kun näki eilisen henkisen tilani, naamani ja käsivarteni.) Kylläpä tunnelmat voivat nopeasti muuttua.

Toinenkin ilonaihe tässä päivässä, mutta vähän ristiriitaisempi. Tein helmikuussa erään aivan kamalan esseen, kun nyt kerran yritän epätoivoisesti pyristellä opinnoissani johonkin. Se oli todellakin hirveä kokemus, yliopistoaikani kauhein tehtävänanto. Kaksi viikkoa hakkasin päätä seinään, enkä keksinyt, miten siitä selviäisin. Tavoitteet eivät todellakaan olleet korkealla. Mutta silti, en kerta kaikkiaan keksinyt, miten kukaan ihminen voi mitenkään soveltaa annettua menetelmää ja aineistoja annettuun tehtävään.

Otin jopa töistä kaksi päivää rästivapaata saadakseni esseen tehtyä. Istuttuani ensimmäisenä vapaapäivänä kahdeksan tuntia työn ääressä olin edelleen nollapisteessä. Toisena vapaapäivänä raavin sitten vain aivan väkisin jotakin roskaa kasaan ja päätin luottaa jälleen käsitykseeni yliopistomme tasosta. Käsitys on se, että jos opiskelija on vaivautunut kirjoittamaan kymmenen sivua tekstiä, niin ei sitä reputeta.

Alkoi kuitenkin olla jo kuumat paikat, kun palautuspäivästä oli monta viikkoa, eikä tuloksia kuulunut. Minulla on aika paljon pelissä tämän tehtävän kanssa, se olisi pakko saada läpi, jotta tulevaisuus ei menisi taas uusiksi. Rupesin jo viime viikolla syyttämään itseäni, että miksi en sittenkin panostanut siihen enemmän. Miksi en soittanut opettajalle ja kysynyt selityksiä tehtävänantoon. Miksi en kerännyt edes aineistoa kunnolla. Kuitenkin opettaja mennyt tarkistamaan, että otinko nyt kaiken kriteereihini sopivan. Miksi en kirjoittanut enempää analyysiä. Miksi en jaksanut tehdä mitään kunnollisia loppupäätelmiä. Miksi kritiikkini tehtävänantoa kohtaan oli pari ylimalkaista lausetta, tehtävän mahdottomuuden olisin nyt ainakin osannut selittää, jos olisin vain viitsinyt. Miksi aina luotan tuohon typerään käsitykseeni. Joskus se vielä lyö silmille.

Lopulta tänään tuli tieto. Läpi meni. Huoh. Ihanaa. Mutta mikä arvosana?

Sain vitosen.

Eihän tässä ole mitään järkeä. Omilla epätieteellisillä maalaisjärki- ja toimittajakriteereilläni (esim. kysymykseen vastaaminen, tekstin sisäinen koherenssi, lähteiden käyttö) en olisi kuuna päivänä päästänyt läpi tekelettäni. Sitten joku tutkija arvostelee sen vitosella.

Aika masentavaa. Miksi opiskella yliopistolla yhtään mitään?

Ranskalaiset vieraat ja suomalaiset isännät

Kun mikä tahansa ryhmä ranskalaisia tulee Suomeen, vierailu sujuu melkein aina tietyllä kaavalla.

Isännät. Suomalaiset ovat tietenkin ylikohteliaita, pingottavia ryppyotsia, jotka ovat suunnitelleet ohjelmat ja aikataulut sekunnin tarkkuudella. Heille mikään ei ole tärkeämpää kuin että vieraat eivät pääse valittamaan mistään. Kaikkea löytyy tai ainakin järjestetään. Pääasia ettei vieraille sanota vastaan.

Vieraat. Ranskalaiset vähät välittävät isäntien aikatauluista. On pikemminkin hienoa olla myöhässä! Jos isännät ovat antaneet heille kaulaan ripustettavat passit tai muut nimilaput, he varovat visusti laittamasta niitä kaulaansa – semmoinen kuuliaisuus olisi aivan liian epäranskalaista. Vieraat tuskin puhuvat muita kieliä kuin ranskaa, mutta ainakaan heitä se ei haittaa pätkääkään. He juttelevat ja vitsailevat keskenään ja odottavat avuttomina kuin tarhalapset, että joku ohjaa heidät kädestä pitäen minne ikinä pitääkin. He eristäytyvät ympäristöstään jättimäisillä toppatakeilla, vaikka lämpötila olisikin vaikka + 5 astetta. Kesällä heillä on goretexia ja kaulaliina. Heille Suomi näyttäytyy täysin käsittämättömänä, ehkä jopa elinkelvottomana paikkana, mutta he tuskin viitsivät sanoa tätä isännilleen, koska kaikesta huolimatta isännät vaikuttavat hyväntahtoisilta ihmisiltä. Joskin aika hullunkurisilta.

Isännät. He kuitenkin haluaisivat koko ajan kovasti tietää, mitä ranskalaiset pitävät Suomesta ja heidän tapahtumastaan/kaupungistaan/yrityksestään/puutarhastaan. Nykyisin myös ruoka on tärkeä arvostelukohde, kun se presidentti meni niin haukkumaan suomalaista ruokaa! He odottavat ahnaina mitä tahansa kuvailevaa adjektiivia, ja jos joku vieraista sattuu sellaisen sanomaan jollakin yhteisellä kielellä, adjektiivi levitetään välittömästi koko järjestelytoimikunnan tietoon. Lausuntoa analysoidaan ja tulkitaan vielä pitkään vierailun jälkeenkin.

Vieraat. Ranskalaiset hämmästelevät ja ihastelevat eivät niinkään Suomea kuin suomalaisten organisointikykyä. He eivät voi ymmärtää, miksi joku näkee niin paljon vaivaa heidän takiaan. Se tuntuu melkeinpä pelottavalta. Mutta kun suomalaiset ovat koko ajan kysymässä heidän tykkäämisistään, niin on helpompi kehua heidän järjestelyjään kuin väittää ihastuneensa tähän kylmään ja pimeään kolkkaan. Voi kunpa pääsisi jo kotiin Ranskaan, missä ei koko ajan pingoteta.

Isännät. Parin päivän päästä viimeistään suomalaisia alkaa ärsyttää, etteivät ranskalaiset vaikuta olevan kiinnostuneita mistään, viihtyvät parhaiten keskenään eivätkä totta tosiaan osaa sitä englantia. Ja kun ne mokomat ovat aina myöhässä! Eivätkö ne tajua, että ei tämä homma toimi, jos ne ilmestyvät milloin huvittaa? Ja kehtaisiko sitä vielä neljännen kerran sanoa, että pitäkää ne kulkuluvat nyt jumalauta näkyvillä?!

Vieraat. Viimeisellä illallisella ranskalaiset saavat isänniltä vielä kaiken päälle jos jonkinlaista lasilautasta ja muuta arktista designia. Olisiko vieraiden pitänyt tuoda jotain Ranskasta? Hemmetti, käydään ostamassa pullo ranskalaista viiniä siitä kaupasta, jossa myydään alkoholia!

Nyt on suuria tunteita pelissä

Ennenkin mainostamani länsiuusimaalaisen paikallislehden urheilutoimittaja Toni Suominen on jälleen pannut parastaan. Käytiin viime viikolla häviämässä Karjaalla, ja herra toimittaja oli paikan päällä katsomassa, tulkitsemassa ja analysoimassa peliämme lukijoilleen.

Tähän asti ollaan käsiskavereideni kanssa tosiaan naureskeltu näille, mutta nyt myönnän olevani täysin provosoitunut toimittaja Suomisen artikkelista (tekisi mieli laittaa lainausmerkkeihin muutamakin sana tässä lauseessa, mutta joku arvokkuus tässä on sentään säilytettävä). Ymmärrän oikein hyvin, että asian merkittävyys on pyöreä nolla, mutta eihän sille voi mitään, kun ylpeyden päälle ottaa.

Voin vain kuvitella, miten raivona olisin, jos peli olisi omalta osaltani mennyt huonosti ja toimittaja Suominen olisi siitä huomauttanut. Mutta koska onnistuin aika hyvin, säästyin Suomisen valistuneen kritiikin viiltävimmältä terältä. Toki hän sentään kertoo, että “flirttailin jatkuvasti askelvirheiden kanssa” enkä aina tiennyt, mitä olin tekemässä.

Koska pelipäivä oli naistenpäivä, Suominen tulee paljastaneeksi, mitä asioita hän liittää naiseuteen. Maalien metaforina (kyllä vain!) käytetään tällä kertaa huulipunia, papiljotteja ja korkkareita. Oksetus! Luultavasti myös askelvirheiden kanssa flirttailuni on vain sellainen naisellista toimintaa kuvaava sanavalinta. Meidän laitapelaajiemme maalit hän nimesi räkämaaleiksi, vaikka ne nyt olivat maailman tavallisimpia laitaheittoja. Ja pari parasta pelaajaamme olivat nakkikioskitavaraa.

Onpas kyllä tosiaan onnekasta, että esiinnyn lehdissä lähinnä juttujen kirjoittajana, en kohteena. En todellakaan kaipaa tähän osaan! Jatkossa muistan taas yrittää ymmärtää haastateltavien angsteja vähän paremmin.

Terveisiä vaan Tonille, toivottavasti löydät tämän arvion työstäsi joskus, kun googlailet itseäsi. Ja alkaa-verbin jälkeen pannaan infinitiivi, eli alkoi napsia eikä alkoi napsimaan.