Take another try

Hei täältä suuresta maailmasta eli Tukholmasta. Tulin pariksi päiväksi tutustumaan.

Luin lentokoneessa DN:ää ja tein sudokua. Eka flashback. Tajusin, että olen viettänyt vuoden elämästäni tehden sudokuja Tukholmassa. Toivottavasti se edes kehitti loogista ajattelua tai jotain. Tällä kertaa aion tehdä jotain muuta.

Seuraukkeli oli kentällä vastassa. Toinen flashback. Mentiin autoon, ja sen autostereoista tärähti täysillä soimaan joku seuran kannustuslaulu. Yritin pitää pokkaa. Matkalla selvisi, että laulusta tehdään kokonainen levyllinen biisejä “kaupalliseen käyttöön” ja tämä liittyy johonkin hyväntekeväisyystyöhön, koska Hammarbyn naisten käsipallojoukkueen pitää toimia myös yhteiskunnallisesti. Jahah. Looking forward to.

Yritin autossa aloittaa joitakin keskusteluja, ja ukkeli vastasi mm-m ja vaihtoi aihetta. Kolmas flashback. Mikä helvetti siinä on, etteivät nämä tajua minun kieltäni? Onko olemassa selkeämpää skandinaavista kieltä kuin suomeksi äännetty ruotsi?

Minut jätettiin taas yksin asuntoon, jossa on hieno parkettilattia ja hyvät näköalat. Neljäs flashback.

Onneksi minä en sentään ole yhtä pihalla kaikesta kuin silloin kaksi vuotta sitten.

Fansen

Niin tämä seura johon olen menossa pelaamaan. Ja ne fanit. Olen aivan hämmentynyt.

Hammarbyn puheenjohtaja visioi pari viikkoa sitten Svenska Dagbladetissa, että Hammarby (miehet) käynnistää uuden tukholmalaisen käsipalloyhteistyön ja auttaa Tukholman toisia nimekkäitä urheiluseuroja nousemaan käsipalloilun elitserieniin. Puheenjohtaja suunnitteli, että Hammarby voisi lainata nuoria pelaajiaan AIK:hon ja Djurgårdeniin ennen kuin nämä ovat riittävän hyviä Hammarbyn kokoonpanoon. “Se hyödyttää pitkällä tähtäimellä myös Hammarbytä”, puheenjohtaja sanoi. Onhan se kivempi pelata kiihkeitä paikallisderbyjä kuin aina vain jotain maalaisjoukkueita vastaan.

Ja tästäkös Bajenin fanit raivostuivat! Keskustelupalstat täyttyivät vihaisista purkauksista, joissa vannottiin, että “ikinä ei enää mennä katsomaan yhtäkään Bajenin ottelua”, koska “Bajen on pettänyt meidät”. Puheenjohtaja sai sähköpostiinsa näitä viestejä yli 300. Lopulta hän kirjoitti faneille avoimen kirjeen, jossa lupasi, että Hammarby ei lainaa pelaajia AIK:lle eikä Djurgårdenille.

AIK:n ja Djurgårdenin kanssa ei siis parane olla missään tekemisissä! Ei vaikka käsipallossa ainakin Djurgården on melkoinen jämäporukka, ja miesten AIK:sta en ole koskaan kuullutkaan. Ja pitää tässä huomauttaa, että tokihan Hammarby lainaa pelaajia muille, vähemmän legendaarisille seuroille, joiden kanssa ei olla futiksessa verivihollisia.

Näin fanit pysäyttivät suunnitelmat tukholmalaisen käsipalloilun tason ja profiilin nostosta. Sitä ne eivät halua. Asiasta oli erittäin hyvä kolumni SvD:ssa.

Miten en ollutkaan ymmärtänyt, kuinka kuolemanvakavaa tämä on. Ja kuinka kaukana mistään järkevästä tässä liikutaan.

Ai niin, tänään Tukholmassa oli futiksen paikallisderby.

Voittoarpa

Istuin äsken saman pöydän ympärillä kahden irakilaisen ja yhden amerikkalaisen kanssa. Meillä oli todella hauskaa.

Irakilaiset turvapaikanhakijat olisivat halunneet Ruotsiin. Siellä on paljon irakilaisia. Kerroin että minäkin haluaisin Ruotsiin ja että siellä on myös paljon suomalaisia. Ja että pian pääsenkin sinne. Lucky me.

Armotonta menoa

Vietin hauskimman, rankimman ja riehakkaimman neljän päivän viikonlopun pitkään aikaan. Maajoukkueleirillä Siuntiossa.

Se voi tietysti kertoa jotain elämäni yleisestä “riehakkuudesta”, mutta kyllä se ennen kaikkea kertoo siitä, että (joukkue)urheilu on vaan aivan mahtavaa!

Leiri oli kaikkea tätä:

• Urheilua. Parit treenit/ottelut päivässä. Välissä ruokaa ja lepoa. Ei sitä ihminen paljon muuta sitten jaksa. Ja kaikkensa antaneena on ihanaa.
• Kipua. Paitsi että lihakset olivat pelkkiä kovia möykkyjä jo torstain jälkeen, terve polveni ei ole kovinkaan terve. Siinä on joku jännetulehdus tai vastaava – minä idiootti en osaa säädellä rasitusmääriä ollenkaan. Jos pystyn edes jotenkuten liikkumaan, pelaan. Buranaa vaan ja kunnon lämmittely, niin kyllä sen unohtaa. Tunniksi. Kärsin tästä kärsimättömyydestä sitten pahimmassa tapauksessa loppuikäni.
• Taantumista. Ihanaa kun ei tarvinnut koko aikana katsoa peiliin, kuivata hiuksia (kampauksena ponnari ja pinnejä), laittaa ripsiväriä (meikkinä huulirasva), käyttää rintsikoita (urheilutoppi), kenkiä (läpsykät tai käsiskengät) tai farkkuja (sortsit ja verkkarit). En lukenut lehtiä, en surffannut netissä. En käyttänyt sivulauseita tai ajatellut monipolvisia ajatuksia. Luultavasti joukossa juttujen tasokin laski, mutta pysyi kuitenkin runsaasti kännijuttujen tason yläpuolella ja nauratti monin verroin enemmän.
• Vessahätää. Majapaikassamme oli vedet poikki suurimman osan ajasta, niin että vessaan pääsi vain autolla hallille viiden kilometrin päähän. Se oli oikeastaan aika hauskaa, kun 20 ihmistä pidätteli.
• Naurua. Puolet joukkueesta oli deppareita eli ensikertalaisia maajoukkueessa. Saivat sitten kantaa kamojamme, kerätä tuomareiden nimmareita kriittisiin ruumiinosiin, esittää aerobic-näytöksiä, räppejä ja lauluja kenttäkuulutuksena koko Siuntio-cupin turnausyleisölle. Kävellä hallille. Näytellä orgasmia. Siivota majapaikka. Käydä mutalammessa aamu-uinnilla. Ja ne olivat kaikki niin mahtavia tyyppejä! Oli ihan uskomattoman hauskaa – käsittääkseni myös deppareilla.
• Aurinkoa. Oli kaunein ilma moneen vuoteen Siuntio-cupissa. Vaikka vähän tuulikin. Palaneita neniä ja olkapäitä. Jäätelöä. Kesäää!
• Lehdistöä. Jouduin taas väärälle puolelle, haastateltavaksi. Tämä ah niin merkittävä siirtoni on saanut vielä laajemman mediahuomion kuin taannoinen vatsatautini SM-finaalien aikaan� Olen entistä enemmän haastateltavan puolella – se ei ole kivaa! Ensimmäisessä haastattelussa kaksi toimittajaa piirteli kuvioita muistivihkoonsa ja näytti enemmän sanelua kirjoittavalta ekaluokkalaiselta kuin uteliaalta toimittajalta. Toinen ei kysynyt ainoatakaan kysymystä mutta kirjoitti kuitenkin “haastattelustaan” puolen sivun jutun. Tätä kutsuisin loisimiseksi. Teki mieli sanoa sille, että nyt pöllit kyllä toisen toimittajan tekemän työn. Tosin tässä tapauksessa suurimman työn teki valmentajamme, joka käytännössä saneli kysymykset ja jutut.
  Olin myös ruotsinkielisessä tv-haastattelussa, ja se se vasta kamalaa oli! Onneksi olivat leikanneet pahimmat takeltelut pois. Mutta pääsinpä sanomaan telkkarissa mest viktig. Hyvä Joanna.
• Pikkufaneja. Sain antaa nimmareita parille polvenkorkuiselle kannustajalle. Se on niin söpöä! Ne tarjosivat kumpaakin käsivartta vuorotellen, ja kysyin että kirjoitanko tosiaan molempiin. “Mulla on kaks kättä!” toinen vastasi. Minä tyhmä.

Ja nyt pitäisi palata arkeen. Äh. Miksei aina voi olla leiri?

Suomi–Ruotsi

Maanantain lööpeissä oli taiston tuoreimmat erät ihan eksplisiittisesti: Jäätiin euroviisuissa 17:nneksi, mutta voitettiin Ruotsi. Ja hävittiin jääkiekon MM-loppuottelu, mutta voitettiin Ruotsi. (Tässä oli toki huumoria, ymmärrän.)

Tänä aamuna uutisissa tuli kuitenkin yksi hävitty erä: George W. Bush tapaa mielellään Fredrik Reinfeldtin mutta ei Tarja Halosta. Kuulemma “Suomen merkitys Yhdysvalloille on pienentynyt merkittävästi”, kun taas “samaan aikaan Ruotsi on kuitenkin kasvattanut rooliaan suhteessa Yhdysvaltoihin”.

Siis voi ei! Eikö meistä tykätä Amerikassa? Apua! Ruotsi voittaa meidät! Maailma huomaa Ruotsin mutta ei meitä!

Suomi

Tv-uutisten pääaiheet tänään: eiliset euroviisut ja lätkän MM-finaali. Sehän olisi ihanaa, jos ei maailmassa mitään sen vakavampaa, varsinkaan ikävämpää, tapahtuisi. Jos.

Mikähän lehti olisi kiinnostunut juttuideastani “lätkä on paskaa”? Tai ei, oikeastaan se on “lätkä Suomessa on paskaa”. Tai sekin on kyllä väärin. “Urheilukulttuuri Suomessa on paskaa”. Siihen kylkeen kainalojuttu “urheilujournalismi Suomessa on paskaa”.

(Kappas, riparirakkauteni on päässyt urheilu-uutisiin tavikseksi kertomaan, mitkä ovat tunnelmat hävityn finaalin jälkeen. Ihan hyvin poika tiivisti Senaatintorin pettymyksen. “Harmittaa.”)

Käsipallo Suomessa on muuten sekin paskaa. Perjantaina palkittiin lajin vuoden parhaita. Vuoden miespelaaja sai palkinnoksi taulutelevision. Vuoden naispelaaja sai pokaalin.

Viihdetoimittajan sanomaa

Seiskan toimittaja oli tehnyt “parikymmentätuntisia työpäiviä” Kanariansaarilla Merikukka Forsiuksen jäljillä. Mitä hän tarkalleen ottaen teki siellä?

“Ei se mitään varjostamista ollut, se oli… seuraamista.”

Till Bajen

Käytiin Tukholmassa katsomassa paikallisia käsisfinaaleja Globenissa. Meidän porukkamme istui pallon ylemmässä puolikkaassa eli arviolta 60 metriä pelikentän yläpuolella. En ole koskaan katsellut käsipallo-ottelua tuollaisesta kulmasta. Ei sieltä asti oikein edes tunnistanut pelaajia, mutta elämys oli mieletön.

Miesten finaalissa oli yli 14 000 katsojaa. Siellä pelasi ihana Hammarby, ja niinpä kentän toisessa päädyssä oli parintuhannen ihmisen klacken eli fanikatsomo. Bajen Fans. Ainoa tietämäni käsipallojoukkueen faniryhmä.

Ne huusivat, lauloivat ja tanssivat seisaaltaan koko pelin ajan. Kentällä Bajen oli täysin ylivoimainen, ja kun pelitapahtumia ei tarvinnut jännittää, katse siirtyi herkästi ihastelemaan fanien eläytymistä.

Viimeisen vartin ajan ne seisoivat kädet toistensa olkapäillä ja heiluivat riveittäin eestaas. SM-guldet, SM-guldet, ne huusivat. Suomalainen laivakrapulainen käsipallolähetystömme katseli suu auki. Onko tämä ihan oikeasti käsipallo-ottelu parinsadan kilometrin päässä Suomen rajasta?

Minulla meni kylmiä väreitä selässä. Eikä vähiten siksi, että olin pari tuntia aiemmin tehnyt sopimuksen ensi kaudesta Hammarbyn naisten joukkueen kanssa.

Naisten joukkue on toki aivan eri asia kuin miesten joukkue. Eihän naisten sarjassa mitään fanikatsomoja ole, ja naisissa Hammarby on sitä paitsi sarjanousija eikä mikään ylivoimainen mestari. Mutta omasta subjektiivisesta näkökulmastani Hammarby on minulle sama kuin Ferrari formulakuskille. Paras realistinen mahdollisuuteni päästä pelaamaan sillä lailla kuin olen haaveillut.

Ihan mahtavaa. Toteutuneita haaveita.

Mutta hitto kun olin unohtanut Hammarby-kaulaliinani kotiin.