“Naiset parlamentin uutuus”

Ah, Ranska, tuo tasa-arvon tyyssija. Siellä on uusi parlamentti, jossa on ennätysmäärä naisia. Tuo ennätysmäärä on 107 naista 577 edustajasta. Siis melkein joka viides! Jihuu!

On se hienoa. Vivement le progrés!

Kuuma matkustusvinkki

Suosittelen matkustamista ruotsinlaivojen nais- ja miespaikoilla. Eli siis vieraiden ihmisten kanssa samassa hytissä. Riski toki, mutta yhden yönhän seisoo vaikka päällään. Ja parhaimmillaan luvassa on avartavia kokemuksia.

Minun maailmani avartui, kun tässä taannoin palasin Tukholmasta Helsinkiin naispaikalla. Satuin samaan hyttiin romaninaisen kanssa. Häpeäkseni on tunnustettava, että se taisi olla ensimmäinen kerta, kun keskustelin tämän vähemmistön edustajan kanssa. Ellen nyt sitten ole joskus pikkuisen solvannut jotakuta heistä.

Ihan mukava nainen, vaikka en itse ollutkaan sosiaalisimmalla tuulellani. Panin vilpittömän uteliaana merkille, että a) naisella oli omat, kirjailuin koristellut sänkyvaatteet mukana, b) ilmeisesti ainakin osa hameista oli naisella nukkuessakin päällä, sillä sängyssä erottui aamulla niin järjettömän suuri mytty.

Tämä on mielenkiintoista. Jotakin se meistä (tai minusta) kertoo, että tämä on ihan uutta ja ihmeellistä. Suomessa on kuitenkin 10 000 romania. (Btw se Manne-tv on järkyttävän huono!) Olisin halunnut vastauksen vielä yhteen epäkorrektiin kysymykseen: miksi ruotsinlaivoilla on niin paljon romaneja? (Tai onkohan heitä edes paljon, vai onko tämä rasistinen harha?)

Mutta palataan laivalle. Joskus puolenyön aikoihin, kun makasin sängyssä lukemassa, hytinovi aukesi. Luulin että romaninainen tulee nukkumaan. Eipäs tullutkaan, vaan sieltä lyllersi joku ruotsia puhuva mummeli perässä vedettävine kasseineen. Jumalauta ettet sitten aikaisemmin viitsinyt tulla pistäytymään, teki mieleni sanoa. Olin luvattomasti ominut alasängyn, kun luulin ettei hyttiin tule muita. Onneksi maailmani avartui ajoissa ja tajusin, että Maarianhaminastakin voi hypätä laivaan.

Mummeli oli hyväntuulinen vanhus Houtskarista. Se kyseli kummallisia asioita, kuten olenko lukenut jotakin neverheard kirjaa, joka “kertoo historiasta”. Se siunaili onneaan, että on jo niin vanha, ettei tarvitse seuraavana aamuna rynnätä töihin. “Paitsi että kyllä minä aina välillä teen töitä. Kun olen kaupungissa, käyn pari päivää viikossa töissä.” Jahas, jahas. No missäs olet, kun olet kaupungissa, kysyin. Vastaus tuli hieman puun takaa. “San Franciscossa.”

Eikä sitten muuta. Hurmaavan irrallisia faktoja.

Imagine Holidays

Haluaisin kesäloman. Oikean, palkallisen kesäloman ja lomarahat. Neljä viisi viikkoa aikaa, jolloin työnantaja ja koko maailma odottaisi minun vain oleilevan.

Ottaa päähän, kun työkaverit jäävät lomalle ja huokailevat, että kyllä tätä on odotettu ja olenpas minä ansainnut tämän.

Niin minäkin, perkele!

Muistan olleeni palkallisella kesälomalla kaksi viikkoa keväällä 2002. Siitähän onkin vain viisi vuotta.

Ja nyt olisin taas sen tarpeessa.

Jos vain saisin olla lomalla, katsoisin joka aamu telkkarista kaikessa rauhassa suloisen Serranon perheen myöhästymättä töistä. Laittaisin volyymiäkin kovemmalle ja opettelisin espanjaa. Kädessäni olisi kuppi kahvia, toinen kuppi jo. Edessäni olisi Hesarin C-osa. Lukisin kuolinilmoitukset ja kihlaukset.

Sitten pakkaisin kangaskassiin pyyhkeen, vesipullon ja kirjan ja kävelisin rannalleni. Makaisin siinä koko päivän, ahmisin kirjaa, välillä ottaisin torkut ja välillä tuijottelisin haaveellisesti horisonttiin. Aaaah.

Kun tulisi vessahätä, kävelisin kotiovelleni parikymmentä metriä bikineissä ja naapurin leskimies poistuisi vaivaantuneena parvekkeeltaan.

Jossain välissä pitäisi varmaan myös treenata, koska siitä ei myönnetä palkallista vapaata. Mutta illalla lähtisin suihkunraikkaana kevyessä kesämekossa terassille syömään lounaaksi kanasalaattia.

Ehdinköhän minä vielä viettää palkallista kesälomaa, vai poistuvatko sellaiset käytöstä ennen kuin olen niin pitkällä? Tai tulenkohan ikinä edes olemaan vakituisessa työsuhteessa?

Sota ja sisu

Olin viime viikonlopun taas Tukholmassa treenaamassa. Sunnuntaina joukkueeni sai minut jälleen vaikuttumaan, tällä kertaa joukkuehengen huoltoon käytetystä ajasta ja rahasta. Imponerande.

On toki ihan loogista, että ruotsalaiset joutuvat tähän panostamaan, sillä niillä raukoillahan ei ole saunailtoja.

Meillä oli sunnuntaina Suuri Seikkailu Tukholman saaristossa. Ajoimme slalomia moottoriveneillä, rakensimme lauttoja, leikimme värikuulasotaa ja kaikkea muuta hauskaa.

Minä en ihan tajunnut sen värikuulasodan sääntöjä, kun Suomessa sota on vähän jotain muuta. Ruotsalaisversiossa meillä ei ollut aseita, piti vain suojautua vihollisen ammuksilta ja selviytyä maaliin. Tajusin vasta jälkikäteen, että Ruotsissa osumista ei kuole eikä niitä edes lasketa. Mistähän tämä kertoo?

Lähdin ryhmäni viimeisenä radalle. Koska oletin, että osumia on tarkoitus välttää, syöksyin ensimmäisen suojan taakse jollakin leffoista matkimallani dyykkaustekniikalla. Ei hyvä. Nilkka vääntyi oikein kunnolla, niin kunnolla että se pitkästä aikaa todella sattui.

Ajattelin, että leikki loppui siihen. Tulin pois suojan takaa ja heiluttelin kättäni maalin suuntaan, josta laukauksetkin tulivat. Hjälp! Kukaan ei reagoinut mitenkään. Eikä minuun myöskään osunut yksikään kuula. Aikani heiluttuani totesin, että kai tämä on pakko vetää loppuun. Nilkutin seuraavan suojan taakse ja kompuroin maaliin asti. Ilman osumia.

Sodan jälkeen sain ilokseni nilkkaan asianmukaisen lindan (puristussiteen siis, tuon ruotsalaisen lääketieteen kulmakiven). Pelin johto neuvoi minua jättämään väliin seuraavan lajin, joka oli saaren läpi juoksu. Hyvä idea, totesin.

Eräs valmentajistamme tuli hakemaan minua veneellä saaren toiseen päähän ja kysyi, mitä oli tapahtunut. Selitin. Valmentaja murjaisi hauskan jutun: “Missä se sinun suomalainen sisusi nyt on?”

Aargh.

Kutsumattomat

Minusta olisi ihan tosissaan hauska tietää, miksi Suomen presidentin pitäisi päästä Valkoiseen taloon vierailulle. Mitä vaikutusta sillä olisi yhtään mihinkään, jos Tarja ja George kättelisivät takan edessä ja juttelisivat pari tuntia? Mistä ne edes puhuisivat?

Tulisiko suomalaisille siitä parempi itsetunto?

Pikku-Ebbat

Helsingissä on kesällä aivan mahtavan ihanaa. Tämän taisin kertoa aika monta kertaa jo viime kesänä, joten jääköön nyt vain maininnaksi. Mutta tulin Tukholmasta kyllä mieluusti takaisin aloittamaan toisen ihanan kesän Lauttasaaressa.

Oli yksi toinenkin syy, miksi oli yllättävänkin kivaa tulla takaisin.

Olen aiemmin ollut sitä mieltä, että erityisesti ruotsalaiset miehet ovat ärsyttäviä, kun ne ovat niin laitettuja. Kuinka hirveää onkaan, että ne ovat seisseet aamulla peilin edessä ainakin tunnin kauemmin kuin minä (eli yhteensä ainakin pari minuuttia yli tunnin).

Nyt yhtäkkiä huomioni kuitenkin kiinnittyi Tukholman naisiin. Ehkä siksi, että tämän kevään naisten muoti on niin poikkeuksellisen karmeaa.

Ne muodikkaat naiset ovat aika kamalan näköisiä juuri nyt. Niillä on kaikilla mustat legginsit ja (parhaassa tapauksessa sentään) mustat piukeat sortsit siinä päällä. Variaatio on joku pari senttiä tavallista pidempi paita ja pelkät legginsit. Sitten vielä ballerinatossut jalkaan, ja illuusio ala-asteen jumppatunnilta karanneista koululaisista on täydellinen.

Mutta ei siinä vielä mitään, että muoti on rumaa. Sehän on ohimenevää. Hurjaa ja jotenkin pelottavaa on se, että näitä legginsneitejä kuolleeksi blondattuine pehkoineen on mahdoton erottaa toisistaan. Vaikka tämä muoti menee ohi, nuoret naiset pysyvät iäti aivan toistensa näköisinä (eikä se valkoinen takkuharja edes mene koskaan muodista).

Ne käyttävät lukemattomia tunteja ja tuhansia ja tuhansia kruunuja laittautumiseen, puunaavat ja pukertavat, tavoitteenaan näyttää tismalleen samalta kuin kaikki muutkin. Mikä tragedia!

Ensimmäiset kuukauteni Tukholmassa koin tyypillistä suomalaista alemmuutta. Olin ruma ja tyylitön, kömpelö ja tyhmä. Nyt tilanne on kääntynyt ihan päinvastaiseksi. Minua säälittää ne kloonireppanat. Onkohan niillä yhtään omaa ajatustakaan?

Jään usein kahvilassa tai metrossa katsomaan jotakuta ja mietin, miksi haluaisin tutustua juuri tuohon tyyppiin. Mitä mielenkiintoista tuossa ihmisessä on? Helsingissä niitä mielenkiintoisia yksityiskohtia löytyy ihmisistä huomattavasti helpommin ja enemmän kuin Tukholmassa. Ehkä emme ole täällä kovin tyylikkäitä ja muodinmukaisia, mutta ainakin meissä on jotain omaa ja persoonallista.

Pyydän anteeksi yleistyksiä, ne ovat luonnollisesti kärjistyksiä.

Väntat så länge

Luvassa hirveää fiilistelyä, anteeksi vaan.

Pelasin eilen ekan harkkamatsin uuden joukkueeni kanssa. Se oli suurta. Vaikka kuinka epävirallista olikin.

On aikamoinen muutos pukea päälleen Hammarbyn peliasu, kun on aiemmin ostellut saman seuran fanikamoja kaupasta. (Harmi vaan että piti aloittaa rumalla musta-keltaisella vierasasulla.)

Kuuntelin valmentajan etukäteishöpinöitä aivan ekstaasissa. Siitä on niin kauan kun olen viimeksi sietänyt kuunnella ja pystynyt kunnioittamaan oman joukkueeni valmentajaa. Ja tällä oli niin ammattimainen ote hommaan, että hymyni leveni lause lauseelta. Vihdoinkin, vihdoinkin. Tästä tulee niin mahtavaa!

Lämmittelyssä soi Hammarbyn biisi, minulle niin tuttu miesten matseista. Ja minulle niin, niin sopiva juurikin eilen. Jag har väntat så länge på just den här dan…

Tajuan kyllä pateettisuuteni, mutta nautin siitä.

Ja matsi? Aivan päin hittoja omalta osaltani. Olin enemmän pihalla kuin suunnilleen koskaan ja säälittävästi pitkin lattioita vähintään joka toisessa hyökkäyksessä ja puolustuksessa. (Osin selitän tätä sillä, että vastustajat olivat 17-vuotiaita kundeja.) Mutta kyllä se siitä. Ihanaa tietää, että täällä ihan väkisinkin kehittyy.

On vieläkin vaikea ymmärtää, miten voin olla tässä tänään. Kaikista haihatteluistani huolimatta en olisi vuosi sitten ikinä uskonut. Miten voi olla, että sain keksiä ja päättää elämäni kulun aivan itse eikä kukaan eikä mikään tullut väliin?

Nyt pitää vain muistaa olla onnellinen kaikesta, mitä on saanut. Muistuttakaa, jos unohdan.