Arkisto heinäkuu, 2007

Magyar

30.7. 2007

Kerroin tänään työkaverille asuntojärjestelyistäni ja unkarilaisesta tulevasta kämppiksestäni. Työkaveri tiesi kertoa, että suomessa ja unkarissa olisi kolme samaa sanaa; käsi on käs ja veri on ver ja kolmatta hän ei muistanut. Niillä voimme sitten kommunikoida, hän naureskeli.

Käs! Ver! Käs!

Kolmas sanahan piti sitten tarkistaa Wikipediasta. Ja tietenkin niitä sanoja löytyi vähän enemmän kuin kolme. Näin kertoo Wikipedia unkarin ja suomen samankaltaisuuksista:

“Unkarin suomalais-ugrilaisuus on ilmeinen vastaväitteistä huolimatta. Monet sanat ovat selvästi samannäköisiä, esim. él – elä(ä), kéz – käsi : käte-, ki – ken, kő – kivi, lesz ‘tulla jksk’ – lie(nee), máj – maksa, megy – men(nä), méz – mesi : mete-, mi – me, négy – neljä, név – nimi, nyel – niel(lä), szem – silmä, szív – sydän, ti – te, új – uusi, vaj – voi, vas ‘rauta’ – vaski, vér – veri, világ ‘maailma (< valo)’ – valkea.”

Joo-o. Helpostihan tuota ymmärtää! Szem, sehän on tietenkin silmä! Ilmeistä.

Wikipedia myös linkkaa varsin hauskaan, 1935 kirjoitettuun artikkeliin Suomen- ja unkarinkielen sukulaisuudesta. Siinä oli oivallisia esimerkkilauseita. Niiden avulla saa kätevästi ujutettua myös nuo edellä mainitut kaksi yhteistä sanaa puheeseen:

“Kivistä verinen oli vävyn käsi. Kövektõl véres volt veje keze.”

“Miniäni antoi voita. Menyem adott vajat.”

“Orvon silmä kyyneliä täynnä. Árva szeme könnyel tele.”

Yhteys

29.7. 2007

Olin eilen Tukholmassa – mikä yllätysvalinta minulta. En kyllä muuten olisi viettänyt viimeisiä kesäviikonloppujani siellä, mutta kun oli pakko löytää katto pään päälle ensi talveksi.

Tämä minun toinen Ruotsiin-muuttamiseni alkaa mennä pieleen jo heti alusta. Teen juuri päinvastoin kuin olen itselleni luvannut.

Näin lupasin:

Päätin, että tällä kertaa ruotsalaistun niin paljon kuin mahdollista – melkein yhtä paljon kuin Mikko Virtanen Miika Nousiaisen mahtavassa, pian ilmestyvässä esikoisromaanissa Vadelmavenepakolainen (tämä ei ollut mainos vaan journalistinen kirjasuositus, lukekaa!). Tutustun vaikka väkisin ruotsalaisiin, en naura heille enkä hauku heitä muiden suomalaisten kanssa.

Teen kaikkeni ryhmätöissä, keskustelen ja kuuntelen kunnioittavasti muiden huonot mielipiteet enkä koskaan sano suoraan olevani eri mieltä. Aion myös opetella hyvää ruotsinruotsia. Kielen ja ruotsalaisen elämänkatsomuksen oppimiseksi ajattelin hankkiutua jonkun ruotsalaisen kämppikseksi.

Näin kävi:

Kävin eilen katsomassa kämppää, joka olisi täydellinen tavoitteideni toteuttamiseen. Sen toinen asukas oli ikäiseni ruotsalainen naistoimittaja. Miten helppoa olisikaan löytää yhteistä puhuttavaa, ystävystyä, oppia ja samaistua! Lisäksi kämppä olisi aivan entisillä mukavilla asuinsijoillani ja vain viiden minuutin kävelymatkan päässä harjoitushallistamme. Perfect match.

Mutta mitä tapahtui. Nainen oli mukava, sosiaalinen ja iloinen, perusruotsalainen. Kysyi menikö matka hyvin ja löysinkö helposti ja laita toki takki naulaan. Esitteli pikkutarkasti asunnon ja vessan kaapit ja muut säilytystilat. Tarjosi kahvia ja pikkuleipiä. No, kerropa nyt itsestäsi kaikki mitä mielestäsi tarvitsee (=myy itsesi). Änkytin jotain, unohdin tietenkin ruotsintaitoni. Sitten ruotsalainen rupesi esittelemään mielipiteitään kimppa-asumisesta. Että hänestä on kiva kun on seuraa ja mukavaa ja blaablaablaa, mutta että pitää saada myös omaa rauhaa kun siltä tuntuu.

Tämähän on ihan itsestäänselvää, vai mitä? Joskus on seurallinen ja joskus ei. Olen samaa mieltä ja nyökyttelin innokkaasti. Mutta mielipide vain jatkui ja jatkui. Ruotsalainen esitti lukuisia esimerkkejä sujuvasta käytännön elämästä, tyyliin että jos toinen on vaikka suihkussa niin toinen voi lähteä omia aikojansa sanomatta hei, eli että tullaan ja mennään vapaasti (no shit!). Ja että jos toinen nukkuu niin toinen sulkee oven avaimen avulla niin ettei se kolahda.

Kuuntelin ja tunsin, kuinka vanha tuttu tunne heräsi eloon. Tunne siitä, että olen NIIN ERILAINEN KUIN NÄMÄ. Että ei kukaan muu kuin aito ruotsalainen jaksa käydä itsestäänselvyyksiä tällaisella pieteetillä läpi. Että kellään muulla kuin ruotsalaisella ei riitä taidot ja kärsivällisyys tällaiseen keskusteluun tai pitäisikö sanoa mielipiteidenvaihtoon (se on sitä kun kaikki lauseet alkavat sanoilla jag tycker att).

Rupesi ahdistamaan. Ihan niin kuin aina ennenkin. Aina koulussa ryhmätöissä, aina joukkuepalavereissa, aina niissä satunnaisissa muissa kontakteissani ruotsalaisten kanssa. En jaksa kuunnella, en jaksa nyökytellä, en osaa keskustella sujuvasti, en osaa muuta kuin töksäytellä kömpelöitä, synkkiä ja sarkastisia suomalaisia mielipiteitäni.

Näin tein:

Kävin katsomassa toistakin huonetta. Se oli aivan keskustassa, Odenplanilla. Se oli pienempi ja nuhjaantuneempi, mutta erittäin herttainen. Kaunis hiljainen katu ja ikkuna mahtavalle vehreälle sisäpihalle. Leveä sänky ja paljon erikokoisia ja -tyylisiä lipastoja ja hyllyjä. Pieni matkatelkkari ja peilipöytä.

Asunnon toinen asukas oli unkarilainen tutkija Anna. Kysyin Annalta etukäteen sähköpostissa, puhuuko hän ruotsia, ja hän vastasi, että ei vielä. Nyt kävi ilmi, että hän oli asunut Ruotsissa vuodesta 1984. Ja kappas, Anna oli entinen huipputason käsipalloilija! Hän oli joutunut aikanaan lopettamaan, kun polvi oli mennyt paskaksi.

Kumman kanssa todennäköisemmin tunnen sielunveljeyttä, ikäiseni ruotsalaisen (naapureita) naistoimittajan vai kuusikymppisen huonoa englantia puhuvan unkarilaisen (sukulaiskansaa) syöpätutkijan? Mainitaan nyt vielä sekin, että unkarilaisen huone oli huomattavasti toimittajan huonetta kalliimpi.

No, minä halusin unkarilaisen. Ja sain. Anna soitti juuri ja kertoi valinneensa minut.

Ei minusta ole vadelmavenepakolaiseksi.

Kivat lehtijutut

25.7. 2007

Olen pitkästä aikaa tekemässä teineihin liittyvää juttua – jee, ne ovat suosikkihaastateltaviani.

Yhden 13-vuotiaan piti ottaa haastatteluun mukaan kaverinsa. Tämä oli minunkin toiveeni, vaikka en kyllä tiennyt kaverista mitään muuta kuin nimen. Sitten kävi niin, että kaverille tuli este. Kaveri ilmoitti minulle tästä sähköpostilla ja pahoitteli tilannetta. Hän lisäsi, että “tykkää lehtijutuista”. Ja jos joskus myöhemmin olemme tekemässä “jotakin juttua, johon hän soveltuisi”, saamme kernaasti ottaa yhteyttä.

Julkisuus, tuo tarunhohtoinen paikka.

Sittenkin

23.7. 2007

Niin mahtavaaaaa! Revin itselleni loman väkisin, koska väkisin hyvää tulee. Kahden viikon päästä Barcelonaan. Parhaassa mahdollisessa seurassa.

Koskaan en ole laittanut näin spontaanisti 300 euroa menemään. Juuri kun pitäisi hulluna säästää.

Ei hajuakaan, missä asun kuukauden kuluttua. Töiden valmiiksisaaminen kahdessa viikossa viittä vaille mahdotonta. Viikonloppuna hajosi oikea pohje (bingorivi: nilkka-pohje-polvi, ja aina välillä reisikin reistaa).

Muutenkin elokuu näyttää ihan pelkästään katastrofilta. Paitsi 4.-9. päivä. Worth it.

Kipuja

17.7. 2007

Nilkka, penikat, polvet, reidet. Joka paikka prakaa. Jos jatkan tällä tavalla ensi kesään asti, jalkani pitää varmaan amputoida.

On aika hirvittävää tajuta fysiikkansa rajallisuus, se että kroppa ei kerta kaikkiaan kestä rasitusta enempää kuin tietyn määrän. 18-vuotiaana olin mielestäni kaikkivoipa. Juoksin, hypin, loikin ja heitin niin paljon kuin käskettiin (en tosin yhtään enempää). Lihakset toki kipeytyivät, mutta äkkiäkös ne siitä vetreytyivät. Venyttelyni oli lähinnä naurettavaa elehdintää. Ja itseasiassa treenaaminenkin päätöntä ja holtitonta sinkoilua sinne tänne.

Koskaan ei tarvinnut miettiä, ehtiikö kroppa levätä tarpeeksi ennen seuraavaa treeniä. Polvet ja nilkat olivat osa minua, ne tekivät mitä käskin eivätkä valittaneet. Ja nyt niitä pitäisi sääliä. Jalkojen kanssa pitää neuvotella, tehdä kauppoja, suostutella ja lahjoa. (Huomenna en juokse ja venyttelen pohkeet ainakin kolme kertaa, niin jos ylihuomenna voitaisiin taas ottaa intervalleja?)

Syksyllä pallotreenien alkaessa alkavat myös neuvottelut olkapään kanssa.

Harmi. Nuorempana pystyi treenaamaan mutta ei osannut. Nyt osaa mutta ei pysty.

Parhaat palat päivän urheiluannista

9.7. 2007

Tämä menee kyllä jo aivan yli, mutta en niin millään malta olla puuttumatta jälleen urheilujournalismiin.

Tällä kertaa päivän Iltalehti. Siinä ei kerrota, kuka voitti Wimbledonin naisten turnauksen, sehän olisikin hieman vanha uutinen, kun loppuottelu pelattiin jo lauantaina. Sen sijaan lehti on järjestänyt äänestyksen seksikkäimmästä naistennispelaajasta eli -kissasta. Voittajaksi selviytyi Maria Sharapova. “Kakkoskissaksi lukijat noteerasivat Ana Ivanovicin. Naapurintyttöä muistuttavalla serbialaisella on todella sympaattiset kasvot, mutta napakoru ei olisi pahitteeksi”, raportoi toimittaja Santtu Silvennoinen. Hyvää työtä, Santtu!

Urheiluliitteen avausjuttu on kuitenkin luonnollisesti Kimi Räikkösen formulavoitto. Kannessa lukee “Kuningas”, ja sisäsivulla on Räikkösen haastattelu yksinoikeudella Iltalehdelle!

Olen törkeä ja varastan nyt tähän kaikki Kimin sitaatit. Tällaisia kuningas kertoi yksinoikeudella Iltalehdelle:

“Totta kai oli hieno tunne voittaa täällä Silverstonessa. Kaikki meni loistavasti. Tämä on yksi parhaista kilpailuista. Voitto on ollut pari kertaa täällä lähellä. Tämä voitto auttaa jo mestaruustaistossa… Mutta muistetaan, että yksi huono kisa voi vaikuttaa toiseen suuntaan… (‘espoolainen totesi realistina’) Kuoppia tulee aina tielle. Kivempi kisoja on kyllä voittaa… Totta kai sellaisessa tilanteessa aina harmittaa. Tiesin, että en saanut autoa sellaiseksi kuin halusin. Tiesin myös että jos auto saadaan kuntoon tulee tulosta. Nyt auto on saatu hyväksi, tosin siihen meni varmaan aikaa enemmän kuin toivottiin… Kaikkia pieniä juttuja saatiin toimimaan. Kokonaisuus saatiin paremmaksi. Australian avauskisassa säädöt olivat hyvät, mutta sen jälkeen ei oikein tiedetty mitä tehdä… Testaan torstaina Spassa. Kyseessä on kolmen päivän mittainen testi, mutta ajan vain viimeisenä päivänä… Tauko tulee kyllä ihan hyvään paikkaan. On aina mukava saada pari päivää vapaata. En vielä tiedä, missä vapaapäivät vietän. Ehkä Sveitsissä.”

Nyt äänestys: Mikä oli Sinun suosikkilauseesi espoolaisen realistin yksinoikeushaastattelussa? Minusta parasta oli, kun Kimi sanoi että “kivempi kisoja on kyllä voittaa”. Ilmeisesti Iltalehdessäkin arvostettiin tätä, sillä he olivat valinneet kyseisen lauseen nostoksi. Tosin aika hyvä olisi ollut kanssa “on aina mukava saada pari päivää vapaata”.

Suuri päivä

6.7. 2007

Eilen tapahtui kaikessa hiljaisuudessa merkittäviä asioita. Vuokrasin kotini pois ajalle 15.8.2007–30.6.2008. Se on menoa nyt.

Kävin myös valtiotieteellisen tiedekunnan kansliassa hakemassa valtiotieteen kandidaatin tutkintotodistuksen. Kanslisti laittoi sen pahvikansiin ja sanoi tässäolehyvä. Se oli siinä sitten.

Jotkut ajan rataspyörät kai nitkahtivat hieman eteenpäin. Ihmeen huomaamattomasti se tapahtuu. Toisaalta pelottavan huomaamattomasti, mutta toisaalta hukkuisin siirtymäriitteihin ja nostalgiaan, jos jäisin näitä enemmän pohtimaan. Antaa mennä.

Luksus

4.7. 2007

Jossain naistenlehdessä oli jokin aika sitten juttu siitä, mikä on nykyisin luksusta. Minusta kesä omassa kodissani on suurinta luksusta, mitä voi olla.

Eilen kävimme kaverin kanssa treenaamassa Lauttasaaren urheilukentällä (ihana tiilimurska, joka värjää sukat ja lenkkarit punaiseksi!). Rääkkäsimme jalat huolella aivan makaroniksi ja juorusimme siinä sivussa. Oli ihanaa. Sitten kävelimme kotiin, vaihdoin bikinit päälle ja menin uimaan. Vesi oli paljon lämpimämpää kuin sunnuntaina, jolloin uskaltauduin uimaan ensimmäistä kertaa. Eilen ei tuullut, ja aurinko oli saanut lämmittää matalaa rantaa ja seisovaa vettä koko päivän.

Vaan niin mahtavaa. Ei voi olla parempaa. (Paitsi tietty jos olisi kesäloma.)

Sitten vähän kauhistelua siitä, mihin journalismi on menossa, ai ai. Viime viikolla Ilta-Sanomat ennakoi NBA-korisliigan varaustilaisuutta ja Petteri Koposen mahiksia:

“IS googletti tuoreimpia draft-ennustuksia. Viimeisen viikon ajalta löytyi kahdeksan päivitettyä 30 parhaan listaa, ja Koposen nimi loisti poissaolollaan vain kahdessa.”

IS googletti. No sitähän se on, googlettamista. Mutta tarviiko sitä noin suoraan sanoa.