Olin eilen Tukholmassa – mikä yllätysvalinta minulta. En kyllä muuten olisi viettänyt viimeisiä kesäviikonloppujani siellä, mutta kun oli pakko löytää katto pään päälle ensi talveksi.
Tämä minun toinen Ruotsiin-muuttamiseni alkaa mennä pieleen jo heti alusta. Teen juuri päinvastoin kuin olen itselleni luvannut.
Näin lupasin:
Päätin, että tällä kertaa ruotsalaistun niin paljon kuin mahdollista – melkein yhtä paljon kuin Mikko Virtanen Miika Nousiaisen mahtavassa, pian ilmestyvässä esikoisromaanissa Vadelmavenepakolainen (tämä ei ollut mainos vaan journalistinen kirjasuositus, lukekaa!). Tutustun vaikka väkisin ruotsalaisiin, en naura heille enkä hauku heitä muiden suomalaisten kanssa.
Teen kaikkeni ryhmätöissä, keskustelen ja kuuntelen kunnioittavasti muiden huonot mielipiteet enkä koskaan sano suoraan olevani eri mieltä. Aion myös opetella hyvää ruotsinruotsia. Kielen ja ruotsalaisen elämänkatsomuksen oppimiseksi ajattelin hankkiutua jonkun ruotsalaisen kämppikseksi.
Näin kävi:
Kävin eilen katsomassa kämppää, joka olisi täydellinen tavoitteideni toteuttamiseen. Sen toinen asukas oli ikäiseni ruotsalainen naistoimittaja. Miten helppoa olisikaan löytää yhteistä puhuttavaa, ystävystyä, oppia ja samaistua! Lisäksi kämppä olisi aivan entisillä mukavilla asuinsijoillani ja vain viiden minuutin kävelymatkan päässä harjoitushallistamme. Perfect match.
Mutta mitä tapahtui. Nainen oli mukava, sosiaalinen ja iloinen, perusruotsalainen. Kysyi menikö matka hyvin ja löysinkö helposti ja laita toki takki naulaan. Esitteli pikkutarkasti asunnon ja vessan kaapit ja muut säilytystilat. Tarjosi kahvia ja pikkuleipiä. No, kerropa nyt itsestäsi kaikki mitä mielestäsi tarvitsee (=myy itsesi). Änkytin jotain, unohdin tietenkin ruotsintaitoni. Sitten ruotsalainen rupesi esittelemään mielipiteitään kimppa-asumisesta. Että hänestä on kiva kun on seuraa ja mukavaa ja blaablaablaa, mutta että pitää saada myös omaa rauhaa kun siltä tuntuu.
Tämähän on ihan itsestäänselvää, vai mitä? Joskus on seurallinen ja joskus ei. Olen samaa mieltä ja nyökyttelin innokkaasti. Mutta mielipide vain jatkui ja jatkui. Ruotsalainen esitti lukuisia esimerkkejä sujuvasta käytännön elämästä, tyyliin että jos toinen on vaikka suihkussa niin toinen voi lähteä omia aikojansa sanomatta hei, eli että tullaan ja mennään vapaasti (no shit!). Ja että jos toinen nukkuu niin toinen sulkee oven avaimen avulla niin ettei se kolahda.
Kuuntelin ja tunsin, kuinka vanha tuttu tunne heräsi eloon. Tunne siitä, että olen NIIN ERILAINEN KUIN NÄMÄ. Että ei kukaan muu kuin aito ruotsalainen jaksa käydä itsestäänselvyyksiä tällaisella pieteetillä läpi. Että kellään muulla kuin ruotsalaisella ei riitä taidot ja kärsivällisyys tällaiseen keskusteluun tai pitäisikö sanoa mielipiteidenvaihtoon (se on sitä kun kaikki lauseet alkavat sanoilla jag tycker att).
Rupesi ahdistamaan. Ihan niin kuin aina ennenkin. Aina koulussa ryhmätöissä, aina joukkuepalavereissa, aina niissä satunnaisissa muissa kontakteissani ruotsalaisten kanssa. En jaksa kuunnella, en jaksa nyökytellä, en osaa keskustella sujuvasti, en osaa muuta kuin töksäytellä kömpelöitä, synkkiä ja sarkastisia suomalaisia mielipiteitäni.
Näin tein:
Kävin katsomassa toistakin huonetta. Se oli aivan keskustassa, Odenplanilla. Se oli pienempi ja nuhjaantuneempi, mutta erittäin herttainen. Kaunis hiljainen katu ja ikkuna mahtavalle vehreälle sisäpihalle. Leveä sänky ja paljon erikokoisia ja -tyylisiä lipastoja ja hyllyjä. Pieni matkatelkkari ja peilipöytä.
Asunnon toinen asukas oli unkarilainen tutkija Anna. Kysyin Annalta etukäteen sähköpostissa, puhuuko hän ruotsia, ja hän vastasi, että ei vielä. Nyt kävi ilmi, että hän oli asunut Ruotsissa vuodesta 1984. Ja kappas, Anna oli entinen huipputason käsipalloilija! Hän oli joutunut aikanaan lopettamaan, kun polvi oli mennyt paskaksi.
Kumman kanssa todennäköisemmin tunnen sielunveljeyttä, ikäiseni ruotsalaisen (naapureita) naistoimittajan vai kuusikymppisen huonoa englantia puhuvan unkarilaisen (sukulaiskansaa) syöpätutkijan? Mainitaan nyt vielä sekin, että unkarilaisen huone oli huomattavasti toimittajan huonetta kalliimpi.
No, minä halusin unkarilaisen. Ja sain. Anna soitti juuri ja kertoi valinneensa minut.
Ei minusta ole vadelmavenepakolaiseksi.
