Pesupalvelu!

Nyt, nyt kyllä minulla nousee päähän tämä urheilutähteys kuin konsanaan eräällä HJK:n reservimiehellä silloin joskus. Joukkueellemme on palkattu joku äijä pesemään ei ainoastaan pelipaidat, VAAN MYÖS TREENIVAATTEET!

Minä kun luulin, että tätä tapahtuu vain NHL:ssä ja FC Barcelonassa (ja vain miehille)! Omaa pysyvää pukuhuonetta ei sentään (vielä…?) saatu, joten puhtaat treenivaatteet eivät valitettavasti odota minua pukuhuoneessa numerollani merkityllä paikalla, mutta katsomossa kuitenkin. Viikattuna ja hyväntuoksuisena. Suurinta luksusta, mitä pystyn joukkueurheiluskenessä kuvittelemaan.

Vanha virsi

Olen aloittanut koulun, ja se on oikein viihdyttävää.

Sinänsä laitos kyllä vaikuttaa yhtä surkealta kuin silloin viimeksikin. Olin jo peräti kolmatta kertaa koulun esittelytilaisuudessa, tosin ensimmäistä kertaa englanninkielisessä. Toisin kuin pohjoismaisten, englantia puhuvien opiskelijoiden ei näemmä oleteta tietävän ihan kaikkea jo valmiiksi, mutta sekään ei auta, jos vetäjät eivät osaa vastata juuri mihinkään kysymyksiin. On aika lannistavaa, että minä osaisin esitellä koulun ja opiskelusysteemin paljon paremmin kuin koulun henkilökunta.

Osaisin suunnitella introduction-viikon ohjelman paljon tehokkaammaksi, osaisin vetää paremman kirjastointron (osaan esimerkiksi käyttää Mac-tietokonetta, jolla kirjastotäti yritti esittelyn vetää). Osaisin myös kertoa, mikä ylioppilaskuntajäsenmaksu pitää maksaa, mistä saa ostaa tulostuskiintiötä ja kopiokortteja, miten saa ehkä avattua ruotsalaisen pankkitilin, millä käyttäjätunnuksilla pääsee kirjautumaan millekin tietokoneelle ja mistä niitä tunnuksia saa, miten ja missä rekisteröidytään opiskelijaksi… Huh! Lista jatkuu loputtomiin, ja samalla kun hämmästelen, kuinka surkea koulun järjestämä perehdyttäminen on, hämmästelen myös, miten minä tosiaan olen silloin viime kerralla selvinnyt tästä kaikesta ihan yksin ja välttävällä ruotsintaidolla. Tunnen itseni maailman kaltoimmin kohdelluksi ex-vaihtariksi ja todelliseksi survivoriksi.

Syy, miksi koulu kuitenkin tällä kertaa viihdyttää, on että opiskelutovereistani suurin osa ei ole ruotsalaisia (minkä toivoisin helpottavan myös ryhmätöissä). Maisteriohjelmalaiset tulevat esimerkiksi Kiinasta, Brasiliasta, Hollannista, Israelista, Iranista, Venäjältä, Georgiasta ja tietysti Saksasta. Mahtavaa! Tuollaisessa ryhmässä on pakostikin aika paljon tahallista ja tahatonta komiikkaa.

Yksi saksalais-suomalainen on erään tunnetun suomalaisen muusikon poika ja yksi kiinalainen tyttö on ollut vaihdossa Jyväskylässä ja tuntee sieltä entisen valmentajani (kyllä vain, Fenkun entinen oppilas – miten tähän pitäisi suhtautua???). Georgialainen poika ei ole löytänyt kämppää ja maksaa väliaikaisesta yösijastaan 70 euroa päivässä (onnea matkaan). Venäläinen tyttö kertoi tuoneensa mukanaan Ruotsiin “ainoastaan vodkaa, alusvaatteet ja tietokoneen”.

En malta odottaa, että kuulen lisää.

Tuoteseloste

Sain tänään vähän lisää Pumaa: käsiskengät ja lenkkarit. (Mistä vetoa, että nilkat paukkuu noilla kengillä parin viikon kuluessa.) Lenkkareita hipelöidessäni satuin vilkaisemaan niissä roikkunutta lappusta. Näin siinä luki:

“PUMA have been in the Helps-You-Look-Good (TM) business since 1948. We know what we’re doing. People in magazines wear this stuff. Fashion people, sporty people. People who don’t have to wear a suit every day. So, we know it works.”

Hmm… Ahah? Toisessa lapussa oli corporate message:

“So you’re interested in PUMA? Nice move. You’re obviously smart, confident and know what you want in life. Sure, you work hard, but you’re no slave to the corporate fat-cats. You know the score. You call the shots. You make the most of your chances. So buy this it suits you.”

Nyt tajusin jo sävyn. Ja sitten ne vielä pottuilevat – kolmannessa lapussa luki research ja siinä oli kolmiulotteinen diagrammi:

“4 % of people regularly read these things. 96 % of people do something more important.”

Joukkueestani

Tämä on ylivoimaisesti paras joukkue, missä olen koskaan pelannut. Enkä tarkoita nyt ensisijaisesti pelisuoritusta (tosin senkin suhteen pitänee paikkansa), vaan organisaatiota, valmennusta, asennetta, ihan kaikkea. Tässä joitakin huomioita.

Valmennus

Päävalmentajamme on siviilissä jonkun sortin konsultti, mikä tietysti sai heti karvani pystyyn. Eiih mitään konsulttipaskaa sentään käsipalloiluun!!

No konsulttipaskaapa hyvinkin sieltä tulee, mutta itseasiassa se taitaa sopia joukkueurheiluun melko paljon paremmin kuin työpaikoille. Tässä on sentään vähän enemmän konkretiaa mukana. Meillä on visiot ja arvot ja koko hoito. Voi kiesus. Enpä olisi uskonut urheilussa tapaavani tällaista. Minulla on suhtautumisvaikeuksia, mutta muut vaikuttavat olevan täysillä mukana.

Eli ei auta kuin ottaa lusikka kauniiseen käteen, ja ihan vaikuttunut olen tähän asti tämän konsultin valmennustaidoista. Hän on loputtoman rakentava, ei suutu koskaan, neuvoo aina positiivisen kautta. Mikä parasta, hänellä on pelistä näkemys, johon itse uskon (näinhän ei tosiaan ole ihan aina ihan kaikissa joukkueissa ollut). Hän kertoo ennen treenejä, mitä tänään tehdään ja mitä tavoitteita treenillä on. Treenien jälkeen on palautekeskustelu, jossa muutama pelaaja kertoo mielipiteensä harjoituksista ja antaa niille arvosanan. Tänään minä olisin antanut treeneille kutosen tai seiskan, mutta joku arvioi ne kolmoseksi. Nyt en jaksa odottaa, että näen kympin treenit!

Joukkue

Olemme hämmästyttävän tasainen ja tasapäinen joukkue. Ei ainoatakaan tähteä, mutta joka paikalle kaksi hyvää pelaajaa, ja lisää reservissä. Itse olen varmaan kokoonpanon heikoin lenkki, ainakin niin kauan kuin kärsin käsipallojetlagista (termin ymmärtänee vain ulkomailla pelannut suomalainen käsipalloilija). Mutta tämä todellakin on joukkue, ei kasa yksilöitä, jotka muistavat ehkä kerran viikossa ottaa toiset huomioon. Täällä ollaan koko ajan kokonaisuus, klöntti, joka voittaa tai kaatuu yhdessä.

Ja se positiivisuus. Se on ihan käsittämätöntä. Jään edelleen suu selällään tuijottamaan, kun joku tulee treenin jälkeen ihan asiakseen sanomaan, että Joanna, sulla oli tosi hyvä vauhti äsken. Ahah? Tämä siis varsinkin, kun pelisuoritukseni ovat varsin vaatimattomia, ja itseni on vaikea keksiä niistä yhtäkään positiivista asiaa.

Se tuntuu kyllä todella hyvältä. Niinpä pinnistelen vastatakseni samalla mitalla, mutta se on todella vaikeaa! Meillä päin on ollut vähän niin, että maaleista kehutaan, muuten puhutaan vain, jos toinen tekee jotain väärin. “Hyvin tsempattu”, saan hikiseen joskus mumistua. Ehkä jopa jotenkin häpeän kehumista? Enkä todellakaan ehdi treenin aikana ihastella jonkun yksittäisen pelaajan vauhtia tai syöttötarkkuutta. Miten nämä tekevät sen?

Varusteet

Minulla on nyt kaapissa yhdeksän mustaa t-paitaa, joihin on painettu kasa sponsorien mainoksia ja seuran logo. Minun pitää käyttää niitä kaikissa treeneissä tulevan vuoden ajan. Mitään muuta kuin Pumaa ei saa olla yllä. (Ja minulla ei ole ennestään käytännössä mitään Pumaa.) Vähän koulupukufiilis. Hyvästi se pieni yksilöllisyyden tunne, jonka sai t-paidan värin valitsemisesta ennen treenejä. Nyt ollaan sitten kaikki samannäköisiä. Aina.

Yksi sponsorimme on Axa, joka tekee ainakin terveysleipää, terveyspastaa ja energiapatukoita. Viimeksimainittuja on aina tarjolla treenien jälkeen. Bananabites. Kesti aikansa tottua tylsähköön makuun ja paksuun koostumukseen, mutta nyt olen tyytyväinen. Pitkään jatkunut huoleni riittävästä proteiininsaannista on ratkaistu.

Imago

Halusin tähän joukkueeseen pitkälti siitä muodostamani mielikuvan vuoksi. Nyt huomaan, että olen taitavan brändäyksen uhri. Joukkueemme iloisuus, energisyys ja positiivisuus eivät tule yhtään sen enempää “luonnostaan” kuin kenellekään muullekaan. Joukkue sen sijaan on päättänyt, että me yksinkertaisesti olemme iloisia.
Viikonlopun treenileirillä mietimme hyvin konkreettisesti, miten meidän tulee käyttäytyä, jotta muut näkevät meidät sillä tavoin kuin haluamme. Jos on tunnelbanassa joukkueen verkkari päällä, pitää näyttää iloiselta ja puhua nätisti.

Haastavin sääntö oli, että jos saa pelissä kaksiminuuttisen tms jota ei mielestään ole ansainnut, pitäisi silti nostaa käsi pystyyn sen merkiksi, että hyväksyy tuomion. Ei perkele onnistu.

Da capo

Hassua miten paljon muuttui siinä yhdessä yössä, jonka nukuin viime viikolla sikeästi Silja Symphonyn C-luokan hytissä.

Ei tietenkään ulkoisesti, ei Ruotsi nyt niin kauheasti Suomesta eroa. Mutta kyllä vaan kaikki muuttuu, kun luopuu koko sosiaalisesta verkostostaan, äidinkielestään, omista tavaroistaan ja elämästään. (Tämän kirjoitan hyvin tietoisena siitä, että en luopunut passistani, pankkitilistäni, sähköpostistani tai puhelinnumerostani enkä suomalaisen peruskoulun päähäni takomasta ruotsin kieliopista. Ja ennen kaikkea, en luopunut yhtään mistään pakon edessä.)

Kuitenkin. Olen aivan käsittämättömän yksin. En ulkoisesti yksin, vietinhän juuri kolme päivää harjoitusleirillä 25 iloisen ruotsalaiskäsipalloilijan kanssa. Mutta eläminen, joka ikinen askel, askare ja ihmiskontakti on muuttunut tehtäväksi, jota olen suorittamassa yksin. Alkaen siitä, kun raahasin kivirinkkaani ja kahta jättiläiskassia satamaan. Ypöyksin.

Kaikki on uutta, ja olen maailman ainoa ihminen kokemassa sitä. Kukaan 25 käsipalloilijasta ei tiedä, miten minä yleensä, omassa taaksejääneessä elämässäni, puhun, teen tai ajattelen. Ei ole mitään, mitä vasten nojata.

Teen kaikkeni ollakseni sosiaalinen, iloinen ja avoin. Mutta voi taivas miten vaikeaa se on! Milloin minä muka avaan suuni ja keskeytän puheensorinan, milloin sönkötän oman hitaan ja epäselvän juttuni sinne väliin? Kommenttini eivät ole keskustelua, ne ovat keskeyttämistä. Häiritsemistä suorastaan.

Pinnistelen koko ajan, jotta ymmärtäisin, mitä ihmiset ympärillä sanovat. Editoin päässäni sitä, minkä Suomessa ja suomeksi antaisin vain tulla suustani. Arvioin, mikä on sanomisen arvoista, mikä ymmärrettäisiin oikein ja mikä kenties väärin, missä on liikaa sanoja joita en osaa. Milloin kannattaa nähdä itseilmaisemisen vaiva.

Jo pelkästään ruokapöydässä tämä on helkkarin raskasta, puhumattakaan käsipalloleiristä, jossa ei olla hetkeäkään yksin. Kaiken lisäksi sain huonekaveriksi norjalaisen tytön, joka puhui norjaa. Ei varsinaisesti helpottanut.

Yksin olen myös kotonani Tukholmassa. Kämppikseni syöpätutkija on lomalla Unkarissa, ja minä täällä selvittelen, missä on imuri ja miten hella toimii. Talo on valtava linnoitus, jossa asuu satoja ihmisiä ja jonka kellarissa on pitkä käytävä ja kolmisenkymmentä ovea. Yksi niistä vie toiseen käytävään, joka vie pesutupaan. Mihinköhän ne kaikki muut vievät? Miten pääsisin sisäpihalle? Mitä jos jään jumiin kahden lukitun oven väliin? Tänään näin ensimmäistä kertaa muita ihmisiä talossa. Ne tervehtivät. Teippasin sukunimeni oveen ja sain luottokorttilaskun. Tuli vähän turvallisempi olo.

Olen niin yksin elämäsuorituksessani, että tunnen itseni kahdeksi. Pidän seuraa itselleni. On olemassa yksi minä, joka tietää melko tarkkaan, millainen minä olen, ja tarkkailee minua. Se asettaa minulle sen verran rasitusta kuin uskoo minun kestävän. Kun se vaistoaa, että kohta en enää jaksa, se antaa minun vetäytyä pois esimerkiksi 25 käsipalloilijan seurasta kuuntelemaan iPodia tai lukemaan kirjaa (vasta pakon edessä, sillä tällainen käytös ei ole kovin hyväksyttyä ruotsalaisessa käsipallojoukkueessa, tiedän sen).

Jep. Pitäisi varmaan mennä hoitoon. Mutta ainakin olen iloinen hullu.

Mitt i stan

En ole koskaan ennen asunut keskustassa. Odenplan on minulle myönteinen shokki. Risteilymaantiedolla sen sijainnin voisi ilmoittaa: kilometri Sergelintorilta.

Kas, tuossa on suutari. Ja tuolta voisin kysyä halpaa polkupyörää. Jahas, pankki, sielläkin pitää käydä. Sushi-paikka korttelin päässä. Inferno Online alakerrassa (What? Pimeä luola, kirkkaita screenejä ja isoja kuulokkeita… pelaamista?), Inferno Café naapurikorttelissa – onko näillä joku helvettikompleksi? Aah, snägäriltä voi kävellä kotiin! Haa, hippiruokapaikka, josta saa ekoa, luomua ja vegaanimössöä. Päivän kymmenes hurmaava kahvila, milloinkohan ehdin näihin kaikkiin aamukahville? Ja ja ja… Parasta… Sadan metrin päässä mahtava, upea, kaunis ja iso kaupunginkirjasto, jossa voi muun muassa lukea päivän Hesarin, Iltiksen ja HBL:n.

Täydellinen vastakohta kaikelle, mitä Lauttasaaressa arvostan, mutta olihan jo aika tätäkin kokeilla.

En taas ymmärrä, miten olen saanut tämän kaiken. Kunpa vain koti-Suomessakin olisivat asiat hyvin.

Autokannen alla hytin lattialla

Lähden huomenna. Joku viimeisen illan merkintä piti tehdä, mutta nyt on kaikki liian sekavaa.

Ei tunnu yhtään, että olisin lähdössä jonnekin vakavan kauas. Kunhan vähän pendlaan. Tämä on jo niin tuttua.

En viitsinyt edes muuttaa ajoissa. Huomenna pitäisi vielä roudata kamaa vanhemmille ja kellariin, pakata loput, pestä vessa, ja ai niin, käydä pankissa, yliopistossa ja soittaa miljoonaan asiakaspalveluun osoitteenmuutosta. Laiva lähtee viideltä. Yksi rinkka ja kaksi jättiläiskassia. Yksi selkä ja kaksi kättä. Mä en niin jaksa.

Sain järkyttävän kamalia uutisia yhdestä ystävästäni pari tuntia sitten. Ja nyt olisin sitten muka lähdössä ja jättämässä sen tänne.

Miten tämä maailma on tällainen?

Maailman söpöin

Tämä blogi siirtyy uuteen, visuaaliseen aikaan julkaisemalla valokuvan. Perustelu: vihdoin maailmaan on tullut jotakin kuvaamisen arvoista. Saanko esitellä: siskontyttäreni Karoliina, aka Nupulainen, 2 pv.