Minulla on sekä Suomessa että Ruotsissa monia pelikavereita, jotka haaveilevat käsipalloammattilaisuudesta. Itsekin olen ehkä joskus päästänyt jotain sen suuntaista suustani, mutta nyt olen oikein miettinyt asiaa ja todennut, että se ei kyllä missään nimessä ole haaveeni. Ammattimaisuus on mielestäni huomattavasti tavoiteltavampaa kuin ammattilaisuus.
Tällä hetkellä harjoittelen lähes yhtä paljon kuin ammattilaiset. Ammattilaisjoukkueessa tulisi varmaan vielä pari punttitreeniä viikossa lisää, mutta minäkin voisin aivan ongelmitta lisätä ne ohjelmaani, jos kiinnostaisi. En voi väittää, etten muka ehtisi.
Monet asiat hoidetaan joukkueessani hyvin ammattimaisesti. Se treenikamojen pesu on edelleen vähän suunnitteluvaiheessa, mutta matsijärjestelyt, sponsorihankinta, mediasuhteet, fysio- ja hierontapalvelut ynnä muut toimivat ihan mahtavan hyvin. En usko, että ammattilaiset yltäisivät paljon parempaan.
Ainoa selkeä ero ammattilaisuuteen on se, että emme saa palkkaa. Tai no, saan “korvauksen”, jolla kelpaa vaikka käydä kerran kuukaudessa ulkona syömässä, hiphurraa. Mutta koska teemme tätä käytännössä ilmaiseksi, meidän on mahdollista asettaa käsipallo kaiken muun edelle ainoastaan 99 tapauksessa sadasta. Tämä on minusta aika kiva ässä hihassa erittäin pahoja priorisointitilanteita varten. (Minä käytän sitä ässää nyt viikonloppuna ja lähden kummityttöni Karoliinan ristiäisiin, vaikka on peli. Ei pitänyt olla, mutta se siirrettiin, hitto. Ottaa kyllä todella, todella koville.)
Jos taas olisin ammattilainen? Asuisin todennäköisesti Tanskassa, Norjassa, Saksassa tai Espanjassa pienehköllä paikkakunnalla, jossa ei olisi juuri mitään tekemistä. En tuntisi sieltä ketään muita kuin joukkuekaverini, joiden kanssa ei enää treenien jälkeen yleensä kauheasti jaksa viettää vapaa-aikaa. Jos ne ovat paikallisia, niillä on lisäksi omat perheensä ja kaverinsa ja elämänsä. Asuisin jossakin kolkossa huoneistossa, johon seuran toiminnanjohtajan pikkuveli tms olisi raahannut sängyn, tuolin ja telkkarin.
Aamuisin nukkuisin pitkään, paitsi treeniaamuina. Päivällä söisin pastaa, nukkuisin päiväunet, lukisin kirjaa ja odottelisin treenejä. Treenien jälkeen katsoisin telkkaria, venyttelisin ja söisin karkkia.
Koko ajan suunnittelisin, että nyt kyllä alan käyttää tämän kaiken luppoajan hyödyksi, mutta en kuitenkaan saisi aikaiseksi mitään. Odottaisin joululomaa, kesälomaa, sarjataukoja. Laskisin aamuja, koska pääsen käymään kotona Suomessa.
Pelaaminen olisi mahtavaa, mutta mitään muuta ei olisi olemassakaan. Kun pelit menisivät huonosti tai jokin ei toimisi joukkueessa, viettäisin 24 tuntia vuorokaudessa ongelmissani rypien. Pää hajoaisi.
Eräs ruotsalainen ammattilaispelaaja pitää erittäin mielenkiintoista Proffshandboll-blogia omasta käsipalloelämästään Tanskassa, linkki tuossa vasemmalla. Hän aloitti bloginsa alle kolme viikkoa sitten ja on kirjoittanut tähän mennessä 35 merkintää. Sekin saattaa kertoa jotain ammattilaiselämän monipuolisuudesta.
Ei kiitos minulle.
