maailma on suuri, kutsuva kirkas ja maalattu juuri
Tänään sataa ja on rumaa ja tylsää. Hävittiin eilen, ja olin surkea. Muovikeilakin olisi puolustanut paremmin kuin minä.
Nyt pitäisi kirjoittaa typeriä esseitä ja purkaa haastattelunauhoja. Tulossa kammottava kiire- ja stressiviikko. Siksipä ehtiikin hyvin surffata netissä ja panna merkille tärkeitä asioita.
Hesarin nettisivulla on tällä hetkellä 29 urheilu-uutisotsikkoa. Niistä kolme koskee naisia.
Jos kivuissa ja loukkaantumisissa nyt jotain hyvää on, niin ainakin ne kartuttavat sanavarastoa runsaasti. Koko ajan joutuu selittämään samoja asioita monille huolehtivaisille kysyjille. (-> Att tänka posssshitiivt: Voi miten paljon opinkaan ruotsia silloin, kun katkaisin ristisiteeni! Jag landade, någon knuffade, foten fastnade, knät vred sig… sträcka ut, böja, kryckor, främre korsbandet, opereras, rehab… ja knä on tosiaan ett-sukuinen.)
Eilen opin ihan lennossa kuvailemaan piinallista olkapääkipuani. Heittokäsi on ylirasittunut, överansträngd. Heti kun jäin pois heittotreeneistä, sain merkitseviä katseita: Jahas, sitä on käyty maajoukkuepeleissä loukkaantumassa, ja nyt ei sitten voida treenata oman jengin kanssa. Ai ai.
Ylirasittunut olkapää on kuitenkin onneksi (tai epäonneksi) helppo unohtaa treenin ajaksi, kun sen on ensin lämmitellyt kunnolla. Kipu tulee takaisin vasta pari tuntia treenin jälkeen, ja sitten ei vasenta käsivartta voikaan enää nostaa.
Olen ihan varma, ettei kanapurilaistilauksessani ollut ainoatakaan kielioppivirhettä. Niin että mikä helkkari siinä on, että Burger Kingin poika päätti ilmoittaa minulle englanniksi, että hampurilaisessa menee pari minuuttia?
Niin raivostuttavaa, niin raivostuttavaa. Tällä kertaa suorastaan loukkaannuin. Keskeytin englanninkielisen palvelun kovaäänisesti: “Ursäkta?” Johan tuli ruotsia.
(Hassua, täsmälleen sama dialogi olisi voitu käydä myös niin, että asiakas puhuisi täydellistä ruotsia ja myyjä ei, ja asiakas loukkaantuisi tästä. Olen ollut todistamassa tällaistakin, valitettavasti.)
Ranskassa minulle on käynyt näin monta monta kertaa, mutta siellä se on vain hauskaa: ranskalainen sönköttämässä surkeaa englantia ja minä vastaamassa sujuvalla ranskalla itsevarmasti hymyillen. Täällä se ei ihan toimi. Ruotsalaisten englanti ei yleensä ole yhtä luokatonta ja minun ruotsini taas on melko kökköä.
Ruotsissa näin käy kuitenkin melko harvoin, onneksi. Ruotsalaiset kun ovat tottuneita siihen, että joka toinen vastaantulija puhuu jotakin persoonallista murretta.
Suomessa joko puhutaan suomea äidinkielenä tai sitten ei puhuta lainkaan suomea. Varmaan juuri siksi minulla – ja monella muulla suomalaisella – on kompleksi kielivirheistä. Täydellistä sen olla pitää. Muuten ollaan hiljaa.
(Englannin kielessä minulla on kyllä ihan omat kompleksini. Eräs rakas ystävä sanoi lukiossa mitään pahaa tarkoittamatta, että puhun englantia kuin Mika Häkkinen. Auttaisiko väriterapia tai hypnoosi tästä traumasta selviämiseen?)
Status: Suomessa torstaista lähtien, takaisin Tukholmaan huomenna. Maajoukkueleiri, neljä päivää, kolmet treenit, kolme peliä.
Laitteiston kunto: Päänsärkyä, kahdesta kolahduksesta johtuen. Vasen käsivarsi törkeän näköinen, mutta ei pysyviä haittoja. Häntäluujomotus, vaikeuttaa kävelyä, istumista. Oikea pohje käyttökelvoton, lihaksiin ei saada yhteyttä. Korjaustoimenpiteet???
Välimuistissa: Kaksi viikkoa esseenkirjoittamista edessä, pirulliset kysymykset olivat keksineet, pitäisiköhän sittenkin lainata ne pari kirjaa, onkohan niissä pahat jonot? Huomenna pakko kaivaa haastateltavien yhteystietoja jostain, jutunkin deadline on kahden viikon päästä!!! Lentokentältä dödöä ja paljon karkkia. Tiistaiaamuna pesutupa, älä unohda. Mitenköhän Leena voi? Onkohan keskiviikkona treenit, vai pääsisinkö koulun social gatheringiin? Maaotteluista ei mitään lehdissä, ihan fair enough. Paitsi HBL:n ylipositiivinen juttu. Voi miten me toimittajat sokeudummekin riitasoinnuille, kun olemme totuutemme valinneet. Ää, en vieläkään tiedä, kirjoitetaanko “vi ses imorn” vai “vi ses imon” vai “vi ses imån”. Vai jotain muuta.
Visio: Uusi Juha Itkonen saatava.
Missio: Huomenna aikaisin ylös, että ehtii käydä kirjakaupassa ennen lähtöä.
1 viesti vastaanotettu: Mun oma joukkueeni on ihan helmi. Muista se ja ole kiitollinen.
Lisätietoja: Dopingtesti valmistunut, tulos negatiivinen eli puhdas.
Tunnen olevani ihan messissä. Haastattelin juuri vähän aikaa sitten Ebba von Sydowia, joka on tosissaan mielenkiintoinen mediahahmo täällä. Nyt törmäsin sattumalta Svenska Dagbladetin nettisivuilla oikeaan uutispommiin: Ebba on saanut porttikiellon Stureplansgruppenin yökerhoihin!
Minä tein elämäni ikimuistoisimman repparin rikkaista pennuista Stureplanin äklöyökerhoissa puolitoista vuotta sitten. Ebba-uutisessa haastateltu Stureplansgruppenin lehdistövastaava on juttuni päähenkilön sisko, ja siteerattu bloggaaja on erään toisen haastateltavani vaimo. Miten pienet ovatkaan piirit.
Jotenkin kummallista, että olen – ilmeisesti edelleen – näin hyvin perillä henkilöistä ja tapahtumista tässä maailmassa, joka on minulle niin, niin vastenmielinen. Ei ikinä enää Stureplanille!
Mutta en malta olla linkkaamatta vielä Ebban blogiin, jossa hän kertoo taustoja tälle koko Ruotsin mediamaailmaa järisyttävälle porttikiellolle. (Tällä hetkellä 347 kommenttia.) Vaikuttaisi olevan taas fiksujen aikuisten syvällinen näkemysero konfliktin taustalla.
Ramadan päättyi eilen. Egyptiläisellä luokkakaverillani oli kiire koulusta kotiin, sillä hän oli luvannut viedä poikansa juhlan kunniaksi McDonald’siin.
Täällä Ruotsissa tapahtuu kauheita asioita. Viime viikonloppuna teineillä oli bileet jossakin juhlatilassa Tukholman Kungsholmenilla. Tuli riitaa, ja 17-vuotias poika pakeni paikalta. Ryhmä 16-vuotiaita poikia otti 17-vuotiaan kiinni ja hakkasi tämän kadulla kuoliaaksi.
Kauheaa. Ja vielä ikävästi samana viikonloppuna Rödebyssä, Etelä-Ruotsissa ihan tavallinen perheenisä ampui pihallaan 15-vuotiaan pojan, joka kuului koko lähiseutua häiriköineeseen mopopoikajoukkioon.
Kauheaa, mutta olen kyllä mielenkiinnolla seurannut tapahtumien käsittelyä mediassa. Pari päivää Kungsholmen-tragedian jälkeen Dagens Nyheter esitteli tukholmalaisen lukiolaispojan, joka oli perustanut Facebookiin ryhmän “Bevara oss från gatuvåldet” ja joka järjesti perjantaiksi mielenosoituksia ympäri Ruotsia katuväkivaltaa vastaan. DN on siitä asti tunnollisesti uutisoinut päivittäin, kuinka monta kymmentä tuhatta jäsentä Facebookin gatuvåldet-ryhmään on liittynyt. Äsken huomasin, että nettisivuilla on jopa laskuri, joka kertoo, kuinka monta jäsentä ryhmässä on – kirjoitushetkellä 80 215. Facebook-ryhmän jäsenmäärä on näemmä journalismin uusi google: pari vuotta sitten jokainen uutta ilmiötä koskeva lehtijuttu aloitettiin kertomalla, kuinka monta osumaa tulee, kun naputtaa ilmiön googleen.
Ja tämä lukiolaisaktivisti, Anton Abele nimeltään, on otettu edustamaan kaikkea hyvää ja kaunista. Sitä haastatellaan koko ajan joka välineeseen, äsken DN:n nettisivun pääkuvassa Anton Abele makasi NK-tavaratalossa jossakin hemmetin sängyssä ja “valmistautui mielenosoitukseen” (joka on käynnissä parhaillaan Tukholman Kungsträdgårdenissa, Malmössä ja Göteborgissa). Anteeksi kun olen näin kammottavan kyyninen, mutta Anton Abelella on edessään loistava tulevaisuus.
DN kertoo myös tietokulmassa, mitä sinä voit tehdä ehkäistäksesi nuorisoväkivaltaa. DN:lle pisteet siitä, että ne ovat keksineet edes vähän kuvaavamman termin kuin katuväkivalta. Mutta DN:lle ei pisteitä heidän esittämästään “helposta” vaikutuskeinosta: “Gå med i Facebook och bli medlem för att ansluta sig till olika antivåldgrupper. Surfa in på www.facebook.com.”
Se on kyllä todella helppo keino. Mutta, öö, keino mihin?
Tykkään:
En tykkää:
