Monenlaista

Perjantaiaamuna laskeuduin Pariisiin ja erinäisten metromatkojen jälkeen jatkoin junalla kohti Clermont-Ferrandia. Junassa oli joka puolella kylttejä, joissa muistutettiin, että matkatavaroissa pitää olla selvästi näkyvillä omistajan nimi. Muuten ne katsotaan hylätyiksi. Ah, Ranskan keinot terrorismia vastaan. No, kyllä ne lentokentällä riisuivat minulta takin, vyön ja kengät ja kopeloivat kunnolla. Parin vuoden päästä lentomatkustajat joutuvat varmaan suolihuuhteluun ennen kuin pääsevät koneeseen.

Perjantai-iltapäivä vierähti junassa. Luin viikkolehti Le Pointia. Sen miesvaltaisuus kävi pitkän tauon jälkeen pahasti silmään. Ärsyynnyin niin, että suoritin kvantitatiivisen tutkimuksen (jolla laadukkaassa koulussani voisi jopa läpäistä jonkun tutkimuskurssin). Lehdessä oli 176 ihmistä tai ihmisiä esittävää kuvaa. Niistä 126:ssa oli pelkästään miehiä. 17:ssä kuvassa oli pelkästään naisia, ja 33:ssa kuvassa sekä naisia että miehiä. Way to go.

Lauantaina söimme illallista kotosalla. Laskujeni mukaan join yhden gintonicin aperitiiviksi, noin puoli pulloa viinejä ruuan kanssa ja yhden shotin jotain makeaa digestiiviksi. Illallisen jälkeen isäntä sanoi minulle: “Voit lainata autoani, jos haluat lähteä ulos.”

Sunnuntaina aamupäivällä ajelimme ympäri vajaan 20 000 asukkaan Riomia etsien aukiolevaa kahvilaa tai baaria. Ainoastaan leipomoissa oli valot. Vartin ajelun jälkeen vihdoin löytyi: entisen lukioni oppilaiden kantapaikka, minullekin varsin tuttu vuosikymmenen takaa. Ei mikään viihtyisä fika, kuten Ruotsissa sanottaisiin. Ranskassa ei ole kahviloita, ei edes baareja, joiden sisustukseen olisi panostettu. Kun avasin tämän räkälän oven, päälleni pölähti kammottava savupilvi ja kymmenkunta miehen päätä kääntyi tuijottamaan suuntaani. French gaze. Vihaan sitä tuijotusta. Se on niin häpeilemätön ja avoin, mukamas täysin oikeutettu. Vihaan myös sitä, että minä – samoin kuin kaikki muutkin naiset – vastaan siihen yleensä kääntämällä katseeni pois tai teeskentelemällä etten huomaa. Joskus se ärsyttää niin paljon, että tuijotan vihaisena takaisin, mutta ei sanomani silti mene perille. Miten se voisikaan mennä, nehän ovat koko ikänsä tuijottaneet naisia samalla tavalla. Arvioivasti, omistavasti, alistavasti. Jos nyt joku friikki suomalainen joskus yrittää viestiä jotain tasa-arvohömppää katseellaan, ne kohauttavat korkeintaan harteitaan ja siirtyvät seuraavaan.

Sunnuntai-iltana matkustin takaisin Pariisiin ja yövyin rakkaan ystäväni luona, dans le cinquième. Ystäväni aloittelee toimittajan uraa ja raataa harjoittelijana muotilehdessä. Lehden päätoimittaja on huvittavasti täydellinen jäljitelmä paholaisesta joka pukeutuu Pradaan. Päätoimittajalla on ollut vuoden aikana kolme eri assistenttia, joille hän soittelee Milanosta keskellä yötä ja tahtoo vaihtaa hotellia. Jännittävää tuo muotijournalismi. Ystäväni on harjoitellut muuallakin ja kertoi mielenkiintoisia seikkoja Ranskan lehdistökäytännöistä. Heti jos kysyy kriittisen kysymyksen joltakin virkamieheltä, haastateltava tahtoo tietää kysyjän pressikortin numeron.

Maanantaiaamuna luin unisena Le Figaroa Roissyn lentokentällä. Siinä oli artikkeli englanniksi laulavista ranskalaisyhtyeistä: Pourquoi ces Francais chantent en anglais. Siihen oli toden totta kerätty kaikki vähänkin vakavasti otettavat englanniksi laulavat ranskalaisyhtyeet, ja niitä oli alle kymmenen. En ole koskaan tullut edes ajatelleeksi, etteivät ranskalaiset laula englanniksi. Mutta sehän on tietenkin ihan luonnollista. Figaron nettisivuilla on aiheesta keskustelua, joka on muille kuin ranskan- tai englanninkielisille hämmentävää luettavaa. “Jos pystyy hylkäämään oman äidinkielensä, se tarkoittaa että on todella vakava identiteettiongelma”, kirjoittaa nimimerkki Nicolas, ja valtaosa keskustelijoista on samoilla linjoilla. Taitaa olla aika paljon “vakavia identiteettiongelmia” tuolla popmusiikkimaailmassa.

So typical of

 À la dernière minute, sanoisin. Viime hetkellä alkaa näyttää siltä, että ehkä joku ranskalainen veturinkuljettaja viekin minut huomenna Pariisista Clermontiin. En tosin ihan uskalla nuolaista vielä.

Manasin ranskalaista sekasortoa ranskalaiselle ystävälleni sähköpostissa. Hän vastasi kuten aina ennenkin: “Olemme kapinallinen kansa. Aina jotain on pielessä.” Myös Clermontin-perheeni naureskeli puhelimessa, että älä nyt vielä kiihdy, katsotaan ihan rauhassa, tai soita Sarkolle, hehheh. Ei merkkiäkään ärsyyntymisestä. Ja minä saan raivarit, jos tunnelbana on yli kaksi minuuttia myöhässä.

Näin se menee. Voin haukkua ystävälleni Ranskaa ja ranskalaisia miten paljon tahansa, ja hän todennäköisesti nyökyttelee jokaiselle epäkohdalle. Paitsi kun puhutaan lakoista. Silloin hänen leukansa nousee pystyyn ja ääni kiihtyy. Lakoistaan ne ovat ylpeitä. “Ainakin me ilmaisemme mielipiteemme, me emme alistu”, ystäväni sanoo. Totta. En ole koskaan viitsinyt selittää ranskalaisille, mikä ero on suomalaisella laittomalla ja laillisella lakolla. Se kuulostaisi ranskalaisessa kontekstissa aivan hävettävän nössöltä.

Silti en ihan ymmärrä, miksi ranskalaiset eivät ilmaisseet mielipidettään esimerkiksi eläkeuudistuksesta jo kevään presidentinvaaleissa.

Anyway. Kävin tänään optimistisesti ostamassa tuliaisia. Ennen ostosreissua tuli identiteettikriisi: Minun pitäisi ostaa jotain tyypillistä ruotsalaista, jotain mikä muistuttaisi Ruotsista. Ei Suomesta.

Syntyi pohjoismainen identiteetti. Ostin piparkakkuja, glögiä, (norjalaista) lohta ja suklaata. Samoja asioita, joita olen raahannut sinne jo vuosikaudet Suomesta. Suklaan merkki vain vaihtui Marabouksi.

(Loppukevennys: Ruokakaupan glögissä oli 2,2 % alkoholia. Kassa kysyi minulta paperit.)

Ja sisällä syntyy syöpä

Syöpä. Suomen kielen kaikkein rumin sana. Mutta ei suinkaan vähiten käytetty, sitä kun tarvitsee koko ajan. Kaikki saavat syövän.

Turha miettiä, sairastunko minä joskus syöpään. Ennemminkin voi arvuutella, milloin sairastun siihen. Ja milloin äiti tai isä tai paras ystävä tai naapurin koira sairastuu. Kuolinilmoituksiin voisi laittaa erityisen footnoten, jos vainaja ei sairastanut syöpää ainakin jossain vaiheessa elämäänsä. Vesirokko, viisaudenhampaat ja syöpä. Ne on käytävä läpi.

Mitä enemmän syöpää ympärillä, sitä onnellisempi kai pitäisi olla omasta ja läheistensä terveydestä. Mutta minä tulen vain ahdistuneemmaksi koko ajan. Tuntuu väärältä olla onneton tai valittaa yhtään mistään, jos vain on terve. Ja sitten tämä elämä menee pelkäksi syöväksi.

Vivement Chippen

Unohdin tärkeitä puolia Ranskan viehätysvoimasta viime merkintää kirjoittaessani. Eihän Ranska olisi Ranska eikä minun Ranskan-matkani mitenkään perinteiden mukainen, ellei siellä olisi menossa lakko, joka sotkee kaiken liikenteen. Eli nyt vaan peukut pystyyn että Sarko taipuu lakkoilijoiden edessä ennen ensi perjantaita. (Onhan se nyt törkeää, jos ei veturinkuljettaja enää pääse 50-vuotiaana eläkkeelle! Tai sitten pitäisi sitä 35-tuntista työviikkoa ainakin lyhentää!)

Toisaalta juuri tällä hetkellä lentoliikenne ei takkua, joten luultavasti pääsen ainakin Pariisiin, eikä sekään nyt vallan huono viikonloppumatka olisi.

Ruotsalaisten jalkapalloilijoiden älykkäät mielipiteet ovat aina viehättäneet minua, ja tänään löysin teemaan sopivan Boltonin keskikenttäpelaaja Christian “Chippen” Wilhelmssonilta. Lainaus marraskuun Sportmagasinetista:

“Frankrike är skräp. Allt som har med Frankrike att göra är riktigt skräp. Maten, folket, att leva där, vänlighet… allt. De kan ju inte umgås med folk från en annan kultur. Jag försökte lära mig franska, men det hjälpte inte.”

Minusta tämä on ihan turhaa hienostelua. Seppo Räty olisi sanonut saman paljon ytimekkäämmin.

Vivement whatever

Taas sellainen kausi, että ajattelen Ranskaa lämmöllä. Ja mikäs sopisikaan paremmin, kun olen sinne menossa viikon päästä, jipii! Tänään tulivat junaliput Pariisi–Clermont-Ferrand postissa. Kyllä vain, postissa. Kun on Ranskasta kysymys, niin ei kyllä printtailla mitään vahvistuksia tai näytetä tekstiviestikoodeja konnarille. Kotiosoitteeseen tulee mademoisellelle junalipun muotoinen kirjekuori ilman mitään logoja tai muita viitteitä lähettäjästä. Ah, la France.

Lämpimät ajatukset johtuvat siitäkin, että joukkueessamme kävi näytillä ranskalainen maalivahti. Erittäin mukava ja erittäin taitava. Arkeeni tuli vähän piristystä siitäkin, että sain alkaa käyttää kolmatta vierasta kieltä samanaikaisesti. Vaikka luokittelinkin hänet epätyypilliseksi ranskalaisnuoreksi (itsenäinen, kansainvälinen, sanavalmis, rohkea – snacka om stereotypier), niin luulen että pohjoismainen marraskuu oli silti liikaa eikä tuo varmaan päätä muuttaa Marseillesta Tukholmaan tämän joukkueen takia. Harmi.

Stureplan, jatkokurssi 2, koko oppimäärä

En pääse näistä eroon. Ehkäpä olenkin salaa kateellinen Stureplan-jengille, ja siksi jatkuvasti tilitän inhoani…

Kieltämättä ilmiö kiehtoo minua – se että Ruotsin koko viihdekulttuuri on koottu tuon yhden alueen tai pikemminkin termin alle. Tuskin yhteenkään paikannimeen Ruotsissa liittyy yhtä paljon tunteellisia konnotaatioita kuin Stureplaniin. Tämän sanoi Alex Schulmankin, Stureplan-toimittaja, jota aikoinaan haastattelin. Hän kertoi olleensa kaverinsa kanssa futiksen EM-kisoissa (muistaakseni Portugalissa), joissa ruotsalaisfaneilla oli tapana kirjoittaa isolle lakanalle, miltä paikkakunnalta he ovat kotoisin. Katsomossa näkyi siis Jönköpingiä ja Nyköpingiä ja Linköpingiä. Schulman kavereineen päätti kirjoittaa lakanaan Stureplan. Saivat olla aika yksinään koko matkan.

Stureplan edustaa bileitä, pinnallisuutta, rahaa, kauneusleikkauksia, päihteitä, julkkiksia, mielistelyä, seksismiä. Meillä Suomessa ei ole samanlaista kivasti kokoavaa termiä – eihän Helsingissä edes ole yökerhoja eri kaupunginosissa. Sen sijaan täysin sijaintiin liittymätön termi Sedula pääsee jo aika lähelle, mutta on sekin vielä merkitykseltään aivan liian rahvaanomainen.

Mutta mielenkiintoisinta Stureplanissa on se, että sieltä nousee jatkuvasti uutisia, jotka koskettavat kaikkia meitäkin, jotka ehdoin tahdoin pysyttelemme kaukana mokomasta paheiden pesästä. Tässä pari sellaista.

Ensinnäkin tuo jo mainittu Alex Schulman sai aikaiseksi tämän syksyn mittavimman ruotsalaisen sananvapauskeskustelun. Hän päätoimitti aikoinaan Stureplan-lehteä (joka jo itsessään on näkemisen arvoinen, suosittelen – ja ehkäpä jonkunlainen media-analyysikin siitä olisi paikallaan) ja juonsi veljensä kanssa visailuohjelmaa telkkarissa. Sitten hän keksi alkaa pitää lehden nettisivustolla blogia nimeltä Att vara Alex Schulman, vaatimattomasti. Blogista tuli nopeasti todella suosittu, sillä Schulman kirjoitti hyvin, terävästi ja itseironisesti ja ennen kaikkea oli hemmetin ilkeä. Pian myös hänen vaimonsa ja veljensä blogit saivat satoja tuhansia lukijoita. Keväällä Aftonbladet osti Schulmanin omille sivuilleen.

Syyskuussa Schulman löysi rajansa. Hän kertoi blogissaan häpeävänsä, että työskentelee samassa lehdessä kuin Aftonbladetin tv-kriitikko Jan-Olov Andersson. Tästä syntyi tietenkin lehden sisäinen riita, jota päätoimittaja Kalle Jungkvist kommentoi ylevästi sanomalla, ettei puolusta Alexin blogin sisältöä, mutta puolustaa hänen oikeuttaan ilmaista itseään vapaasti. Pari päivää myöhemmin Schulman kuitenkin ilmoitti lopettavansa bloginsa, josta oli hänen mukaansa tullut “hirviö”. Hän vetäytyi ovelasti kaikesta vastuusta, väitti että “bloginkirjoittaja Alex Schulman” on fiktiivinen hahmo ynnä muuta näppärää retoriikkaa. Tämä ei mennyt läpi kaikille, ja yksi jos toinenkin kolumnisti ilkkui Schulmanin selitykselle. Eniten huomiota herätti kuitenkin (ruotsinsuomalaisen) lehdistöasiamies Yrsa Steniuksen lausunto, jonka mukaan hän oli hyvin iloinen blogin lopettamisesta. Hän sanoi Vi-lehden haastattelussa näin: “I Sverige är ni väldigt förtjusta i konsekvensneutralitet. Men uppväxt i Finland har jag ett lite annat perspektiv. Lever man i skuggan av en makt som Sovjetunionen, som när som helst kan hota landets självständighet, så känner också medierna ansvar för att inte bruka yttrandefriheten hur utmanande som helst.”

Suomi pääsi siis mukaan, jihuu! Ja Neuvostoliitto ja suomettuminen ja koko hela hoito – way to go, Stureplan! Muun muassa Dagens Nyheterin pääkirjoitussivulla Steniuksen lausuntoa ihmeteltiin. Minä ihmettelen lähinnä, miten Stureplan-blogin ja Suomen Neuvostoliiton-politiikan ylipäänsä voi rinnastaa, ja toisaalta myös sitä, miten ykskantaan DN-pääkirjoittaja tuomitsee Suomen lehdistön itsesensuurin kylmän sodan aikana. Mutta ehkä olen vain liian tiukasti kiinni suomettumistabujen vaivaamassa suomalaisessa historiankatsannossa.

(Stenius kirjoitti vastineen tähän, mutta en valitettavasti löydä sitä nyt millään.)

Syksyn toinen Stureplania suurempi uutinen nousi otsikoihin taas tänään ja inspiroi minut kirjoittamaan.

Kun kuulin pari vuotta sitten ensimmäistä kertaa tittelin (ammattinimikkeen) Stureplansprofil, se oli vielä kohtuullisen neutraali sana, jolla kuvailtiin Stureplanin vakibilettäjiä. Keväästä alkaen sillä on ollut aivan eri merkitys. Tässä tarina lyhyesti: Kaksi Stureplansprofilia, 21 ja 25 vuotta, oletettavasti raiskasi 19-vuotiaan humalaisen naisen keväällä yhteisen bileyön päätteeksi. Nainen soitti saman tien poliisille, teki rikosilmoituksen ja meni sairaalaan. Hänestä löydettiin runsaasti vammoja ja haavoja, jotka viittasivat raiskaukseen. Koko Ruotsi on seurannut raiskausoikeudenkäyntejä aivan erityisellä kiihkolla, sillä ne ovat kosketelleet monia suuria periaatekysymyksiä.

Nainen oli aiemmin harrastanut halukkaasti väkivaltaista seksiä kummankin Stureplansprofilin kanssa kaksin ja kolmisin, ja oikeudenkäynneissä tuotiin julki hänen koko monipuolinen seksihistoriansa – tiedättehän, tyyliin “ei tällaista naista tarvitse raiskata”. Naiselle oikeudenkäynnit olivat ehkä vieläkin kammottavampi kokemus kuin syytetyille. Hänen piti muun muassa esittää oikeussalissa, miten hän ääntelee nauttiessaan seksistä ja miten silloin, kun häntä raiskataan.

Kohahduttavia olivat myös julkitulleet tekstiviestit, joita profiilit olivat lähettäneet toisilleen tapahtumaa seuranneena päivänä. He sopivat, etteivät puhu tapahtuneesta ulkopuolisille, kutsuivat naista “meidän omaksi jengihuoraksi” ja muistelivat, kuinka ihanaa alistaminen oli ollut.

Lehdissä miehiä on kutsuttu koko ajan Stureplansprofileiksi, mutta netissä heidän nimensä, kuvansa ja yhteystietonsa ovat levinneet kuin metsäpalo. He joutuivat myymään omistamansa ravintolan ja muuttamaan pois Tukholmasta. Tiettävästi nainen on saanut yhtä paljon uhkailuja ja joutunut myös psykiatriseen hoitoon.

Käräjäoikeus vapautti miehet järjettömällä perustelulla: Raiskaus oli selvästi tapahtunut, mutta ei ollut näyttöä siitä, että miehet olivat ymmärtäneet raiskaavansa. Eli että he eivät olleet käsittäneet (kuulleet), että nainen ei halua.

Hovioikeus tuomitsi miehet neljäksi vuodeksi ehdottomaan vankeuteen. Kun hovioikeuden päätös tuli, kouluni kahvilan telkkari avattiin ja koko kahvila hiljeni. Kun uutisankkuri oli sanonut tuomion, kaikki rupesivat taputtamaan.

(Tänään kerrottiin, että miehet aikovat hakea valituslupaa korkeimpaan oikeuteen. Lisää jutusta täällä.)

Koulukaverini tuntuvat siis tulkitsevan tätä samoin kuin minä, mutta juttu jakaa kyllä mielipiteitä yhtä paljon kuin Stureplan. Yksi joukkuekaverini juuri vaahtosi profiilien puolesta – ja millä argumentein: hän tietää naisen harrastaneen seksiä tämän ja tämän ja tämän kanssa, joten eihän sitä taatusti ole raiskattu. Ja sitä paitsi hänen poikaystävänsä tuntee Stureplansprofiilit. En haluaisi kuitenkaan uskoa, että jako olisi ihan niin yksinkertainen kuin miltä se vaikuttaa: juhlin Stureplanilla –> uskon miehiä, vihaan Stureplania –> uskon naista.

Musta/valkoinen

Ihan tavallinen harmaa, märkä marraskuun tiistai. Mutta luokkakaverini Nepalista näki tänään ensimmäisen kerran elämässään lunta.

Sanakirja osa 4: Att få stryk

Tämä on niitä hetkiä, jolloin on kiva, että on jotain muutakin ajateltavaa kuin käsipallo. Vaikka se muu sitten olisikin kritiikkiä läntisen ajattelun yrityksille problematisoida subjekti, kun puhutaan kolmannen maailman subjektin representaatioista länsimaisessa diskurssissa.

Suuremmassa mittakaavassa käsipallo on kyllä vieläkin noin kaksituhatta kertaa kivempaa.

Avausvoiton jälkeen ollaan hävitty seitsemän ottelua putkeen. Tänään aivan erityisen tyylikkäästi: puoliaikatulos 14–16, lopputulos 19–35. Se tarkoittaa, että toinen puoliaika pelattiin 5–19. Don’t ask. En tiedä mitä tapahtui.

Koitin muistella milloin olen viimeksi saanut yhtä kovasti turpiin, fått stryk. Se oli vajaat kaksi vuotta sitten, kappas kappas, silloinkin tätä samaa rakasta Skövdeä vastaan. Silloin numerot olivat ensimmäisen puoliajan jälkeen 4–20.

(Luulin pitkään, että se on elämäni tähän asti kamalin puoliaika. Kunnes vähän aikaa sitten internet palautti mieleen asioita, jotka olen onnistunut unohtamaan. Eurooppa cuppia vuodelta -98: Sparta–Montex Lublin Puolasta, ensimmäinen puoliaika 2–20. Juhlaa.)

Olin silti mieluummin meidän joukkueessa ottamassa strykiä kuin voittajajoukkueen pelaaja numero 4, jolta petti polvi alta ja vääntyi sivulle niin kamalan näköisesti, että ristisiteet ja varmaan moni muukin paikka on taatusti paskana. Vilunväristyksiä.