Ei ollenkaan kyyninen merkintä

Olen Suomessa ja “hiljennyn joulunviettoon”, mikä näyttää olevan tänä jouluna suosittu tapa Facebook-käyttäjien keskuudessa. Tuontyyppiset statuspäivitykset voi tulkita niin, että jouluna ei roikuta Facebookissa ja että aattona kone pysyy kiinni. Sentään! Jotain pyhää pitää olla.

Sähköpostini sen sijaan ei hiljene. Se täyttyy tasaisesti esimerkiksi luokkatovereideni meiliketjusta, johon kukin vuorollaan vastaa ja lisää yhä uudelleen sanat Merry Christmas and Happy New Year. Huomenna lienee sama edessä tekstiviestirintamalla.

En minä enää niin paljon inhoa joulupostikortteja. Kaikki on suhteellista.

Arvatkaas vaan, mitä minä tahdon toivottaa kaikille blogini lukijoille. Ihan sydämeni pohjasta!

Kolla här

En malta olla suosittelematta… Luin Fokuksesta Jane Magnussonin erittäin hauskan kolumnin siitä, minkä maiden kanssa Ruotsi haluaa kaveerata. Yllätys yllätys, Suomi ei kuulu niihin.

“Sverige borde inte driva med Norge och ignorera Finland. Sverige borde bjuda över dem på fika och kalas och saft och bullar och be Danmark dra åt skogen. Men sådan är inte Sverige. Sverige vill ha stora viktiga kompisar och undrar varför alla de andra kidsen ställer upp för varandra när det blir jobbigt. Ingen har någonsin ställt upp för Sverige som står där ensamt och längtar.”

Luento

Olin tänään koulussani vapaaehtoisesti, kuuntelemassa lehdistöasiamies Yrsa Steniuksen luentoa. Vapaaehtoisuuden kunniaksi en ottanut mitään muistiinpanoja, joten nyt mennään muistijälkien varassa. Luennon aihe oli jotakuinkin “40 vuotta julkisen sanan palveluksessa”, eli sen olisi voinut muotoilla myös “Yrsa Steniuksen elämä”. Stenius istui luentosalin eteen yhden puolitäyteen kirjoitetun A4-printin kanssa ja puhui taukoamatta puolitoista tuntia omasta urastaan, mutta nivoen sen taitavasti yleisempiin moraalisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Kunnioitettavaa ja nautinnollista. Luento herätti päässäni paljon eritasoisia ajatuksia.

• Stenius on suomenruotsalainen ruotsinsuomalainen. Hän on asunut yli 30 vuotta Ruotsissa, mutta puhuu edelleen suomenruotsia. Olen ennenkin ihmetellyt tätä: Suomenruotsalaiset, jotka muuttavat Ruotsiin, pitävät tiukasti kiinni omasta murteestaan. Suomenkieliset taas siirtyvät samantien riikinruotsiin, vaikka olisivat kuulleet (ja puhuneetkin) miten paljon tahansa suomenruotsia Suomessa.
• Mikä vielä kummallisempaa, Stenius teki ruotsissa virheitä, joita en uskonut että äidinkielenään ruotsia puhuva voisi tehdä. Hän sanoi en vännen ja trettio en år. Hämmästelin tätä ruotsalaiselle luokkatoverilleni, joka oli sitä mieltä, että “suomenruotsalaiset tekevät niitä usein”. No ei hitossa! (Tätä pidän oikein tyypillisenä negatiivisena suomalaisstereotypiana: ne eivät oikein osaa puhua, eivät edes omaa äidinkieltään.) Osaako joku selittää? Voiko esimerkiksi esiintymisjännitys tai huolimattomuus tai kiihtymys aiheuttaa sen, että sotkee äidinkielensä substantiivien suvut keskenään? Itse en tiedä, kun suomessa ei ole sukuja.
• Ja sitten sisältöön. Stenius on työskennellyt pitkään Aftonbladetissa eri pomohommissa, esimerkiksi kulttuuritoimituksen esimiehenä ja poliittisena päätoimittajana. Hän on kuitenkin taustaltaan vasemmistointellektuelli ja sanoi itsekin viehättävän suoraan, että hänen oli vaikea perustella itselleen ja muille, miksi on töissä sellaisessa lehdessä. Koska hän kuitenkin tahtoi pitää paikastaan kiinni, hänen oli keksittävä perustelu. Ja hän keksi. Se meni jotenkin näin: Aftonbladet on kaupallinen lehti, jota myydään irtonumeroina, siitä ei pääse mihinkään. Siksi sen lööpissä on oltava kaupallisia uutisia. Mutta siinä on myös vakavaa ja kunnianhimoista sisältöä. Se on Steniuksen mielestä “jännittävä hybridi” ja tasoltaan korkealuokkaisempi kuin esimerkiksi karmeat brittitabloidit – ja suomalaiset iltapäivälehdet. Oho! Aiheeseen palattiin luennon lopuksi kyselyosiossa, ja Stenius selvensi: Hänen tarkoituksensa ei ollut puolustautua sillä, että “ollaan sentään vähemmän kamalia kuin ne muut”, vaan hänen mukaansa Ruotsissa on syntynyt eurooppalaisittain ainutlaatuinen iltapäivälehtikonsepti, jossa on selkeästi sekä asiaa että viihdettä. Hmm. Voi olla totta, että ruotsalaiset iltapäivälehdet ovat asiapitoisempia kuin suomalaiset, mutta minusta ne ovat ennen kaikkea todella ankeita. En voi käsittää, kuka ostaa lehden, jonka lööpissä luvataan päivästä toiseen, että “Aftonbladet paljastaa talven parhaan laihdutuskuurin” tai “Expressen vertaili halvimmat digiboksit” tai “neljä ruotsalaista kertoo seksielämästään”. Metron ja Stockholm Cityn lööpit ovat lähes poikkeuksetta, ihan perusuutiskriteereillä mitattuna, mielenkiintoisempia kuin Aftonbladetin ja Expressenin – ja ne saa ilmaiseksi.
• Steniuksen “elämän mies” on natsiarkkitehti Albert Speer. Hän poikkesi omasta elämäntarinastaan pitkästi kertoakseen Speerin tarinan, josta hän on kirjoittanut kaksi kirjaa. Speer vältti kuolemantuomion Nürnbergissä väittämällä kivenkovaan, ettei tiennyt juutalaisten kansanmurhasta. Steniuksen peruskysymys on, kuinka niin fiksu, lukenut ja valloittava ihminen voi mennä mukaan johonkin niin kammottavaan kuin Hitlerin kolmas valtakunta. Missä menee raja, jolloin kukin meistä sanoo, että ei, nyt riittää? Vai siirtyykö raja pikkuhiljaa, ja samalla ihminen sokeutuu? Niinkö kävi Speerille? Hän vertasi Speerin rajanvetoa omaan työuraansa iltapäivälehdessä: Missä olisi mennyt hänen rajansa? Millaisen jutun julkaisemisen jälkeen hän olisi jättänyt lehden? Stenius huomautti, että rajanveto on helpompaa, jos on vaihtoehtoja – eli jos on vaikkapa muita työpaikkoja tarjolla. Vaikka Stenius toki puhui ihmisen moraalista ja eettisistä valinnoista yleisellä tasolla, tämä natsi-Saksan ministerinä ja iltapäivälehden päätoimittajana työskentelemisen rinnastaminen toisiinsa oli minusta mielenkiintoinen veto.
• Steniuksen avoimuus oli hämmästyttävää ja erittäin aseistariisuvaa. (Helppoa tietysti nyt olla avoin, kun on jo kertonut kaiken kirjassakin. Mutta kuitenkin.) Hän puhui paljon vallan vaikutuksesta ihmiseen ja kertoi, kuinka titteliriippuvainen hänestä itsestään oli erilaisten päätoimittajuuksien jälkeen tullut. Hän on perheetön yksineläjä, ja kun hän ei enää ollut päätoimittaja, hän “ei enää ollut mitään” ja sairastui vakavaan masennukseen. Voi tätä ura- ja perhekeskeistä maailmaa.
• Lopuksi hän kertoi myös, miksi luopui päätoimittajuudesta. Tämäkin on näemmä jo julkisuudessa ja kirjallisuudessa puitu tarina, mutta minulle uusi. Aftonbladetilla oli Steniuksen aikaan kaksi päätoimittajaa, ja tuli tilanne, että toisen heistä oli luovuttava tehtävästään erään kolmannen hyväksi. Ja kappas, päätoimittajilla oli suhde keskenään – mies oli toisaalla naimisissa. Stenius ajatteli, että jos hän nyt pakottaa miehen luopumaan päätoimittajuudesta, tämä palaa vaimonsa luokse Värmlantiin (vai missä se nyt olikaan). Niinpä Stenius luopui. Ja masentui. Ja suhde loppui.
• Näin puhui Stenius valehtelemisesta: Valheet tuhoavat ihmisten sosiaalisen kanssakäymisen. Jos emme voi luottaa toisen ihmisen sanaan, kaikelta kommunikaatiolta putoaa pohja pois. Ja toisaalta, emme pystyisi elämään ilman valheita, sillä ihmisen sosiaalisiin taitoihin kuuluu toisinaan välttämättä asioiden kaunistelu, puolitotuudet ja hienovaraisuus. Mielenkiintoinen lisänäkökulma Joannan suureen kommunikaatioteoriaan.

Joulusatuja

Muistattehan vielä SAK:n vaalimainoksen viime keväältä? Sen jossa kapitalistisika mässäilee ja röyhtäilee ylenpalttisessa herkkupöydässä ja polkee samalla työntekijöiden oikeuksia?

Jos se oli yliampuvaa provosointia poliittisen kentän vasemmalta puolelta, niin kyllä porvaritkin osaavat. Ainakin Ruotsissa. Svenskt Näringsliv on joulun kunniaksi julkaissut kolme “satua”, joille se on ostanut kullekin sivun mainostilan seitsemässä suurimmassa sanomalehdessä. Ensimmäinen satu kertoi eukosta, joka lakkasi kuluttamasta rahaa joululahjoihin, kun sanomalehden kulttuurisivuilla “vihaiset tädit ja sedät” valittivat, että joulu on pilalla kun ihmiset kuluttavat liikaa. Sadulla oli tietenkin surullinen loppu, “niin voi käydä, jos kuuntelee vihaisia tätiä ja setiä ja lakkaa ostamasta”.

Saduista on ollut paljon puhetta lehdissä ja blogeissa ja näemmä SN:n omilla sivuilla on laajahko puolustuspuheenvuoro. Näkyvyys moninkertaistettu, ja vielä saavat selittää agendaansa toimitetuissa jutuissa isoissa lehdissä. Täydellistä.

Jotenkin tämä meni paremmin kuin SAK:lla. Se Oiva Lohtanderko oli sitten liikaa?

Sosiaalidemokratia

Skanstullin metroasema maanantai-iltana. Olen menossa portista läpi, kun joku painautuu kiinni selkääni ja työntää itsensä ja minut samalla portinavauksella laiturialueelle. Näin on käynyt monta kertaa, mutta en ikinä ehdi ajoissa tajuta, mitä tapahtuu. Näin siis mennään ilman lippua Tukholman tunnelbanaan. Vastustan kaikkea pummilla matkustamista, ja että se vielä tehdään minun lipullani, aargh. Tästä lähin olen aina varuillani metron porteilla!

Nainen, jolle täten olen tarjonnut kyydin, ei vilkaisekaan minuun vaan jatkaa ripein askelein kohti portaita. Ihan vieressä seisoo kolme neonkeltaisiin liiveihin pukeutunutta SL:n työntekijää. Niitä näkee lähes joka tunnelbana-aseman porttien vieressä. Niitä kutsutaan kai trafikvärdeiksi. Ne katselevat matkustajia ja juttelevat keskenään, mutta en ole tähän päivään mennessä keksinyt, mitä niiden työtehtäviin kuuluu. Ne eivät ikinä tee yhtään mitään.

Tällä kertaa kuitenkin yksi värd näkee tapahtuneen ja päättää jostain kumman syystä puuttua siihen. Hän yrittää samanaikaisesti saada pumminaisen pysähtymään ja oman kollegansa avuksi. “Ursäkta, fröken, ursäkta… Hej, broshan, kom med, kom nu! Ursäkta, ursäkta, fröken!” Lopulta pumminainen suostuu kuulemaan, että häntä puhutellaan ja kääntää hieman päätään.

“Har du en biljett?”

“Nej”, nainen vastaa ja jatkaa portaita alas. kollega-broshan ei ole viitsinyt liikkua asemapaikaltaan mihinkään, mitäs sitä nyt töitä tekemään. Värd huutelee vielä vähän naisen perään koittaen saada tätä pysähtymään mutta ei viitsi seurata laiturille, vaikka asemalla ei ole ruuhkaa eikä edes metroa, johon nainen pääsisi livahtamaan.

Tämä on niin helvetin Ruotsia ärsyttävimmillään. Kovasti on palkattu (arvatenkin nälkäpalkalla) jotain tyyppejä seisoskelemaan bussipysäkeille ja tunnelbana-asemille, “huolehtimaan” matkustajista – kertomaan kaikille idiooteille, että kyllä vain, tämä on nelosen pysäkki niin kuin tuossa kyltissä lukee. Mutta niillä ei ole haluja eikä luultavasti valtuuksiakaan puuttua mihinkään väärinkäytöksiin, mitä liikenteessä tapahtuu.

Ruotsissa kaikesta voi luistaa. Aina voi sanoa, etten ymmärtänyt tai osannut tai että tämä sääntö syrjii minua, koska olen nainen tai homo tai varhaiseläkeläinen tai mitä ikinä keksitkin. Tai sitten vaan ihan pokkana kävellä tiehensä. Ja pyytää kuukauden sairaslomaa väsymyksen vuoksi.

Mitä tänään syödään?

Saamme joukkueemme sponsorilta Axalta silloin tällöin tuotelahjoja. Minun rahatilanteellani niitä voisi pian kutsua ruoka-avuksi. Ne ovatkin aika massiivisia. Viimeksi tuli neljä ja puoli kiloa mysliä ja puolitoista kiloa puuroa. Mutta tänään lyötiin kaikki ennätykset: seitsemän ja puoli kiloa… pastaa!

Sitten vielä päälle puolitoista kiloa puuroa. Näillä mennään.

Här är du allting

Poden koti-ikävää. Olen hämmästynyt, ehdin jo luulla, etten koskaan Tukholmassa sairastuisi tähän tautiin. Samaan aikaan iski vielä joku ihme syysmasennus, ja olen ollut melko toimintakyvytön koko viikon. Onneksi on treenit, joihin on pakko mennä ja joissa unohtaa kaiken hetkeksi. Eilen ei ollut treenejä, ja kävin ulkona ainoastaan ostamassa kaupasta 400 g irtokarkkia. (25 minuutissa meni pussi, olen taas kehittynyt.)

Tänään alensin tavoitetasoa. En enää yrittänytkään saada kirjoitettua ryhmätyötä (pornokuvien intersektionaalinen analyysi, ääh) tai kolumnia (ei aihetta). Kävin lenkillä tihkusateessa ja mudassa. Ihme kyllä, siitä sai energiaa.

Sitten matkustin yksin pendeltågilla Tumbaan kuuntelemaan ihanaa Anna Järvistä. Sillä oli keikka jossakin kunnan taidehallissa kello kuudelta. Ajattelin että mikäpä siinä, ei se ainakaan pahenna asioita.

Jotenkin ihmeellisesti löysin taidehallin, vaikka en ollut viitsinyt edes karttaa katsoa. Siellä oli mummoja, lapsiperheitä ja hippejä suloisessa sekamelskassa. Kioskissa myytiin ekologisia sämpylöitä ja luomupunkkua. Kaupan päällisiksi ehdin kuulla myös edellisen esiintyjän, jonka nimi olikin kuulostanut jotenkin tutulta. En kuitenkaan yhdistänyt nimeä Suomeen, joten yllätys oli suuri, kun tämä Islaja alkoi laulaa suomeksi. Mukavaa.

Näin Annan ennen keikkaa, ja koska haastattelin sitä vähän aikaa sitten, menin moikkaamaan. Vaihdoimme kuulumisia ja kerroin, että olen koti-ikävissäni. Se neuvoi muuttamaan äkkiä takaisin, ennen kuin on liian myöhäistä.

Keikka oli mahtava, vaikka puitteet olivatkin vähän eksoottiset. Anna lauloi Helsingin ja omisti sen “suomalaisille vieraillemme”.

Och jag längtar redan har redan hemlängtan / Helsinki tule mut hakemaan tule, nyt mennään

Jos joskus, niin nyt osuivat sanat kohdalleen.