Ei sittenkään mitään Manasta

Äh. Olin kirjoittanut pitkän merkinnän Mana-lehdestä ja siihen liittyvästä kohusta, paljon linkkejä ja lähteitä. Sitten selain kaatui ja teksti katosi. Jäätiin ilman. Voi että ottaa päähän. Ja voi että en kyllä jaksa kirjoittaa uudestaan. Mutta se oli tosiaan mielenkiintoinen keskustelu, alkuun pääsee vaikka täältä.

Jotain muuta.

Kämppikseni Anna, tuo 58-vuotias työtön unkarilainen syöpätutkija, on ottanut suuria edistysaskeleita integroitumisessaan ruotsalaiseen yhteiskuntaan. Kahden Ruotsissa vietetyn vuosikymmenen jälkeen hän on tällä viikolla aloittanut ruotsinkurssin. Svenska för invandrare, tuttavallisesti sfi.

Kahden kerran jälkeen Anna on innoissaan. Opettaja on kuulemma mahtava – opettaja on suomalainen. Anna on vihdoin ymmärtänyt, miksi ruotsin lausuminen on aina ollut niin mahdotonta. Hän ei ole tähän asti oikein erottanut toisistaan o:ta, u:ta ja y:tä.

Olen hurjan iloinen Annan puolesta. Onhan se nyt parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Tieteen filosofiaa

Tässä akateemisen urani loppumetreillä (ihanaa!!!) tuli vastaan parasta tieteellistä argumentaatiota ikinä. Lueskelen iltapäiväni iloksi Andrew Sayerin teosta Realism and Social Science (2000). Sayer argumentoi kriittisen realismin puolesta ja sitä vastaan, ettäkö ihmistieteiden tutkija itse vaikuttaisi tutkimuskohteeseensa. Näin:

“… but let’s not kid ourselves: much of the time social scientists’ work only influences a handful of peers.²”

Tästä riemastuneena oli pakko katsoa tuo alaviite 2:

“A Ph.D thesis may be seen by as few as three or four readers.”

The True Finns

Hävittiin eilen se fyrapoängare. Eikä edes niukasti vaan todella surkean esityksen jälkeen aivan ansaitusti ja paljon.

En nyt jaksa vuodattaa siitä.

Oli siinä pelissä silti jotain hauskaakin.

Uudenvuodenbileissä Suomessa kävin kännikeskustelun kaverinkaverin poikakaverin kanssa. Tämä Roope kertoi tulevansa futisjenginsä kanssa risteilylle Tukholmaan tammikuussa. Kun kävi ilmi, etten valitettavasti voi toimia ryhmälle Sergelintori-oppaana koska meillä on peli, Roope lupasi tulla katsomaan peliä. Yeah right. Annoin numeroni kuitenkin.

Perjantai-iltana tuli tekstiviesti, että no niin, nyt me ollaan laivalla tulossa. Hmm.

Kävin aamupäivällä tapaamassa Roopen jengiä perinteisissä merkeissä. Kovaäänisiä, väsyneitä, punasilmäisiä suomalaisia Sergelintorin Burger Kingissä. Annoin metrokartan, näytin oikean pysäkin ja toivotin onnea matkaan, vieläkin hyvin skeptisenä. “Saaks sieltä kaljaa?” ne tietenkin kysyivät.

Mutta hitto, pojat tulivat! Ja kannustivat meitä koko ensimmäisen erän kovempaa kuin kukaan muu. Ne vieläpä omaksuivat nopeasti jostain jonkun Hammarbyn kannustuslaulun. Harmi, että puoliajalla niiden piti lähteä takaisin laivaan. Ja iski kuulemma laskuhumalakin.

Pelin jälkeen yksi jos toinenkin puolituttu Bajen-ihminen tuli kiittelemään minua hyvästä kannustuskuorosta ja kyselemään, keitä ne olivat. En ihan tarkkaan tiedä, vastasin.

“Ne puhuivat suomea ja haisivat viinalta, niin että pääteltiin, että ne ovat Joannan kavereita”, sanoi joku. Snacka om stereotypier, igen.

Risteilevät suomalaiset on ihan parasta.

Sanakirja osa 5: Fyrapoängare

Tästä uhkaa tulla pelkkä urheilusanakirja, mutta mitäs siitä. Meillä on lauantaina edessä fyrapoängare eli erittäin tärkeä ottelu. Palloilusarjalogiikan mukaan se on neljän pisteen peli, vaikka voitosta saakin vain kaksi pistettä. Nimittäin samalla kuin voittaja saa kaksi pistettä, häviäjä ikään kuin menettää kaksi mahdollisiksi laskettua pistettä. Voittaja kuroo sarjataulukossa neljän pisteen etumatkan häviäjään. Loogista, eikö vain?

Neljän pisteen otteluita käydään usein karsintaviivan tienoilla majailevien joukkueiden kesken. Ja siellähän me ollaan. Syksyn saldo oli huikeat kaksi (2) voittoa ja yhdeksän tappiota. Ei mennyt ihan niin kuin olin kuvitellut. Kaiken kokemukseni perusteella olin laskenut, ettei meillä olisi mitään vaikeuksia kivuta kahdeksan parhaan joukkoon.

Laskinpa pieleen. No, tappioista neljä on tullut yhdellä tai kahdella maalilla. Mutta sepä se vasta kaiveleekin. Olemme olleet ihan totaaliluusereita, jotka jäätyvät häviämisen pelosta vikalla minuutilla, tärkeimmällä hetkellä.

Olenko pettynyt? No joo. Erityisen raskasta, että nuo neljä tiukkaa tappiota on täytynyt käydä hakemassa Lundista ja Göteborgista joka ikinen. Ja sitten viiden tunnin hilpeä junamatka kotiin.

Mutta olen käsitellyt pettymystä vetäytymällä vähän ulkopuolelle, eri mittakaavaan. Yritän keskittyä siihen, että mahtavaa kun saan pelata täällä, ihanaa treenata kunnolla ja täysillä, vihdoinkin hyvä valmentaja, jne. Ja ovat ne pelitkin olleet hyviä, tiukkoja ainakin.

Tämäkin on tietysti luuseripuhetta. Jos ei voittaminen kiinnosta, niin ei tule voittoja.

Sarja on puolivälissä, vielä on mahdollista nousta. Mutta lauantain ottelu olisi kyllä ihan pakko voittaa. Tarvitsemme ne neljä pistettä. Nu jävlar!

“Valtio rahoittaa nämä tutustumismatkat”

Kirjoitan taas yhtä riivatun kotitenttiä. Hemtenta, se on täällä suosittu kurssinsuoritusmuoto, jossa ideana on punkea tarkoin rajattuun, naurettavan pieneen sivumäärään – 1,5:n rivivälillä – kaikki kurssin aikana käsitelty kirjallisuus ja toki se mittava ja terävä oma argumentointi. Tänään valmistui huikeat neljä sivua toiseuden dekonstruoinnin keinoista. Palautuspäivä on maanantaina, joten tässä nyt sitten syödään, nukutaan, käydään treeneissä ja loppuaika tuskaillaan koneen ääressä. Tehokasta työaikaa ei tietenkään tule kovin monta tuntia, ja kaikki mahdolliset nettisaitit tutkitaan päivittäin, jotkut tunneittain.

Yhden mielenkiintoisen löydön tein ranskalaisen L’Expressin sivuilta. Siellä oli nuorisopläjäys, jossa erimaalaiset nuoret kertoivat tulevaisuudenodotuksistaan. Mukaan oli osunut 26-vuotias ruotsalaispoika, joka kehui hyvinvointivaltion suomia mahdollisuuksia:

“Näen tulevaisuuteni positiivisena, sillä kuten monet sukupolveni nuoret voin hyödyntää valtion luomaa opintolainajärjestelmää (le studielån). Se mahdollistaa kaikille, riippumatta vanhempien tuloista, pehmeän laskun aikuiselämään. Pienen lainasumman (jota pitää lyhentää koko sen olemassaoloajan) ansiosta voi “katsella ympärilleen”. Niinpä minä vietin ylioppilaskirjoitusten jälkeen neljä kuukautta ekotilalla lähellä Toulousea, kun taas jotkut ystäväni valitsivat reppureissun Aasiaan. Toisin sanoen valtio rahoittaa nämä tutustumismatkat, jotka ovat kasvamisellemme tärkeitä, sillä ne avaavat silmämme maailman tosiasioille. Sen jälkeen opiskelin taiteita kolme vuotta työskennellen samanaikaisesti vanhainkodissa ja tein lukuisia harjoitteluja mainostoimistossa. Siellä löysin designerin kutsumukseni.

Opintolainajärjestelmä on upea mahdollisuus, sillä sen ansiosta nuorten ei tarvitse valita lopullista alaansa heti lukion jälkeen. Minulla on vielä kolme vuotta opintoja jäljellä Beckmansin muotoilukoulussa Tukholmassa. Ja noin 100 000 kruunua takaisinmaksettavaa lainaa.”

Olikohan tämä tyyppi nyt ymmärtänyt ihan oikein opintolainan idean? Tai no, ehkä ruotsalainen opintolaina todella on tarkoitettu itsensä etsimiseen Aasiassa.

Presidentti ja laulava malli

Olen aivan riemuissani tästä Sarkon ja Carla Brunin salamarakkaudesta. Mahtava pari!

Ranskalaiset ystäväni ovat kauhistelleet uuden presidenttinsä yliaktiivisuutta. Tuntuu ettei se nuku koskaan, sanovat. Joka päivä ja joka hetki se tarttuu johonkin uuteen kysymykseen jonka se haluaa perin pohjin uudistaa, tapaa uusia johtajia (joita ei kaikkien mielestä pitäisi edes tavata), solmii uusia suhteita ja antaa lausuntoja joista aina irtoaa uusia lentäviä lauseita.

Joten miksipä Sarko ei olisi tehokas myös yksityiselämässään. Nyt ne ovat jo menossa naimisiin! Jotenkin hämmentävää tämä kuitenkin on. Minä en ole tottunut – ranskalaisista puhumattakaan – katselemaan paparazzikuvia presidentistä kaulailemassa tyttöystävänsä kanssa. Varsinkaan, kun pariskunta ei selvästi edes yritä piiloutua kuvaajilta, päinvastoin. Jostakin luin, että jopa suhteen “julkistaminen”, eli yhteiskuvat Euro Disneyssä, tapahtui parin omasta aloitteesta. Ja katsokaapa tätä Egyptin-lomaa (muuten melkoisen epätavallinen kuvasarja L’Expressissä). Edes Matti ja Susan eivät yltäneet moiseen julkiseen kuherteluun! Ja täytyy pitää mielessä, että Suomessa poliitikkojen yksityisyydensuoja on pitkään ollut huomattavasti vähäisempi kuin Ranskassa. Nyt taitavat uudet tuulet puhaltaa.

Asiapuolella Sarkolla ei mene hyvin. Kaikki mittarit miinuksella. Talouden kasvu on edelleen alle eurooppalaisen keskiarvon, ostovoima ei parane, työttömyys ei laske, ulkomaankaupan alijäämä ei pienene. Sen sijaan ranskalaisten luottamus Sarkozyyn on mielipidemittauksissa pudonnut kuukaudessa peräti seitsemän prosenttiyksikköä (48 prosenttiin). Le Monde haukkui presidentin tänään pääkirjoituksessa, jonka otsikko oli “Keisarilla ei ole vaatteita”.

Mutta Sarko reagoi tässäkin asiassa nopeasti. Huomenna on luvassa “kahden tunnin lehdistötilaisuus, jossa hän vastaa kaikkiin esitettyihin kysymyksiin” – toisin sanoen myös Carla Brunia koskeviin. En malta odottaa.

Paljon puhetta Sarkosta, mutta minusta vieläkin mielenkiintoisempi on itse Carla Bruni. Ex-supermalli joka ryhtyi laulajaksi ja rakastui presidenttiin. Hassuintahan tässä on se, että Bruni on ihan oikeasti hyvä laulaja! Minulla on sen ensimmäinen levy (vuodelta 2002), jota kuuntelen yhä monia vuosia hankinnan jälkeen. Se on myynyt kaksi miljoonaa kappaletta, eikä toinenkaan mikään floppi ollut. (Ja ajatelkaa mitä tämä rakkaussuhde onkaan tehnyt levymyynnille!) Bruni soittaa kitaraa ihan itse ja kirjoittaa laulunsa ihan itse. Suomessa tuttu on ainakin Le plus beau du quartier, joka soi taannoin H&M:n mainoksissa. Sekin vielä.

Mystisiä toivotuksia

Pakko kertoa tämän joulun paras. Sain jouluaattoiltana kahdeksan aikoihin suomalaiseen kännykkänumerooni viestin ruotsalaisesta numerosta. Viestissä toivotettiin hyvää joulua ja kerrottiin, että “viulu ei ole vinkunut mutta pukin kanssa on tanssittu :-)” ja että keskiviikkona mennään takaisin Ruotsiin. Allekirjoittajina olivat Linda ja Martin.

Mietin pääni puhki, mutta en keksinyt ketään Lindaa ja Martinia, jotka olisivat pari ja asuisivat Ruotsissa. Viuluviittaus ei yhtään helpottanut. Katsoin numerotiedustelusta, mutta numeroa ei löytynyt. Lopulta päättelin, että viestin on ollut pakko tulla väärään numeroon, vaikka aika sattuma olikin tämä Ruotsi-yhteys.

Toissa yönä tuli taas viesti samasta numerosta. Tällä kertaa se oli linkki johonkin hemmetin mms-viestiin, josta puhelimeni ei selviytynyt. Pääsin kuitenkin lukemaan sen tietokoneelta. Se oli uudenvuodentoivotus Lindalta, mutta nyt mukana oli kuva, joka ratkaisi arvoituksen. Olisihan se pitänyt tajuta! En selvästi seuraa aikaani.

Sen sijaan arvoitukseksi jäi, miksi ihmeessä minä saan näitä toivotuksia. Numeroni lienee Lindan kännykässä peruja siitä, kun se lupasi toissa kesänä auttaa minua yhden jutun teossa, mutta teki sitten oharit.

Kysymys kuuluu: pitäisikö minun vastata?

5131

Kotimaa kun taakse jäi, mietin hiljaa mielessäin, mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin. No ei ainakaan ollut mitään sinistä tai valkoista, mistä kertoa. Oli vain harmaata.

Valvoin viime yön Viking Gabriellan B-luokan hytin yläsängyssä ja kuuntelin alasängyn Margareta-mummelia, joka puhui itsekseen, söi mandariineja ja luki lehtiä kolmeen asti. Viereisessä yläsängyssä toinen mummohko nainen yritti nukkua ja kietoi t-paidan silmiensä eteen. Yöpaitaa sillä ei ollutkaan, vaan se nukkui rintsikoissa. Mielenkiintoinen valinta. Hyttimme neljäs asukas oli hieman vähemmän mummoutunut Paula, joka nautti laivan tanssiorkesterin esityksestä aamuyöhön asti. Oli kuulemma harvinaisen hyvä. Sitten kolmen jälkeen hyttimme valot sammutettiin ja Margareta alkoi kuorsata. Jossain vaiheessa sain sen verran nukuttua, että näin unen, jossa hakkasin Margaretan hiljaiseksi.

Siinä meitä oli siis neljä naista kotimatkalla joulunvietosta Suomesta. Kolme muuta olivat asuneet käytännössä koko elämänsä Ruotsissa, niiden suomen kieli kuulosti kummalliselta ja vaihtui ruotsiksi kesken lauseen. Aamulla, kun tuli puhetta näistä asumisista, Margareta huomautti, että “meitä on Ruotsissa monta vahvaa suomalaista naista” ja luetteli listan tunnettuja ruotsinsuomalaisia naisia.

Jotenkin niin tyypillistä ruotsinsuomalaista. Että huokaistaan sivumennen, että kyllä meitä on monta ja kyllä meillä on ollut kovaa, mutta julkisesti ollaan niin piilossa kuin mahdollista. Ruotsinsuomalaiset ovat pohjoismaiden näkymättömimmät 400 000 ihmistä. Paitsi silloin kun jossakin kunnassa tai koulussa kielletään puhumasta suomea ja suomalaismedia suuttuu.

Minullekin, joka sentään vähän harrastan asiaa, oli yllätys, että Ruotsin-laivoilla matkustaa myös tällainen väestöryhmä. Keitä nämä naiset ovat? En ole koskaan huomannut heitä risteilyillä. Miksi minulla ei ole takataskussa heihin sopivaa tyypittelyä, stereotypiaa ja karikatyyria? Miksi missään ei koskaan kuule puhuttavan suomea niinkuin he puhuvat? Mihin yhteiskuntaluokkaan he kuuluvat tai kokevat kuuluvansa?