Ruoka-apu jatkuu

Tämän talven jälkeen saattaa mennä hetki, ennen kuin syön ihan ilokseni pastaa. Olen syönyt sitä puoli vuotta vähintään viisi kertaa viikossa. Ja se ei lopu ikinä. Tänään sain viiden kilon säkin lisää. Tuli myös kuutisen kiloa mysliä ja pari kiloa puuroa, kolme suklaakakkuainespakkausta, vohvelitaikinaa, pari pakettia pizzapohjia. Näiden raahaaminen treeneistä kotiin kävi sekin treenistä.

Sanakirja osa 6: Precis

Käytän ihan vääriä sanoja. Kun haluan kertoa olevani täsmälleen samaa mieltä kuin puhuja, toistelen että just, just. Se on väärin. Käytän justia myös kun haluan sanoa esimerkiksi, että tulin juuri. Tulin just. Jag kom just. Haloo, ei niin sanota!

Mikä neuvoksi? Tehokuuri. Totutan kieltäni oikeaan sanaan, joka on tietenkin precis. Nyt vähintään joka toinen repliikkini sisältää pakkosyötetyn precisin. Kaikki on precis eikä melkein.

No, nyt ainakin olen koko ajan samaa mieltä kuin muut. Niinhän täällä on hyvä olla.

Kränkt

Jos olisin ruotsalainen opiskelija, olisin varmaan tehnyt tänään JämO:lle tai HomO:lle tai vastaavalle viranomaiselle kantelun, että minua on loukattu. Niin täällä ilmeisesti on tapana.

Sain seminaarissa parilta professorilta palautetta kiireessä kyhätystä ja epäselvästä tutkimusehdotuksestani, siis siitä ns. gradustani. Sitä sietikin kritisoida, mutta suuri osa kritiikistä oli aivan käsittämätöntä. Olen sanaton tämän ruotsalaisen ignoranttiuden edessä.

Teemani on, yllätys yllätys, vähemmistökielinen media, case ruotsinsuomalainen media. Tarkka tutkimuskysymys on vielä vähän hioutumassa, sillä kouluni tapojen mukaisesti aikataulut tökkivät ja teimme tutkimussuunnitelmat viikossa ilman mitään ohjausta tai apua.

Tänään tuli ohjausta. Jos oikein ymmärsin, joku professorin kollega oli tehnyt parikymmentä vuotta sitten Örebrossa lukijatutkimuksen, jonka mukaan ruotsinsuomalaiselle lehdistölle ei ole tarvetta eikä kysyntää. Professori oli myös siinä käsityksessä, että eihän täällä juuri mitään ruotsinsuomalaista mediaa olekaan. (Joo, eipä muuta kuin valtakunnanlaajuinen radiokanava, päivittäiset tv-uutiset ja kourallinen lehtiä. Ei mennä internetiin tässä.) Ja tutkimusta aiheesta “ei tiettävästi ole” enää viime vuosikymmeniltä. Hän ehdotti, että yksi mahdollisuus olisi tutkia meänkielisiä, sillä ne ovat “oikea” vähemmistö.

Yhteenvetona, ruotsinsuomalaiset olivat jälleen kerran täysin, täysin näkymätön 400 000 ihmisen ryhmä tässä yhdeksän miljoonan asukkaan maassa.

Suomi-visaa

Ennen jokaista ottelua joukkueemme rituaaleihin kuuluu utmaning. Kisaamme kahdessa joukkueessa – yleensä takapelaajat vastaan kuuden metrin pelaajat – jonkun tietokilpailun, sananselityspelin tai vastaavan. Se on hauskaa, paitsi että yleensä en osaa juuri mitään. Kieli- ja kulttuurihandicap on liian suuri. Sama koskee kahta norjalaista pelaajaamme.

Niinpä valmentajamme päätti omistaa tämän päivän utmaningin meille ulkkareille: Suomi- ja Norja-tietovisa. Kumpaankin joukkueeseen riitti yksi norjalainen, mutta minä olin ainoa Suomi-tietäjä, joten joukkueeni voitti ylivoimaisesti. Jihuu!

Mutta ei se ihan helppoa ollut. Ruotsalaisen tekemä Suomi-tietovisa nimittäin katsoo Suomea ruotsalaisen näkökulmasta. Esimerkki: “Mitkä ovat kolme tunnettua suomalaista design-merkkiä (ej Nokia)?” Niitä on siis kolme, ei enempää eikä vähempää. Oikea vastaus olisi ollut Iittala, Marimekko ja Fiskars. Joukkuekaverini tiesivät Iittalan ja Marimekon, kolmanneksi minä arvioin että Artek, jolla on meneillään näyttely arkkitehtuurimuseossa. Ei kelvannut. No, toinen joukkue oli kirjoittanut Cylinda. Hah.

Muutenkin mokasin hieman. Suomen presidenttien määrän olin ensin sanonut lonkalta oikein, 11, mutta viime hetkellä vaihdoin kahdeksaksi, kun 11 tuntui niin paljolta… Toinen joukkue oli päässyt laskuissa neljään. En myöskään tiennyt, että Vaasa on ollut Suomen pääkaupunki, perkele.

Eniten hävettää, kun en lukenut hiihtokysymystä kunnolla: Luulin että kysyttiin, kenen suomalaisen kanssa joku ruotsalainen jakoi jonkun maastohiihtokullan, mutta kysymys olikin, että olisi halunnut jakaa. Näin ollen en kiljunut, että Mietaa. Ruotsalaiset ehdottivat Kirvesniemeä, ja minä myönnyin, vaikka epäilinkin, että ei se koskaan voittanut mitään. (Tosin joo, voittihan se Lahessa 89, tarkistin just wikipediasta.) Toinen joukkue oli kirjoittanut Jukka Perkinen. Kukahan se mahtaa olla? Nykyisen presidentin nekin tiesivät (“Tarja Hallonen”), samoin kulta-Curren.

Hauskin kysymys oli, kuinka paljon Suomessa on ruotsinkielisiä. Tämän tiesin kielivähemmistökiinnostukseni takia vuorenvarmasti, viisi prosenttia. Toisen joukkueen arvio: 30 %. Sitten tuli riitaa siitä, että he eivät ymmärtäneet, mitä svenskspråkig tarkoittaa – kyllähän nyt varmana 30 % suomalaisista osaa ruotsia (btw Katri, Malin luuli sua ruotsinkieliseksi). Yritin taas, tuhannennen kerran, selittää että katsokaas, Suomessa on ihmisiä, jotka puhuvat ruotsia äidinkielenään. Ei se vaan mene perille.

Kouluvalitus, osa n+1

Se oli koulun kopiokoneen reistaaminen, joka pysähdytti minut. Pysähdyin vakavasti miettimään, kuinka ala-arvoinen ja surkea tuo minun kouluni onkaan. Olemme siis siirtymässä ruotsalaisen koulujärjestelmän pilkkaamisessa korkeakouluasteelle.

Juu juu, kopiokoneet reistaavat kaikkialla, en aio valittaa siitä.

Olen yrittänyt olla valittamatta liikoja, kahdesta syystä: a) Itsepähän valitsin kouluni – tietäen täsmälleen, mitä oli luvassa. b) Olen vetänyt sitä niin löysin rantein, että en ole jaksanut edes ärsyyntyä. Mutta jos nyt vaikka vain kerron hieman koulun opiskelumetodeista ja käytännöistä.

Meillä on kerran viikossa luento. (Ja tätä siis kutsutaan termillä heltidstudier.) Jokaiselle luennolle meillä on lista etukäteislukemisista, noin 50–150 sivua eri teoksista. Käsittääkseni juuri kukaan ei lue ainakaan kaikkea vaadittua. Itse olen joskus lukenut, vain todetakseni, että luennolla opettaja referoi etukäteislukemiston sisällön mutta ei pahemmin kritisoi tai kehittele siinä esitettyjä ajatuksia. Näin ollen on melko turha lukea mitään etukäteen. Tai vaihtoehtoisesti käydä luennoilla.

Pari päivää luennon jälkeen meillä on seminaari, aka ryhmätöiden esittely. Ryhmätöissä pitää yleensä keskustella ryhmän kanssa luennon aiheesta ja luetusta kirjallisuudesta, ja seminaarissa ryhmä esittelee keskustelun pääkohdat muulle luokalle. Käytännössä hyvällä tsäkällä yksi ryhmän jäsen on lukenut tekstit ja kertoo muille, mitä niissä oli. Useimmiten pitää palauttaa sivun mittainen yhteenveto opettajalle “dokumentaatiota varten”. Yksi opettaja möläytti suoraan, että ryhmätyöt eivät vaikuta arvosanoihin, ne pitää vain tehdä. Kerran kirjoitimme ryhmämme kanssa yhteenvedon sekaan absurdeja sininen sammakko -tyyppisiä virkkeitä, ihan vain protestiksi sitä vastaan, ettei kukaan edes lue papereita. Palautetta emme ole saaneet koskaan.

Arvosanat saadaan kurssin päätteeksi suoritettavan kotitentin perusteella. Kotitentissä on kolme–neljä esseekysymystä, joiden sivumäärä on rajattu kolmeen tai neljään, vain ja ainoastaan siksi että opettajat eivät jaksa lukea pidempiä. Tämä aiheuttaa melkoisia haasteita. Neljään sivuun referoitavaa kurssikirjallisuutta on satoja, satoja sivuja, parhaimmillaan kymmenkunta teosta. Tehtävä saattaa sisältää neljä–viisi alakysymystä, ja kysymykset ovat usein aivan käsittämätöntä kapulakieltä. Vai mitä pidätte esimerkiksi tästä: … How is the power over the discourse (in the societal context) and within it (as representations in pictures and texts) related to different categories that intersect?

Nyt päästään siihen reistaavaan kopiokoneeseen. Kuten mainitsin, on olemassa lista jokaista luentoa varten luettavista teksteistä. Tekstit löytyvät kirjoista, joita koulumme kirjastossa on yleensä 1–5 kappaletta. Niistä yhden saa lainata yhdeksi yöksi, muut viikoksi. Meitä opiskelijoita on 30.

Yhtälö ei siis ihan toimi. Ruotsissa opiskelijat ostavat itse melko paljon kirjoja. Meille lähetettiin ennen koulun alkua lista niistä kirjoista, jotka suositellaan ostettavaksi – “ymmärrämme toki, ettet voi ostaa kaikkia”. Lista koski syyslukukauden kahta kurssia ja siinä oli pitkälti yli kymmenen kirjaa. Ostin yhden, joka kuulemma olisi tarpeen kummallakin syksyn kurssilla. Sitä ei käytetty kummallakaan.

Kun kenelläkään ei ole rahaa ostaa kirjoja eikä niitä ole lähellekään riittävästi kirjastossa, ainoa vaihtoehto on kopioida. Olisi kiva tietää, kuinka paljon rahaa laitoksemme tekee kopiokorttien myynnillä. Ruotsissa on kuitenkin tuoreehko laki, joka kieltää kopioimasta kirjoista yli 15 sivun pätkiä. Tämän opettajamme kertoivat meille painokkaasti kurssin tervetulotilaisuudessa ja jatkoivat sitten: “Tehkää tällä tiedolla mitä lystäätte, mutta meidän pitää se teille kertoa.” Opettajat ja laitoksen johto kulkevat jatkuvasti aulan kopiokoneen ohi ja näkevät, kuinka se aamusta iltaan suoltaa opiskelijoille kiellettyjä oppikirjakopioita. Ja kohauttelevat harteitaan. Ja vetoavat kirjaston rahanpuutteeseen.

Kärjistetyin esimerkki tästä tekopyhyydestä tuli ensimmäisen kotitenttimme aikaan. Tentissä oli kysymys, johon oli poikkeuksellisesti vain yksi lähdeteos. (Eikä auta, jos on lukenut sen kurssin aikana, kun pitää kirjoittaa essee lähdeviittein ja sivunumeroin.) Teos maksoi kirjakaupassa yli sata euroa. Sitä oli kirjastossa viisi kappaletta, joista ainakin yksi oli lainassa kurssimme ulkopuolisella (vaikka sen ei pitänyt olla mahdollista). Eräänä aamuna meitä oli koululla viisi kurssilaista ja yksi kirja, ja halusimme kaikki kopiot kirjasta. Kaikki kolme kopiokonetta olivat rikki. Menimme koputtamaan kurssimme vetäjän työhuoneen ovelle kysyäksemme, jos saisimme käyttää opettajien konetta tässä poikkeustilanteessa. Vetäjä sanoi otsa kirkkaana, että ei hän voi sitä sallia, kun se on laitonta, ja neuvoi meidät ystävällisesti lähimpään kopiointiliikkeeseen. Kiitos.

Esimerkiksi seuraavalle luennolle minulla olisi luettavana erinäisiä lukuja neljästä eri kirjasta. Yhden olen onnistunut jonottamaan kirjastosta viikon lainaan, yhdestä olen tänään ottanut sillä riivatun reistaavalla kopiokoneella satakunta kopiota (meni puoli tuntia ja hermot ja paljon suomalaista metsää), kahdesta muusta en niin jaksa stressata. Katson ensin, mikä on seminaaritehtävä ja kotitenttikysymys, ja päätän sitten, kannattaako niiden hankkimiseksi nähdä vaivaa.

Näin. Älkää siis tulko Ruotsiin opiskelemaan.

Taas osuma

Tämä on joka blogin pakollinen klassikkomerkintä: se, jossa naureskellaan google-mainoksille.  Ne ovat siis niitä rumahkoja mainoslinkkejä, joita googlen sielu sijoittaa saitille sillä mainittujen sanojen perusteella. Koska blogissani ei (onneksi) ole google-mainoksia, naureskelen toisaalle.

Georgialaisen tv-kanavan Imedin nettisivuilla kerrotaan, että kanavan lähetykset ovat toistaiseksi jäissä omistajaepäselvyyksien, toimittajien kokeman painostuksen ynnä muun hämärän vuoksi. Viereisellä palstalla mainostetaan: Russian women. For serious relationship only.

Mun elämä, milloin siitä tuli näin kiva

Huomasin sattumalta, että blogini oli mainittu tammikuussa SVT:n suomenkielisten uutisten nettisivuilla, listassa ruotsinsuomalaisista bloggaajista. Hauskaa. Mutta se oli ensimmäinen kerta ikinä, kun minut luokitellaan jossakin eksplisiittisesti ruotsinsuomalaiseksi. Identiteettikriisiä pukkaa.

Olen ihan innoissani. Teen mielenkiintoista juttua ja nautin jälleen kerran suunnattomasti etuoikeutetusta ammatistani, jossa saan kysellä ihmisiltä mitä mieleen juolahtaa ja kuulla jännittäviä juttuja ihmeellisistä maista ja maailmoista. Lisäksi aloittelen lopputyötäni (en kehtaa sanoa sitä graduksi, se on niin lastenleikkiä verrattuna suomalaiseen graduun), ja tämä aloitusvaihe on ihana. Teen ylimalkaisia hakuja, kirjoittelen summittaisia muistiinpanoja ja nautin kiireettömyydestä kirjastossa. Kyllä kevään mittaan ehtii vielä kiire ja ahdistuskin tulla.

Ja huomenna tulee kaveri Suomesta laivalla klo 6.10 ja yhdeksäksi mennään treeneihin. Sitten katsotaan telkkarista kaksi käsismatsia ja illalla varmaan vielä Melodifestivalin ensimmäinen semifinaali. Huvinsa kullakin, niin.

IG till svenska skolan

Olenko sanonut tarpeeksi selvästi, että Ruotsin koulusysteemi, ala-asteelta yliopistoon ja jatko-opintoihin asti, on pelkkä suuri katastrofi? Todettakoon se jälleen.

Tänään käsittelyssä oleva katastrofin osa-alue ovat todistukset. Ovat nyt saaneet hallituksessa päätettyä, että arvosanajärjestelmä uusitaan (tosin vasta ensi hallituskaudella eli vain siinä tapauksessa, että porvarit pysyvät vallassa). Entisen älyvapaan IG–G–VG–MVG-asteikon tilalle tulevat kirjaimet A:sta F:ään, niin että F on hylätty – joka on myös uutuus, täällä ei ennen ole peruskoulussa voinut saada hylättyä. Hurraa.

Tämä asteikko tulee (mahdollisesti) käyttöön kahdeksannesta luokasta ylöspäin. Sitä ennen eivät oppilaat saa todistuksia lainkaan. Asiasta on tapeltu iät ja ajat, ja esimerkiksi vasemmistopuolue vastustaa kaikkia arvosanoja peruskoulussa. Niin ja käytösnumeroitahan ei Ruotsissa missään nimessä anneta.

Tämä kaikki on minusta niin käsittämätöntä, että en tiedä mitä sanoa.

Ruotsin yliopistoissa asteikko aasta äffään otettiin käyttöön tänä syksynä. (Perusteluna oli Bolognan prosessi, jonka siis pitäisi yhtenäistää korkeakouluopetusta Euroopassa. Huvittavaa, että Suomi otti samalla perusteella käyttöön asteikon 1–5. Ei pidä olla liian helppoa.) Ruotsalaiset luokkatoverini ovat toistuvasti valitelleet, että sitä on vaikea verrata entiseen järjestelmään, ja pyytäneet professoreita selittämään vastaavuuksia. Voi hellanlettas. Minua on eri kouluissa mitattu ainakin seuraavilla asteikoilla: 1–4, 4–10, 0–20, improbatur–laudatur, 1–3, 1–5, IG–VG ja F–A. Yksikään näistä ei ole tehnyt mitään kummallisia hyppäyksiä jakaumissa. Paras arvosana on loistava, huonoin surkea, ja muut sijoittuvat sitten järjestyksessä näiden välille.

Ruotsalaisten oma asteikko näistä oli arvaamattomin, sillä MVG ei ollut meidän laitoksellamme käytössä, ja aina ei myöskään VG. Kuvitelkaa, kuvitelkaa sitä motivaation määrää, jos asteikko on hyväksytty–hylätty. Tai jos asteikkoa ei ole ollenkaan, kuten ruotsalaisessa peruskoulussa ennen kasiluokkaa.

Am I being ethnocentric? Ehkäpä. Mutta sitten vaan niitä Pisa-tutkimuksia tavaamaan.