Etusivun juttu

Nyt jo entinen joukkueeni oli tänään DN:n urheiluliitteen etusivulla. Vasta seuraavalla aukeamalla oli Zlatan ja kaverit.

Mutta eipä siinä muuta kivaa ollutkaan. Otsikko oli “Hela gänget ljuger”. Onneksi en sentään ollut päässyt kuvaan tuon otsikon alle.

En ole ollut seurani kanssa juuri missään tekemisissä sitten päättäjäisten kuukausi sitten, enkä edes tiedä tarkalleen, ketä siellä nykyään pelaa. Silloin kuukausi sitten kaikki näytti aika hyvältä. Hammarbyn naisten joukkueen piti yhdistyä paikallisvihollisemme Spårvägenin kanssa, niiden jotka voittivat keskinäisen kilpailumme viimeisestä elitserien-paikasta ensi kaudeksi. Fuusiojoukkue pelaisi ensi kaudella elitserieniä nimellä Hammarby/Spårvägen. Tämä kerrottiin meille sitä kauden vikan ottelun katastrofia seuraavana päivänä, ja vaikka aluksi se oli vähän kuin uusi shokki shokin perään, niin lopulta se alkoi kuulostaa aika järkevältä. Kivempihan se on elitserieniä pelata kuin divaria, ja sitä paitsi tämä tekisi Tukholman käsipalloskenelle hyvää. Bajenin brändi ja Spåretin juniorityö, jättebra.

Ja tänään sitten luin lehdestä, että päin mäntyä on mennyt. Jättiriita Hammarbyssä, seuran puheenjohtaja: “Fuusio on pelkkää bluffia!”, pääsponsori uhkaa vetäytyä, naisjoukkueen toiminta vedetään alas, talous kuralla, jne. Jutun viimeinen sitaatti on joukkueemme johtajalta, joka minutkin värväsi: “Helt åt helvete.”

Todella kurjaa. Harmittaa kaikkien hyvien tyyppien puolesta. Ja samalla kyllä tuntuu, että hyvä kun hyppäsin uppoavasta laivasta enkä rakentanut suunnitelmiani tuon korttitalon varaan.

Ja samalla vielä yhdet pointsit himaan noille hyville tyypeille. Jos kerran talous on noin huonossa jamassa, niin on suorastaan sankariteko, että ne ihan ilman vaatimuksia maksoivat tällaiselle maastamuuttavalle merkityksettömälle matoselle kaikki rästipalkat tuossa pari viikkoa sitten.

Ilman futuuria

Jahka kohta muutan Helsinkiin,

• alan taas lajitella tölkkejä ja lasipurkkeja, ehkä jopa biojätettä, jos taloyhtiöön vaikka olis tällä välin saatu biojäteroskis.
• voin kävellä kotonani sukkasiltaan.
• lopetan käsipalloilun. Ihan karmeeta. Mutta minulla on ihania muistoja ja mahtavia kokemuksia loppuelämäksi. Toivottavasti ne lohduttavat.
• olen valmistunut.
• ilmoittaudun syksyllä kielikeskuksen espanjankurssille. Tai ehkä venäjän. Ja, hah, haen tarran opiskelijakorttiin.
• ostan uusia vaatteita. Kestäviä ja hyvälaatuisia, ei mitään halpoja retkuja.
• ostan nauhoittavan digiboksin ja näin ollen pystyn katsomaan aamuisin boksista edellisen aamun Serranon perheen. Sitten ei tarvii aina myöhästyä töistä ja silti missata jakson loppua.
• tosiaan, menen töihin.
• saan rahaa. Voin kuluttaa kuin kunnon kansalainen.
• hankin ehkä myös Welhon Norden-kanavapaketin, jolla näkee enemmän ruotsalaisia kanavia kuin minulla on nyt. Lähinnä jotta joskus pääsisi näkemään hyvätasoista käsipalloilua.
• kuuntelen musiikkia ihan kaiuttimista.
• joudun huolehtimaan, että liikun tarpeeksi.
• joudun joko lopettamaan punttiksella käymisen tai voittamaan sitä kohtaan kokemani periaatteellisen vastenmielisyyden. Tähän asti olen kumonnut vastenmielisyyden ajatuksella, että nostelen tätä typerää rautakipaletta jotta voisin paremmin nauttia liikunnan riemusta käsipallokentällä. Sinänsä punttis on ihan kivaa, mutta ahdistaa se keinotekoisuus.
• en syö enää feta-kesäkurpitsa-tomaattipastaa.
• näen ihanaa suloista kummityttöäni Karoliinaa jatkuvasti.
• saan Plussa-kortille pisteitä.
• joudun tiskaamaan käsin.
• en enää saa lukea Dagens Nyheteriä, ainakaan aamukahvilla. Nyyh. Kulttuurisivuja tulee tosi ikävä.
• näen meren ikkunastani aamuin illoin. Unohdun taas vähän väliä ihastelemaan sitä.
• tapaan päivittäin ihmisiä ja puhun niiden kanssa.
• menen hammaslääkäriin.
• kukaan ei enää jätä vessani kraanaa valumaan.
• voin soittaa rakkaille ystävilleni ja tavata niitä.
• ei tarvitse enää käydä yksin kahvilla ja kävelyllä.
• alan suunnitella ainakin kymmentä matkaa. Olenhan vihdoin viikonloppuisin vapaa.
• ikävöin kaunista Tukholmaa.

Onko kaikki suhteellista?

Istuin tänään lattella ruotsalaisen muotigurun kanssa, toimittajan ominaisuudessa. Muotiguru haukkui maataan. Täällä ei kukaan saa menestyä. Täällä ei ketään kehuta. Täällä kaikilla on niin huono itsetunto. Toista se on maailmalla.

Tämän olen kuullut ennenkin. Mutta on se kyllä jännä. Jos ruotsalaiset ovat negatiivisia, kateellisia ja epävarmoja itsestään, niin mitä sairaita, destruktiivisia epäolentoja suomalaiset sitten ovat? Kuinka alas inhimillisyyden asteikolla me sijoitumme? Kun mä en ole koskaan nähnyt niin monia iloisia naamoja, saanut niin paljon kehuja ja tuntenut itseäni yhtä arvostetuksi kuin asuessani Ruotsissa.

Viisut ja sodat

Onpa hieno “sanasota” ja “kunnon kärhämä” Ruotsin ja Suomen euroviisuedustajien välillä – että Hesarikin jaksaa. Jos nyt en ole missannut mitään oleellista tähtihaastattelua, niin Ruotsin viisukandidaatti Charlotte Perrelli sanoi alun perin semifinaalin tv-lähetyksessä yllättyneensä siitä, että tää meirän Teräsbetoni toimi niin hyvin. Kaikki loput lausunnot ovat olleet vielä suorempaan positiivisia.

Mutta näinhän sen pitää mennä. Muistatteko viime keväänä, miten The Ark “haukkui suomalaisten viisujärjestelyt” ja miten toissa vuonna Carolan ja Lordin välille syttyi kuulemma myös jonkun sortin sota?

Tää on niin veristä, ainakin Suomessa.

Suomiiiii! Haloo, uskokaa jo, että Ruotsia ei kiinnosta sotia meiän kans!

Tutkia

Litterointi on kamalinta mitä tiedän. Toimittajan töihin kuuluva haastattelunauhojen purku ei ole puoliksikaan niin hirveätä kuin tutkimushaastattelujen purkaminen, sillä niissä voi hypätä epäoleellisten kohtien yli ja oikoa muutenkin hieman. Tutkimushaastatteluissa ainakin pitäisi kirjoittaa jokaikinen mutta, tota ja niinku. Suomalaiset eivät puhekielessä sano yhtä ainoata kokonaista lausetta, joka olisi kieliopillisesti täysin virheetön ja joka ei sisältäisi tyhmiä täytesanoja. Minä itse varsinkaan. En osaa edes kysyä selkeitä kysymyksiä, vaikka minulla olisi ne selkeästi paperilla edessäni. Ja miksi minun pitää hokea joota haastateltavan joka kolmannen sanan väliin?

Vielä on reilu kaksi tuntia purettavaa. Ja kaksi viikkoa palautuspäivään. Tosi hyvin siis menee.

Tein eilen viimeisen haastattelun (tai oikeastaan pitäisi tehdä vielä kaksi, mutta nyt täytyy vähän laskea rimaa). Maailma on niin pieni. Ruotsalaismies, jota haastattelin, oli juuri palauttanut oman kandintyönsä. Työssään hän oli vertaillut kirjailija Susanna Alakoskesta Suomessa ja Ruotsissa kirjoitettuja artikkeleita. Yksi niistä oli minun kirjoittamani.

Suomenlinnan menettäminen

Käytiin kaverin kanssa museossa. Armémuseetissa on meneillään näyttely Suomen sodasta, “Sveriges sista stora krig”. En varsinaisesti voi suositella, näyttelyn anti oli jumalaton määrä plakaateja, joissa käytiin läpi koko Euroopan 1800-luvun historia. Ja kunnon suomalaisinahan me olimme tulleet ennen kaikkea lukemaan, mitä meistä kirjoitetaan.

Eipä taaskaan paljon mitään. Ensimmäisessä taulussa lainattiin Tacitusta, siis se quote, että ollaan villejä ja köyhiä. Tämä jo tiedettiin. Sitten esiteltiin parikymmentä plakaatia Napoleonin ja Ruotsin kuninkaan suhteita ja sotapäälliköitä. Mainituksi tulivat muun muassa joku af Klercker (jonka samanniminen jälkeläinen oli eräs niistä Stureplanin haastateltavistani) ja joku Klingspor (jonkun Klingsporin kännykkänumero löytyy jutunteon jäljiltä yhä kännykästäni). Lähipiiriä siis.

Mutta kerrottiin siellä lyhyesti myös Suomenlinnan menettämisestä. Sveaborgia kutsuttiin “näennäisesti voittamattomaksi linnoitukseksi”, joka jostain “käsittämättömästä syystä” kuitenkin antautui. Missään ei sen sijaan kerrottu sitä, mitä meille kerrottiin yläasteen historian tunneilla: että Suomenlinna sisukkaasti taisteli, viimeiseen asti odotti vahvistusjoukkoja Ruotsista ja lopulta pakon, nälän ja Venäjän valtavan ylivoiman edessä antautui. Näinhän se meni. Näinhän sen oli pakko mennä.

Ilmeisesti se viesti venäläisten kanssa neuvotellusta aselevosta ei vieläkään ole saavuttanut Tukholmaa. Kyllä olisi taas viestinnässä parantamisen varaa.

Hyh

Loppukiri. Vajaa kuukausi aikaa niin sanotun gradun palautukseen, ja seitsemän kahdeksasta haastattelusta vielä tekemättä. Ei oikeastaan edes huolestuta. Jos vain saan haastattelut tehtyä, niin sen itse tekstin kirjoitan vaikka yhdessä yössä. Katotaanko? (Yllytyshullu.)

Ja sitten on vielä noin miljoona työjuttua ja deadlinea. Ahneudesta kärsin. Koitan saada kokoon rahoja Ranskan-matkaan kesäkuun lopussa.

Aurinko ja helle eivät varsinaisesti ole tehostaneet tätä lukemista ja kirjoittamista. Olen ahkerasti testannut Tukholman auringonottomahdollisuuksia ja verrannut niitä Helsinkiin. Ei pärjää. Täällä on liikaa ihmisiä, ei saa yhtään rauhassa olla! Lenkkeilystäkin on tullut ärsyttävää, kun retkiseurueet ja lastenvaunut tukkivat polut Hagaparkenissa. Ihmiset, häipykää!

Ja lisäksi olen aivan liian keskustassa. Tänään kokeilin Drottningsgatanin loppupäässä sijaitsevaa pientä puistokukkulaa ja havaitsin, että on kohtuullisen vaivaannuttavaa kävellä pääkaupungin pääkatua bikineissä ja pikkutopissa,  tyyny kainalossa. Kun sunnuntainakin vastaan tulee pukumiehiä. Ei vaan meillä Lauttasaaren Kasinonrannassa.

Terasseja olen myös muutaman testannut. Vappuna kävin kaverin mieliksi viinilasillisella siinä kaupunginosassa, jota muuten viimeiseen asti välttelen: Stureplanilla.

Kirjoitin pari vuotta sitten laajahkon artikkelin Ruotsin nuoresta yläluokasta ja siinä yhteydessä varmistin, että minulla ei ole Stureplanille ihan lähiaikoina asiaa. Suututin vähän vääriä henkilöitä. No, onneksi tästä ei ole minulle kerrassaan minkäänlaista haittaa, päinvastoin. Mutta oli sinne silti hieman epämukavaa palata.

Kävelin rohkeasti Sturegallerian hienostelukauppakeskuksen läpi ja havaitsin, että yhden haastateltavani ah niin tyylikäs muotiputiikki oli lopetettu. Hurraa! (Vahingoniloako? Pois se minusta!)

Meno hetkellisesti rentoutui, mutta en ehtinyt kävellä kymmentä metriä kävelykatua gallerian takana, kun näin toisen haastateltavani terassilla. Kiirehdin ihan vaan pikkuisen huomaamattomasti askeleitani.

Sitten vain julkeasti asettauduimme seuraavalle terassille, ja minä koitin vuorotellen uteliaana bongailla vanhoja “ystäviäni”, vuorotellen peitellä naamaani ikävien jälleennäkemisten pelossa. Minulla taisi vielä olla päällä sama takki kuin kaksi vuotta sitten, ja se oli jo silloin aika last season. Voi minua.

Onneksi täällä Tukholmassa on sellaisiakin paikkoja, asioita ja ihmisiä, joita en kerta kaikkiaan voi sietää.

Meillä

Vietin loistavan hienon pitkän ja rankan viikonlopun mökkeillen rakkaassa synnyinmaassani. Seurueemme koostui minun lisäkseni yhdestä suomalaisesta ja yhdestä brasilialaisesta miehestä. Oli tietysti tarvis näyttää brassille, millaista Suomessa on. Järjestimme erittäin oikeaoppisen performanssin. Sekasauna, uintia pariasteisessa merivedessä, salmaria (tyylikkäästi Aino Aalto -laseista) ja muutenkin paljon viinaa, viiliä, jääkiekkoa, painia (hävisin), kädenvääntöä (voitin vasurilla!), Dingoa.

Sitten vielä maanantain lööpit. Seitsemän hukkunutta lämpimänä viikonloppuna.