Grankulla

Pariisi oli niin suuri. Mutta ei tämä Kauniainenkaan pieni ole. Tämähän on “kaupunki” (kuusi neliökilometriä ja reilu 8000 asukasta), jossa on “keskusta” – en ole ikinä kuullut kenenkään kauniaislaisen kutsuvan ostaria ostariksi. Täällä on myös “järvi” (rehevöitynyt, puolitoista metriä syvä lammikko), “Sahara” (pallokenttä), “suo” (kaistale metsikköä) ja, hahaa, “tornitalo” (seitsemän kerrosta).

Paris

Olen kavellyt jalkani pilalle. Kaupunki taynna kaikkea ihanaa, mutta en jaksa enaa liikkua metriakaan. Niinpa istun sisalla ystavani kahdeksan nelion “asunnossa”, kuuntelen ostamaani levya ja luen lehtia. Helsinki huomenna kuulostaa ihan kivalta.

Olen todennut, etta Pariisissa metrolla liikkuminen tarkoittaa sekin ihan hitosti kavelya. Ja suunnistamista. Ikavoinyt hieman sita juuri sopivan kokoista kaupunkia, sita jossa on kolme metrolinjaa, jotka tunnistaa vareista eika numeroista. Ah miten helppoa.

Olen kokenut suuren feministisen heratyksen. Ihan perinteisista aineksista se syntyi: Lukenut mainion provokirjan – juu, tuon jota olen sivupalkissa mainostanut, Maria Svelandin Bitterfittan. Elanyt muutaman paivan aidossa oikeassa perhehelvetissa ja miettinyt, keta sen perheen jasenista saalin eniten. Paatynyt aitiin ja isoaitiin. Sitten keskustellut ystavieni kanssa perheongelmista ja kaynyt lapi kaikki omat ja tuttujemme perheet ja todennut, etta perheyksikoiden toiminta perustuu lahes poikkeuksetta perheenaitien tekemiin uhrauksiin. Ja sitten analysoinut viela hieman omaa kaytostani eraassa ihmissuhteessa ja todennut olleeni tyhma tahdoton aalio, valitettavan tyypillinen nainen, ja nyt saa kylla riittaa. Jatkossa aion olla bitterfittan.

Olen tuhlannut rahoja, joita minulla ei viela ole. Seuraava askel lienee tekstarilaina. Taalla alkoi tanaan alennusmyynnit, ja ihmismaara kaduilla on vahintaan kolminkertainen eiliseen verrattuna.

Olen kauhistellut ranskalaista palkkatasoa. Ihan sairasta! Pariisi on kai yksi Euroopan kalleimpia kaupunkeja, ja lahes kaikki taalla tapaamani ihmiset elavat “smicilla” (salaire minimum de croissance)  eli vahimmaispalkalla. Taalla on lukemat, katsokaa ja ihastelkaa. Suuressa viikkolehdessa yli yhdeksan tunnin tyopaivia tekeva toimittajaystavani nettoaa hieman yli 900 euroa kuussa. Iltaisin se kirjoittaa ilmaiseksi juttuja yhteen toiseen lehteen, jotta saisi CV:hen taytetta.

Olen saanut taas ilokseni viesteja vanhalta ystavaltani. Tekstari “sukulaisille, ystaville ja tuttaville Suomessa” kehotti katsomaan Mark Levengoodin ohjelman, jossa Linda vieraili, jo ihan sen takia, etta “Mark on niin ihana ihminen”. Ja terveisia jostakin  thai-nyrkkeilykeskuksesta Bagkokissa. Kiitan.

Olen vaellellut Seinen rantoja ja nauttinut olostani. Se on helppoa taalla.

L’Efficacité

Terveisiä menneisyydestä, eli ruraali-Ranskasta. Täällä on viime päivinä päivitelty esimerkiksi sitä, kuinka raha on vallannut rugbyn ja katsomoissa istuu nykyisin yritysvieraita eikä tosifaneja. Ja sitä, kuinka pankinjohtajalla ei ole aikaa käydä asiakastapaamisen yhteydessä lasillisella kun pitää koko ajan räplätä tietokonetta. Täällä syödään edelleen kahden tunnin lounaita kesken työpäivän kotona.

Asioiden hoitamiseen menee muutenkin aikaa, koska mitään, ei niin mitään voi hoitaa netissä. Kävin eilen isäntieni asioilla viemässä pankkiin kirjeen, siis todella ojentamassa sen omalla vuorollani pankki-madamelle. Ja sitten suunnistin käytetyn kirjekuoren taakse piirretyn kartan avulla paikkaan nimeltä tribunal de commerce, siellä ovelle nimeltä greffe du tribunal de commerce, ja pyysin lomaketta, jonka nimen tavasin käytetystä kirjekuoresta: imprimé pour demande d’injonction de payer. Se oli yksi A4 ilman mitään leimoja tai allekirjoituksia, mutta sähköisesti sitä ei saanut. Sen sijaan siitä paperista pitää täyttäjän kuulemma ottaa kolme kopiota.

Tuossa viereisessä huoneessa asuva nuori neiti suorittaa parhaillaan ylioppilaskirjoituksia. Eilen hän suoritti aineen nimeltä théâtre. Siinä analysoidaan 1700- ja 1800-luvuilla kirjoitettuja näytelmiä – tai no, analysointi on väärä sana. Näytelmiä on analysoitu koko vuosi tunneilla, ja nyt oppilaiden on kirjoitettava paperille se, mitä niistä analyyseista muistavat. Ihan jees, jos aikoo ryhtyä kirjallisuustieteilijäksi, mutta kenenkään muun tulevaisuutta saati kansantaloudellista tuottavuutta se ei kyllä paranna.

Mutta jätteidenkierrätys on sentään saapunut tännekin! Isäntieni pihalle on ilmestynyt toinen jätesäiliö. Siihen kuuluu laittaa kaikki kierrätettävä – siis paperi, maitotölkit, lasi, säilyketölkit, kaikki samaan. Don’t ask, en halua edes ajatella.

Retour–aller

Kävin Suomessa ja nyt olen Ranskassa. Suloisessa välitilassa, pumpulissa, morfiinissa, joka saa unohtamaan lähtemisen ja jättämisen vaikeuden. Kun tulen täältä takaisin Suomeen, Ruotsi on jo kaukana menneisyydessä ja haavat arpeutumassa.

Vihdoin Suomenkin rekkakuskit aikovat lakkoilla! Tai osoittaa mieltään ainakin. Ensin minua nauratti ajatus, että Suomessa rekat eivät protestoi parkkeeraamalla maantielle poikittain vaan kunnon konsensus-hengessä ne vain hidastelevat. Toista se on Ranskassa ja muissa protestimaissa, luulin. Mutta sitten sain kuulla, että kyllä tuota taktiikkaa Ranskassakin käytetään. Sen nimi on opération escargot, etanaliike.

Pariisissa ei ollut tänään mitään isompia lakkoja, joista olisi ulkomaita myöten uutisoitu, mutta sellaisia pieniä jokapäiväisiä. Mouvements sociaux. Sosiaalista liikehdintää. Junat lentokentältä liikehtivät vain Gare du Nordille asti.

Ja taas jalkapalloa. Ranska sitten putosi. Ottelun jälkeen Ranskan valmentajaa Raymond Domenechia haastateltiin Ranskan telkkarissa. Mitenkäs tulevaisuus, aiotko erota? “Minulla on vain yksi suunnitelma tällä hetkellä, aion viedä Estellen vihille.”

Korni lausunto siihen paikkaan, mutta koko kornius selvisi minulle vasta lähetyksen edetessä. Tämä Estelle on EM-kisat välittävän M6-televisiokanavan jalkapallo-ohjelman juontaja. Ja heti Domenechin haastattelun jälkeen alkoi Estellen vetämä futiskeskustelu aiheesta mitä Ranska teki EM-kisoissa väärin ja annetaanko valmentaja Domenechille potkut.

Domenechia haastateltiin ohjelmassa uudelleen, ja hän ihan kysymättä toisti epämääräisen kosintansa. Asiantuntijaraati sivuutti hienovaraisesti. Eikä muuten kauheasti haukkunut valmentajaa.

Journalistinen riippumattomuus, anyone?

Z

“Sverige och Zlatan har vunnit”, sanoi tv-selostaja eilen, kun Ruotsi–Kreikka-ottelu päättyi. Jalkapalloa siis vaihteeksi tässäkin blogissa.

Ei se sillä varmaan mitään tarkoittanut, mutta siltä se kyllä välillä tuntuu. Että Sverige och Zlatan, ei pelkkä Sverige.

Ja näyttäkää minulle ruotsalainen lehti, jonka etusivulla ei ole taas tänään leikitty Z-kirjaimella. Odotan kauhulla sitä päivää, kun  jonkun (media)urheilulajin huipulle pongahtaa joku Xavier.

Klarad

Nyt on kaikki valmista. Yksi elämä taas lopetettu ja uusi alkaa pian. Palautin niin sanotun graduni viime torstaina ja kirjoitin viime yönä viimeisen free-juttuni valmiiksi. Jäljellä on pakkaaminen, seminaari, ja torstaina seminaarista suoraan laivaan. Yksi rinkka ja kaksi jättiläiskassia. Yksi selkä ja kaksi kättä.

Tukholman (ja käsipalloilun) jättäminen tuntuu aivan kauhealta, mutta en ihmetyksekseni ole saanut mitään nyyhkykohtauksia. Taitaa johtua siitä, että minulla on tähän niin raudanluja rutiini. Neljäs perättäinen vuosi lähtemistä ja jättämistä.

On tullut viime kuukauden aikana melko paljon istuttua tässä, missä nytkin istun, koneeni edessä. (Ylpeys voisi kuultaa äänestäni.) MacBook taitaa olla vielä enemmän utarbetad kuin minä. Se on koko ajan hidas, tulikuuma ja hurisee kovaäänisesti. Täytynee antaa sille vähän lomaa.

Itsekin olen jonkun sortin lomalla heinäkuun alkuun asti. Käväisen Suomessa häissä ja sitten lennän Ranskaan. L’été, le bonheur.

Ei olla ystäviä

Toiseksi kamalinta toimittajan ammatissa, heti litteroinnin jälkeen: kun haastateltava tekee oharit, mitä sattuu ihan jatkuvasti, sille ei saa suuttua. Pitää pommittaa puhelimella ja sähköpostilla ja toivoa, että sillä on pokkaa vastata. Jos se vastaa, pitää olla ylintä ystävää, ihan kuin mitään ohareita ei olisi ollutkaan. Ihan kuin en olisi viettänyt ensin puolta päivää haastattelua valmistellen ja sitten toista puolikasta haastateltavaa turhaan odotellen. Ihan kuin mulla ei mitään muuta tekemistä olisi.

Sillä haastattelun haluan edelleen. Eli voitaisko sopia [uusi] tapaaminen?

Kumma kyllä, tähän nöyristelyyn tottuu, eikä sitä edes aina ajattele niin. Pitää lähtökohtaisesti pitää haastateltavia epäluotettavina, arvaamattomina luontokappaleina. Joskus ne ilmaantuvat paikalle tai vastaavat puhelimeen, joskus eivät. Ja sitä ihan oikeasti ilahtuu, jos ne vaikka viisien oharien jälkeen lopulta pitävät sanansa. Kun muistaa, että tämä on vain työtä, pääsee paljon vähemmällä. Yritän.

Sanakirja osa 9: Papperslösa

Tänään oli DN:ssä mielenkiintoista lukemista: juttu bangladeshilaisesta Sarwarista, joka elää Ruotsissa laittomasti, ilman oleskelulupaa, ja tekee pimeästi töitä törkeän huonolla palkalla tai ruokaa vastaan, esimerkiksi Tukholman keskustan ravintoloissa ja jossakin kunnallisessa yrityksessä. Hän myös auttaa muita maan alla eläviä löytämään töitä, pääsemään lääkäriin, saamaan yösijan jostakin. Jutussa hän esiintyi kuvallaan ja etunimellään, silläkin riskillä, että jää kiinni tai menettää työpaikkansa. Hän haluaa antaa Ruotsin paperittomille kasvot.

Paperittomat, siis papperslösa. Ei sitä kai voi ihan noin suoraan kääntää. Suomeksi puhutaan vain laittomista siirtolaisista, ja silloin puhe koskee Espanjaa, Ranskaa tai Yhdysvaltoja. Monissa kielissä löytyy vastaavia termejä: sans papiers, sin papiles, clandestinos. Jenkeissä kanssa nätti versio: illegal alien. Ei mikään ihminen siis.

Mutta suomen kieleen ei ole mikään arkitermi vakiintunut. Kysymys kuuluu, miksi? Eikö Suomessa ole maan alla eläviä, “laittomia ihmisiä” vai eikö heistä vain puhuta? Kertokaa.

DN:ssä oli muuten vähän aikaa sitten enemmänkin puhetta aiheesta. Toimittajaidolini Maciej Zaremba kirjoitti kaksiosaisen juttusarjan paperittomien oikeudesta sairaanhoitoon. Aiheesta nousi kunnon debatt. Voi kun Suomessakin. Olisi debatteja siis.