Jos ois pakko valita

Ostin omaatuntoa. Tilasin kummilapsen Keniasta. Ilmoitin, että lapsen iällä ja sukupuolella ei ole väliä, mutta jouduin kuitenkin valitsemaan. Helkkari. Kumman valitsisit: 11-vuotiaan aids-orvon tytön, jonka sisarukset ovat jo joutuneet jättämään koulun kesken rahapulan takia, vai 7-vuotiaan pojan, jonka isä on jättänyt perheen ja äiti kuollut pikkusisarten synnytyksessä? Tämähän on kuin missäkin Sophien valinnassa.

Valitsin pojan, sillä perusteella, että pojille kuulemma on vaikeampi löytää kummeja. Joku toinen sitten pelastakoon sen tytön.

Ajatuksia eräästä puhelusta

Puhelinmyyjä pääsi taas yllättämään. Ei ollut tekosyytä valmiina kielen päällä, joten jouduin kuuntelemaan tarjoukset ja änkyttämään kieltäymykseni. Kauppasi säästämis- ja verohelpotusneuvontaa.

Ajatus 1. Se kysyi, olenko palkansaaja vai yrittäjä. “Eläkeläinen et varmaankaan vielä ole…” Tässäkö nämä vaihtoehdot olivat? Olisi pitänyt sanoa, että olen työtön. Tuskin olisi säästämisneuvontaa sitten enää tarjottu, vaikka silloinhan sitä varmaan juuri tarvitsisi.

Ajatus 2. Samaistuin noista eniten palkansaajaan. Kohta se kysyi, olenko kesätöissä vai vakitöissä. No hittojako se sille kuuluu? Millä oikeudella tuntemattomat soittelee ja kyselee tommoisia?

Ajatus 3. Sitä paitsi tuostakin kysymyksestä puuttui selkeästi ainakin yksi kategoria. En millään voinut sanoa olevani sen enempää kesä- kuin vakitöissäkään. Lisäsin kategorian ja vastasin olevani pätkätöissä.

Ajatus 4. Kun olin saanut sille vakuutettua, että en kaipaa säästämisneuvoja, se rupesi kauppaamaan verohelpotusneuvontaa. Torjuin tämänkin, ja hunajaääninen jätkä oli ihan tosi ihmeissään. “Sinä maksat joka kuukausi liikaa veroja valtiolle!” Minusta tämä oli poliittinen mielipide eikä mitään puhelinmyyntiä. Kerroin olevani iloinen veronmaksaja. Ei reaktiota.

Ajatus 5. Jos taas veroneuvontatarjousta ajattelee käytännölliseltä kannalta, minun olisi pitänyt sanoa myyjälle totuus. Että vaikka saisitte karsittua puolet veroistani pois, sillä ei vielä katettaisi teidän kulujanne ja palkkojanne. Että soita kuule jollekin rikkaammalle.

Köyhiä ja nälkäisiä

Kävin syömässä rakkaassa Porthaniassa, josta vaahtosin kaksi vuotta sitten. Mutta eipä ollut Portsun Unicafé enää, taaskaan, loistonsa päivissä. Teema-astiat ilmeisesti varastettu ja korvattu halvemmilla. Ja ruokalaarien viereen oli piirretty kuva havainnollistamaan oikeaa annoskokoa. Kuvasta ilmeni, että “yksi kauhallinen” tarkoittaa tasapäistä kauhallista, ei kukkurallista.

Tänään…

… irtosi punossandaaleistani ensimmäinen punos pohjasta.

Kerjäläiset

Voisin kirjoittaa ainakin sadan asian ja ihmisen paluusta. Siis paluusta elämääni. Hämmästelen päivittäin, kuinka mikään ei ole vuodessa muuttunut. Eihän vuosi ole pitkä aika, mutta minulle ne kaikki asiat tuntuvat tosi kaukaisilta.

Pakko saada luetella vielä pari. Unicafé. Salaattilinko. Jogurttipurkkien kierrätys. Hedelmien punnitseminen kaupassa. Lauttasaaren urheilukenttä. Missä hän on nyt -henkilöiden keksiminen. Bussit. Perhe.

Ja sitten vielä yksi vähän kurjempi jälleennäkeminen: se mies, joka pysäyttää ihmisiä keskustan kaduilla ja pyytää viroksi euroa puhelinkorttiin. Se on kyllä muuttunut vuodessa. Sen verkkaritakki on entistä resuisempi ja tukka epäsiistimpi, ja luultavasti entistä harvempi vastaantulija uskoo sen puhelinkorttitarinaan. Mutta puhelinkortti sillä on edelleen kädessä.

Näinpä tänään sen Helsingin toisenkin vakiokerjäläisen, sen naisen jolla on aina käsi pitkällä ojossa ja joka kysyy “onks teil antaa”. Sen vaatteet näyttivät itseasiassa siistimmiltä kuin viime kesänä. Hyvä, kai.

Ja sitten mietin taas kerran, että keitähän nämä tyypit ovat. Miksi niistä ei kirjoiteta lehdissä niinkuin romanikerjäläisistä? Miksi niiden kotiseuduilta ei tehdä reppareita, tai seurata putkaan ja sairaalaan? Miksi kukaan ei järkyty, kun se nainenkin menee tuolla ympäri kerjäten sangen kovaäänisesti ja siekailematta päivästä ja vuodesta toiseen?

Sosiaalipornoa, joo, tietenkin, mutta eikös tuo romaniuutisointi sitten muka ole.

Multikultipäivä

Eilen yksi kamerunilainen mies oli sitä mieltä, että jumala on lähettänyt minut hänen tielleen ja että minun pitäisi lähteä hänen kanssaan käymään Kamerunissa. Miehellä oli 21 sisarusta tai puolisisarusta. Miehen isällä oli neljä vaimoa. Siis samaan aikaan. Mies itse sanoi että haluaa ainakin kuusi lasta. Mutta sitten kun näytin hieman kriittiseltä, hän sanoi vitsailleensa. Korkeintaan kolme. Kysyin miksi hän oli tullut Suomeen. Täällä on niin kauniita naisia. Kysyin, mitä hän piti Suomesta. Piti kovasti. Täällä on niin kauniita naisia. Kysyin, onko Suomessa mitään mistä hän ei pidä. Naiset ovat liian kilttejä. Ja kukaan ei puhu ranskaa. Paitsi minä. Kohtaamisemme täytyi olla jumalan johdatusta siis.

Sitten kreikkalainen nainen kertoi vaikeuksistaan hankkia suomalaisia ystäviä. Suomalaiset perääntyvät aina, kun hän yrittää päästä vähän lähemmäksi heitä. Hänen teoriansa mukaan se johtuu siitä, että suomalaiset eivät ole yhtä riippuvaisia ystävistä ja perheenjäsenistä kuin vaikkapa kreikkalaiset. Jos suomalainen joutuu pulaan, apua pyydetään yhteiskunnalta, ei ystäviltä tai perheenjäseniltä. Sen takia meidän ei tarvitse päästää ketään lähelle.

Lisäksi pari laivakrapulaista brasilialaista tilasi ravintola Memphiksessä Chimichurri-wokkia ilahtuneena siitä, että täällä pohjoisessa kolkassa saa brasilialaista ruokaa. Varoitin kyllä. Wokit tulivat, yksi brasseista  maistoi ja tuijotti sen jälkeen lautastaan pahoinvoivan näköisenä loppuaterian ajan. Voi toki johtua myös ihan vaan krapulasta. Laivalla oli totta tosiaan ollut hauskaa, paitsi että  joku kanssamatkustaja, mahdollisesti suomalainen tai ruotsalainen, oli osannut yhden sanan portugalia: favelas. Sitten se oli toistellut favelasta jokaikisessä lauseessa koko illan. Brasseja vähän otti päähän.

Päivän parhaan suomalaisen pisteet äijälle, joka tuli perääni ruokakaupan kassajonossa. Äijä mulkoili vihaisesti ja näytti siltä, että aikoo mennä oikealta ohi. Päätin kerrankin hoitaa asian kuin suoraselkäinen aikuinen konsanaan. Onko tässä joku ongelma, kysyin mahdollisimman hymyillen. Sain kovan ryöpytyksen, jonka kuuli koko kauppa. “EI MULLA OLE MITÄÄN ONGELMAA, JOS JOLLAIN TÄSSÄ ON ONGELMA NIIN SULLA. MÄ SEISON IHAN MISSÄ MUA HUVITTAA JA JOS SULLA ON JOKU ONGELMA SEN KANSSA, NIIN SE EI HAITTAA MUA TIPPAAKAAN. ” En sitten viitsinyt keskustella enempiä. Kassaneitiraukka erehtyi vielä kysymään siltä S-etukorttia.

Naapurinmiehen paluu

Avasin kotini oven ja näin lattialla valkoisen lapun. Tiesin heti, keneltä se on. Ja kyllä, kirjoituskone on yhä käytössä.

“Joanna

Tervetuloa takaisin.

Naapuri”

Nyt olen niin takaisin kuin takaisin voi olla.

Kuluttajan paluu

Haluaako joku tietää, mitä kuuluu rakkaille punossandaaleilleni? Kerron kuitenkin.

Vein ne viime syksynä Ruotsissa uudelleen suutariin, kun taas oli lisää punoksia irronnut pohjasta. Suutari sanoikin, että niitä ei voi enää korjata, ei vaikka maksaisin mitä. Olin musertunut ja suunnittelin hakevani suomalaiselta suutarilta toisen lausunnon. Kuitenkin kun tuli aika pakata ja muuttaa, luovutin. Kannettavaa oli muutenkin niin paljon. Heitin sandaalit pois.

Mutta voi onnea! Ranskasta löysin uudet, täsmälleen samanlaiset mutta ruskeat. 25 euroa. Mietin että pitäisikö kysyä, onko niillä varastossa useampia pareja samaa kokoa, että ostan ne kaikki.

Olen nyt kävellyt niillä melko tarkalleen kaksi viikkoa. Eilen yöllä kävelin bussipysäkiltä kotiin juuri varttitunnin sadekuuron aikana. Sandaalit eivät olleet ihan paras kenkävalinta, ja suunnittelin myös hankkivani tulevaisuudessa sateenvarjon.

Tänä aamuna sandaaleistani oli pohja irti. Suutariin. Kolmekymppiä.

Kuinka tämä voi olla näin vaikeaa? Nykyaikana! Voisinko vaikka tilata jostain mittatilaustyönä kestävät punossandaalit? Maksakoon mitä maksaa, kunhan ei tarvitsisi koko ajan etsiä uusia.