Todellakaan mitään toivoa

Kappas vaan. Näemmä pääministerimme ajattelee asioista samalla lailla kuin nämä lähipiirini erilaiset ja eksoottiset henkilöt.

Että siis joku vielä vuonna 2020 tosiaan valitsisi päivittäin kulkuvälineeksi Mankkaalta Tapiolaan auton. Joo joo, sähköauton, mutta kuitenkin.

Veikkaan, että voi olla sellaiset sähköautoruuhkat Vanhan-Mankkaantiellä, että työmatka kestää tunnin ja pitää muuttaa Westendiin, josta sähköautolla Tapiolaan pääsisi siis nopeammin.

Niin, ja Espoo on ihan jees monin tavoin, mutta että Espooko olisi ”puutarhakaupunkimaisista kaupunginosista muodostuva yhteisö, missä yhteiskunnallinen eheys ei tarkoita ihmisten pakkaamista radanvarsiin betonilähiöihin”? Onko pääministeri käynyt radanvarressa? Esimerkiksi Tuomarilassa, Espoon keskuksessa tai Suvelassa?

Mitään toivoa

Hämmentäviä, eksoottisia kokemuksia ihan tässä omassa elinpiirissä. Silmät aukeavat. Monikulttuurisuutta suorastaan.

Että joku voi ihan tosissaan ja vilpittömästi valittaa, että automatka kotoa Punavuoresta töihin Meilahteen kestää ruuhka-aikaan tunnin. Että on se kauheeta, pitää muuttaa Töölöön. Josta autolla Meilahteen siis pääsisi nopeammin.

Että siis joku tässä maailmassa tosiaan valitsee päivittäin kulkuvälineeksi Punavuoresta Meilahteen auton. Tai Töölöstä.

Haloo, ihmiset, herätkää, helvetti, ääliöt! Kun kyse ei ole edes vain maapallon tulevaisuudesta, saati liikenteen sujuvuudesta ja kaupunkilaisten yleisestä mukavuudesta, vaan myös siitä teidän omasta ihan vitun kalliista ajastanne. Oma napa, ettekö te edes sitä näe?

Aito taiteiden yö -elämys

Ei mahduttu eilen Senaatintorille kuulemaan konserttia, harmi. Mutta ihan oma vika, oltiin pahasti myöhässä. Sitten kierreltiin päämäärättömästi ympäri ruuhkaista ja kaljanhajuista keskustaa, eikä löydetty sitä taidetta. Sitten en jaksanut enää ja lähdin kävellen kotia kohti.

Bulevardilla yhden gallerian ikkunan eteen oli  kerääntynyt niin paljon ihmisiä, että arvasin jo kaukaa, että tuolla sitä olisi.

Ikkunassa kolme jumppapukuista nuorta naista vääntelehti viehkosti. Vielä kun katsojien joukossa oli Esa Saarinen vaimoineen, asia oli selvä. Tämä on taiteiden yötä!

Sitten viimeinen silaus. Kunnon pissisteini käveli ohi ja pysähtyi kohdallamme. Hän näki jonkun kaverinsa tien toisella puolella ja huusi tälle: “Arvaa mitä! Mä meinasin saada turpaan maailman homoimmalta mieheltä!”

Hyvän puolella

Olen kovasti yrittänyt selvittää, kumpi on paha, Venäjä vai Georgia. Mahdotonta. Hesarikaan ei tiedä.

Juttelin talvella Etelä-Ossetian tilanteesta georgialaisen opiskelukaverini kanssa, ja hän sai minut vakuutettua Venäjän pahuudesta (en nyt enää muista ihan tarkalleen miten). Kun taas esimerkiksi äsken A-studiossa Spektr-lehden toimitusjohtaja Vladimir Gusatinsky vakuutti, että oikeasti Georgia suurena kansana hyökkäsi pienemmän kansan kimppuun ja tappoi puolitoista tuhatta ihmistä. Niin ja että edellinen sota Etelä-Ossetiassa oli kansanmurha, eivätkä osseetit sen vuoksi enää koskaan voi hyväksyä georgialaista hallintoa.

Toisaalta on piristävää, että kerrankin maailmanpoliittisia tapahtumia ei esitetä aivan mustavalkoisina. Tai sitten kahdesta pahasta vain on paha valita.

Sen sijaan yksi toinen asia on näyttäytynyt melkoisen mustavalkoisena. “Ei tässä paljon pitäis miettiä. Kaikille käy näin, jos ei mennä Natoon”, julisti Suomi–Georgia-seuran varapuheenjohtaja Reno Siradze A-studiossa. Joo. Se tulikin heti ensimmäiseksi mieleen, että Natoon on päästävä.

No moi!

Ihan hyvää, kiitos, kuuluu. Joo, olen Suomessa nyt. Kesäkuun lopussa tulin. Joo mä olin kato alivuokrannut sen asuntoni, ja siellä oli mun kaikki kamat. Valmiina odottamassa, joo, heh. Heinäkuun alussa muutin.

Ei, en ole nyt enää lähdössä mihinkään. Ainakaan vähään aikaan. Tuntuu että nyt on pakko yrittää, osaanko olla hetken paikallani.

Valmistuin joo. Kiitos. Tai no, en ole vielä saanut papereita, kun Tukholman yliopistossa on kolmen kuukauden jono siellä jossakin tutkintotodistusten lähettämössä. Niinpä, en tosiaan tiedä, mikä siellä maksaa.

No, nyt olen töissä. Kuukausiliitteessä joo. Oon viihtynyt, tottakai. Nyt varsinkin kun jengi on palannut lomilta eikä tarvitse enää istua yksin autiossa toimituksessa. Heinäkuussa siellä on aina vähän ankeaa, mutta niinpä kai missä tahansa suomalaisessa toimistossa. Marraskuun loppuun. En tiedä. Täytyy katsoa sitten, jos vaikka sais jatkaa.

Mä lopetin. Joo, ihan lopullisesti. Kun ei yhtään huvita pelata täällä, kun on nähnyt, millaista käsipallo oikeasti on. SM-sarjassa pilaisin vain hyvän fiiliksen. Nyt on karkki suussa, enkä halua luopua siitä.

Kaipaan kaipaan, nyt jo. Olen katsonut käsistä olympialaisista, ja just eilen yöllä melkein itkin yhtä matsia katsoessani, kun tuli niin ikävä pelaamaan. Mutta ei se riitä. Joo, olen ihan varma.

Käsiskuvioita on ikävä, mutta muuten en ole kaivannut Ruotsiin kyllä yhtään. Ja se on vähän yllättävääkin. Oma koti ja oma rauha on ollut paljon mahtavampaa kuin muistinkaan. Ja Lauttasaari on niin ihana. Ja siis kaverit, tietenkin. Nyt musta on vielä yhtäkkiä tullut ihan perhetyttö. Joo-o, minusta! Se mun kummityttöni on niin käsittämättömän suloinen! Täytti vuoden just. Ja jotenkin oon tuolla äidin ja isänkin luona rampannut koko ajan. Ehkä mä otan takaisin jotain nyt.

No siis en mä oikein tiedä. Tässä sitä nyt käydään töissä ja koitetaan keksiä illoiksi ja viikonlopuiksi jotain rakentavaa ohjelmaa. Olen vähän hämmennyksissäni. Kun ennen mun elämä oli kolmio; työ, opiskelu ja urheilu, ja sit piti miettiä, että mikä kolmion kärki milloinkin on tärkein. Nytpä ei ole enää kuin yksi kärki. Siinä on puolensa joo, en ole vain oikein tottunut vielä.

Mut mitäs sulle? Ei ollakaan nähty pitkään aikaan.

Yök ja jee

Voi kuinka mä inhoan olympialaisia. Kaikkea sitä hurskastelua, tekopyhyyttä, megalomaanisuutta, lahjontaa, poliittista peliä, mädänneisyyttä, hymistelyä.

Kun se on kaikki valetta. Puhtaat arvot ja jalo kilpailu, paskanmarjat. Pelkkä suuri spektaakkeli, jonka maksavat Mäkkäri ja Budweiser. Ja sit me vetistellään täällä, kun maapallon kansat muka syleilevät toisiaan. Ja kun ei siellä enää edes ole maailman parhaat urheilijat, monessakaan lajissa. Eikä nyt edes mainita dopingia (jonka voisi mun puolestani sallia, niin päästäisiin tästä vehtaamisesta).

Maailman suurin arvoitus on, miksi miljardit ihmiset tällä hetkellä tuijottavat telkkarista, kun porukkaa marssii jonossa urheilustadionille jossain toisella puolella maapalloa. Miksi, miksi, miksi? Avajaiset ovat kaikista pahinta. Tylsin tv-ohjelma ikinä.

Paitsi olympiakäsipalloilu nyt tietenkin on suuri poikkeus. Rehellisesti, kateeksi käy Ruotsin naisten käsipallomaajoukkuetta, joka on ensimmäistä kertaa mukana olympialaisissa. Mieletöntä, että siellä on tyyppejä, joiden kanssa pelasin samassa sarjassa (ainakin paperilla) viime kaudella! Niiden jaloa kilpaa aion seurata silmä kovana. Ensi yönä neljältä kello soimaan, avauspeli Unkaria vastaan – ja kiittelen itseäni, että tosiaan hankin sen Ruotsin kanavapaketin, niin on Pekingistä jotain iloa.

Linkkivinkkinä vielä, että suosimani Proffshandboll-blogin pitäjä on myös siellä ja bloggaa suoraan kisakylästä. Erinomaisen mielenkiintoista, vaikka se ei olympiasääntöjen mukaan saakaan julkaista kuvia kenestäkään muusta kuin itsestään eikä mainita edes nimeltä muita urheilijoita.

Sanakirja osa 10: Finska rycket

Ruotsin kielikurssini jatkuu enää kaunokirjallisuuden avulla, mutta lähestymmekin jo aivan finessejä. Lukiessani kovasti kehuttua Tukholma-dekkaria, Jens Lapiduksen Snabba cashia – joka muuten ilmestyy lähiaikoina suomeksi – törmäsin ihan uuteen sanontaan. Kirjassa harrastettiin seksiä, ehkäisykeinona finska rycket. Suomalainen ravistus. Keskeytetty yhdyntä, päättelin, ja google vahvisti.

Tämähän mainiota. Suomalaisuuteen liitetään Ruotsissa siis semmoinenkin merkittävä asia. Tuota noin, onko se jotenkin erityisesti suomalaisille tyypillistä toimintaa?