Na praia

Niin se joulu. Se meni sitten erilaisissa busseissa istuen, yhteensä kuudessa bussissa ja yhteensä 30 tuntia. Liikenneyhteydet lievästi sanottuna pettivät. Mutta ei se mitään. Se oli ihan oikein minulle, kun kerran joulua halveksin. Ei sitä sitten kuulukaan mitenkään salaa juhlistaa, kuoria kermoja kakusta.

Joka tapauksessa nyttemmin olen Rio de Janeirossa, kaupungissa jonka olen halunnut nähdä oikeastaan koko ikäni. Isäni kävi täällä, kun olin noin yhdeksänvuotias, ja toi minulle hienon Rio-kuvakirjan. Muistan monet kuvat yhä hyvin elävästi. Nyt tuntuu hullulta, etten ole aiemmin toteuttanut haavettani. Olisihan siihen ollut mahdollisuus, ainakin jos olisi vähän pinnistellyt.

Mutta nytkin on hyvä hetki toteuttaa unelmia. Moni New Yorkin-kävijä on kertonut, kuinka hämmentävää on nähdä livenä ne kaikki elokuvista ja tv-sarjoista tutut paikat. Kuinka hämmentävää olikaan tänään maata Copacabanan rannalla ja nousta sokeritoppavuorelle! Ihan mieletöntä, epätodellista, unenomaista.

Ostin hienon valkoisen juhlamekon. Uutena vuotena Riossa noin kaksi miljoonaa ihmistä kerääntyy Copacabanalle juhlimaan, kaikki valkoisiin pukeutuneina. I´ll be there.

Não joulu

Ihanaa kun tänä vuonna ei tule joulua. Olen jo vuosikausia suunnitellut pakenevani jouluhelvettiä ulkomaille, ja vihdoin sain sen toteutettua. Nyt pääsinkin kertaheitolla eroon koko joulukuusta – kaikesta kulutus- ja mainoskammotuksesta, kortti- ja lahjasirkuksesta, tekopyhyydestä, pahoista ruuista, tyhjistä perinteistä, ällömusiikista.

Täällä juhlitaan joulua niin, että tänään oltiin Iguaçun putouksilla (ihan mahtavaa!), huomenna ehkä käydään tuossa sillan toisella puolella eli Paraguayssa. Sitten illansuussa lähtee bussi. Jouluyö, juhlayö menee bussissa hiljentyen, toivotaan Brasilian maanteille joulurauhaa.

Bellas Artes, Buenos Aires

Yksi hieno juttu Buenos Airesissa ovat ilmaiset museot. Ihan kuin olisi Tukholmassa ollut, ennen porvarihallitusta siis.

Näissä ilmaisissa museoissa ja näyttelyissä tuntui vielä olevan suunnilleen yksi työntekijä yhtä vierasta kohden. Juomapullot ja isommat laukut säilytykseen, por favor, mutta tuon pienen laukun saa usted kyllä ottaa mukaan. Jos on jotain kysyttävää, usted on hyvä ja kysyy.

Vaeltelin yhden kuuman iltapäivän ilmaiseksi Museo Nacional de Bellas Artes -nimisen huippumestan viileissä saleissa ja ihailin Picassoja, Rembrandteja, Rubenseja, Kahloja ja vaikka mitä.

Alakerta oli eurooppalaista taidetta, yläkerta lattareita. Valitettavasti pelkkään alakertaan kului jo niin paljon aikaa ja voimia, että lattaritaiteilijoiden kohdalla vähän kiihdytin jo tahtia. Mutta mieleeni jäivät lukuisat pitkulaiset maisemataulut, joiden keskellä kulki suora horisonttiviiva. Muuten niissä oli peltoa ja pieniä ukkeleita esimerkiksi sotimassa tai korjaamassa viljaa.

Eilen, kun lähdimme bussilla Buenos Airesista kohti Iguaçun vesiputouksia, pitkulataulut palasivat mieleeni. Bussin ikkunasta näkyi tuntitolkulla pelkkää pitkää, suoraa horisonttia vailla pienintäkään  mäennyppylää.

Tänään ollaan perillä. Horisonttia jatkui 20 tuntia.

Machos

Vaalea, pohjoismainen ulkonäköni on tällä matkalla kerännyt enemmän huomiota kuin koskaan missään. 

Ecuadorissa kaikki - miehet ja naiset - katsoivat meitä kuin avaruusolioita. Olimme noin puoli päätä (tai Mari ihan kokonaisen pään) pidempiä kuin kukaan, mies tai nainen. Ja melkoisia albiinoja tietysti heidän mittapuullaan.

Perussa olivat kai hieman tottuneempia turisteihin, joten saamamme katseet ja kommentit hieman vähenivät.

Argentiinassa taas ollaan tässäkin asiassa eurooppalaisempia. Ja tämä ei nyt varsinaisesti ole mikään kehu. Nyt katsojat ovat miehiä ja kommentit todella paljon suorasukaisempia. Kun kadulla ohi kävelee mies, on todenäköisempää, että perästä kuuluu vislausta kuin että ei kuulu.

Euroopassa - lue Ranskassa ja Italiassa - vihaan sitä. Minusta se on alentavaa ja inhottavaa, poikkeuksetta. Mutta täällä se ei jotenkin hämmästyttävästi haittaa, päinvastoin, hymyilyttää. Mikä minua vaivaa?

Matkaseurallani Lauralla oli ihan hyvä teoria: kun ei ole kahteen viikkoon tehnyt naamalleen muuta kuin vähän vedellä valellut, kun hiukset roikkuvat ja hiki virtaa, on todella imartelevaa, jos joku viitsii vislata. Toinen huomio on, että nämä tekevät sen jotenkin nätimmin, sivistyneemmin ja huomaamattomammin. En osaa selittää miten.

Vähän hävettää kyllä tämä laupea suhtautumiseni.

Mutta hei, näillä machoilla on naispresidentti! La Presidenta. Cristina Kirchner, entisen presidentin Néstor Kirchnerin vaimo. Tänään maan päälehdessä La Nacionissa kerrottiin Kirchnerin vierailusta jonkun-ties-minkä-järjestön päämajaan. Uutisen ensimmäisessä lauseessa lukee, että la Presidenta näytti upealta violetissa jakussaan.

Cuscon kadut

Buenos Aires, Argentiina. Nyt ollaan huomattavasti lähempänä Eurooppaa, myös henkisesti. Mutta ei pahaa sanaa Perusta, Machu Picchu ja Cusco ja kaikki se oli mahtavaa. Pidin myös inkojen kielestä, quechuasta, jota puhuu yhä yli kolme miljoonaa perulaista. Sitä oli mukavasti jäljellä Cuscon kapeiden, yksisuuntaisten kivikatujen nimissä. Cuscosta löytyy esimerkiksi tällaisia osoitteita:

• Herranjes
• Sunturwasi
• Plaza Kusipata

Hostellillemme käveltiin katua, jonka oikeinkirjoitusta en millään muista, mutta se lausuttiin tsoketsaka.

Nyt en jaksa kertoa muuta, vaikka kerrottavaa kyllä olisi. Ah mitä kaikkea!

Ai niin, Punossandaalit II pääsivät vihdoin rinkasta jalkaan, ja heti on yksi punos katki.

Las vacaciones

Loma on tätä. Toissapäivänä ajettiin pikkuriikkisellä paatilla puolitoista tuntia yhdelle lintusaarelle. Aurinko paistoi ja vene pomppi aalloissa kivasti (vaikka välillä vähän pelotti). Katseltiin lintuja (sini- ja punajalkasuulia ja fregatteja, tiedoks vaan). Snorklattiin. Oli aivan mahtavaa.

Eilen pompin koko päivän aalloissa. Aluksi pelotti sekin, mutta lopulta olin aika hyvä siinä. Ja sain kaverin paikallisesta pikkupojasta. Aina kun tuli tosi iso aalto, se sanoi “o-ou” ja sitten naurettiin. Välillä menin makaamaan pyyhkeelleni, ja se tuli siihen viereen esittelemään pyydystämäänsä rantahämähäkkiä. Sitten mentiin taas uimaan. Etsittiin pohjasta kiviä ja otettiin vähän kisaa, kumpi heittää pidemmälle. Nuorruin semmoiset 20 vuotta.

Ei pahemmin enää muistu mieleen, millaista oli Sanomatalossa tai räntäsateessa.

Länkkäridilemma

Vein tanaan meidan matkalaisten pyykkeja pesulaan. Pesula oli yhta kuin perheen olohuone. Kaksi pikkupoikaa vetelehti likaisella sohvalla ja katsoi piirrettyja telkkarista. Katosta roikkui kaksi puista tennismailaa, seinalla oli kontaktimuovilla paallystetty Jeesus. Lattia oli sementtia.

Perheenaiti lajitteli tottuneesti vaatteemme varin mukaan pinoihin ja katseli arvioiden ketsuppitahroja paidassani. Kahdeksan taalaa, han ilmoitti hinnaksi. Melko kallista, yleiseen hintatasoon nahden. Olen taalla jo tottunut tinkimaan suunnilleen kaikesta, mutta nyt en yhtakkia pystynytkaan tekemaan muuta kuin nyokkaamaan. Sí, bueno. En kerta kaikkiaan voinut sanoa, etta liian kallista, kun hymyilevainen harvahammas taalla luojan selan takana hinkkaa kasin ketsuppitahrapaitaani ja ripustelee stringejani narulle. Ettako minulla ei olisi varaa maksaa siita kahdeksaa taalaa.

Aina valilla se iskee, lankkarin huono omatunto. Onneksi se halveni, kun perheenaiti pyykkeja hakiessani yritti korottaa hintaa kymppiin.

Kunnia Rumiñahuille

Hei. Olen kaukana, kaukana jossain. Hyvaa itsenaisyyspaivaa, hieman myohassa kai. Ecuadorin paakaupungilla Quitolla on sama juhlapaiva. Kuudes joulukuuta tuli kuluneeksi 474 vuotta siita, kun kaupunki perustettiin. Niinpa siella oli aika fiesta samaan aikaan, kun suomalaiset katsoivat telkkarista sita kattelya. Joka puolella soi musiikki – noin kolmen vuorokauden ajan. Teilla kulki chivoja, eraanlaisia bussin ja penkkarirekan sekoituksia, joissa kaikenikaiset ihmiset juhlivat. Orkesteri soitti katolla ja ihmiset vihelsivat pilliin, tanssivat ja huusivat “Viva Quito!”

Vaikuttavaa riemua. Sitten luin paikallisen sanomakehden debattisivulta (ja osin ihan vaan Lonely Planetista) hieman taustatietoja. Itseasiassa Quito oli ollut olemassa jo kauan ennen kuin espanjalainen konkistadori Sebastián de Belalcazár  ”perusti” sen. Quito oli inkojen toinen paakaupunki inkavaltakunnan loppuaikoina, espanjalaisten valloituksen alkaessa. Espanjalaiset huijasivat inkakuningas Atahualpan neuvottelemaan kanssaan, kaappasivat taman, kiduttivat ja tappoivat. Atahualpan urhea sotapaallikko Rumiñahui jatkoi taistelua viela muutaman vuoden ennen kuin joutui pakenemaan Quitosta. Han teki kuten suomalaiset Lapin sodassa, tuhosi kaupungin mieluummin kuin luovutti sen vihollisille. Ja niille raunioille Belalcazár sitten perusti Quiton 6.12. 1534.

Paikallislehdessa oltiin kriittisia. Muistutettiin, etta inkasoturi Rumiñahuille kuuluu myos kunnia kansakunnan historiasta ja etta espanjalaiskolonisaation aikaa on tarkasteltava kriittisesti.

Vaikka Quiton juhla muuten poikkesi Suomen itsenaisyyspaivasta kaikin mahdollisin tavoin, jotakin tuttua aistin naissa vastarannan kiiskissa.

EDIT: Ei kun siis tietenkin saksalaiset Lapin sodassa polttivat, eivät suomalaiset. On tainnut olla pää tosiaan aika pilvessä tätä kirjoittaessa.