Ruotsalainen urheilija

Olen ihan käsipallokoukussa vaihteeksi. Ruotsin telkkari näyttää miesten MM-kisoja. Nautin, eläydyn, kaipaan, kärsin.

Ruotsilla on mennyt kisoissa hyvin. Niillä on sukupolvenvaihdos takana, nuori ja kokematon joukkue, mutta nepäs pärjäävätkin mainiosti. Eikä haittaa yhtään, että minä ikäänkuin melkein tunnen ne pelaajat. Tai ainakin minulla on heihin paljon henkilökohtaisempi suhde kuin vaikka johonkin tyhmiin leijoniin.

Sitten siellä on yksi pelaaja, jolle olen kuullut paljon naureskeltavan ruotsalaisissa käsipallopiireissä: Jonas Larholm. En oikein edes tiedä miksi. Se vain on aina ollut jotenkin vitsi, vaikka se pari vuotta sitten oli Elitserienin paras pelaaja ja siirtyi sitten ammattilaiseksi Barcelonaan, maailman kovimpaan miesten sarjaan. Mutta se ei pärjännyt siellä kovin hyvin ja maajoukkueessakin alkoi mennä huonosti. Sitten alettiin kysellä, mitä Larholm edes tekee maajoukkueessa. Se on taitava ja tekninen mutta vähän heikko ja sai siksi aina turpiinsa. Mun kävi sitä kovin sääliksi.

Kahden huonon vuoden jälkeen se muutti täksi kaudeksi Tanskaan ja on nyt taas ihan tulessa, han är stekhet. Se pelaa loistavaa turnausta ja on Ruotsin tärkein hyökkääjä. Hieno revanssi!

Mutta hauskaa tässä on se, että löysin juuri Larholmin blogin. Se on mahtava. Kun miesurheilija bloggaa palloilulajin MM-kisoista, bloggaajan on pakko olla ruotsalainen, jotta hän voi keskittyä kertomaan Dolce&Gabbana-shoppailuistaan, ottamaan kuvia itsestään ja uudesta laukustaan ja listaamaan kuvissa näkyvien vaatteiden ostopaikkoja.

Peace

Etelä-Amerikka tuntuu kaukaiselta planeetalta. Rusketus haihtuu, ja olen jo melkein yhtä kuolemansairaan näköinen kuin muutkin suomalaiset marraskuusta maaliskuuhun.

Mutta muuten täällä Lauttasaari–Naurissaari-akselilla menee hyvin, erittäin hyvin. Rauha maassa ja sydämessä, ja sitä paitsi työrauha. Työrauha, se on rikkumaton uudessa asemapaikassani. Kaukana poissa kaupungin hälinästä ja houkutuksista. Metro suhahtaa sellaisten syntien ohitse ja nousee maan pinnalle keskustan itäpuolella, aivan ihanan meren äärellä. Jos sattuu olemaan kirkas päivä, nouseva aurinko seuraa minua koko kirpeän kävelymatkan, sisälle lehtitalon aulaan ja vielä kahvilaankin. Valitettavasti ei kuitenkaan työpisteeseeni.

Siellä työpisteessäni minä sitten istuskelen päivät pitkät. Ei tarvitse miettiä, missä lounastaa ja kenen kanssa. Ei tarvitse käydä asioilla kesken kaiken. Huoneessa on lisäkseni kolme muuta ihmistä ja rikkumaton rauha. Mitään kokouksia ei tarvitse kutsua koolle, riittää kun avaa suunsa ja sanoo asiansa.

Talossa on rauhallista, lempeän oloista porukkaa, ja ne tervehtivät ystävällisesti käytävillä. Talossa on neljä kerrosta. Hisseissä voi taas kulkea. Hisseissä on peili eikä mitään miljoonan euron näköalaa. Aulassa on takka ja soliseva suihkulähde ja siellä haisee aina makkarakastikkeelta. Talo on asiallinen ja toimii, ja se on paljon se.

Kun työpäivä on päättynyt, matkustan hissillä kellarikerrokseen, niitä on vain yksi. Siellä on kuntosali, jonka tuomitsin ensivilkaisulla surkeaksi. Erehdyin ja perun sanani. Kuntosalissa on kaikki, mitä tarvitsen, eikä mitään ylimääräistä. Se on käytössä mukava ja toimiva mutta ei sovellu koreiluun. Siellä voi rauhoittua ja keskittyä asiaansa. Radio Helsinki on vaihtunut Metro FM:ään (ja  Soundin 20 biisiä -levyihin, hmm), ja kuntopyörässä ei ole digitaalinäyttöä. Suihkutilat ja sauna ovat mahtavan hyvät, ja olen yksi niiden kahdesta tai kolmesta käyttäjästä. Kun lähden kotiin, minulla on hyvä olo.

Olen miettinyt, että tämä kuntoiluolosuhteiden muutos kuvaa aika tarkoin myös työolosuhteiden muutosta.

Ja olen miettinyt, että olen aivan hemmetin onnekas ja onnellinen.

Lama

Tämä on niin hämmentävää. Lamaa ei saa ruokkia, mutta samaan aikaan possua pitää syöttää.

Lumi

Helsinkiläiset! Ja muutkin eteläsuomalaiset niin sanotut kaupunkilaiset. Lakatkaa toivomasta lunta tänne, “että tulis vähän valoa”. Lakatkaa itkemästä mustia talvia ja kiljumasta riemusta, kun yhtenä tammikuun iltana taivaalta putoilee hiljalleen kauniita suuria hiutaleita ja on ah niin romanttista ja pittoreskia, ihan kuin lapsuudessa. Se EI ole hyvä asia, se EI tuo valoa eikä kauneutta eikä piristystä. Eikä pääse hiihtämään.

Uskokaa nyt, ei mene vuorokauttakaan siitä kauniista lumisateesta ennen kuin maa on harmaa tai musta, lumi on likaista ja kadut ovat aivan järkyttävän liukkaita, minkä vuoksi vaippahousukävely on ainoa mahdollinen liikkumismuoto. Pahimmassa tapauksessa bonuksena vielä vesisade. Ja valoa – missä muka? Paljon enemmän sitä oli silloin, kun oli korkeapaine, pakkasta ja kuivaa ja pilvetöntä.

Ei se lumi pysy! Ei siitä seuraa kuin yhden illan ilo ja sen jälkeen pelkkää harmia pitkäksi aikaa. Tämä on kaupunki (tai ainakin on olevinaan). Muuttakaa maalle, jos haluatte lumisia postikorttimaisemia. Ja Lapissa voi toistaiseksi hiihtää. Kaikkea ei voi saada, kuten äitini sanoisi.

“I want to kiss you”

Uusi vuosi Copacabanalla oli uskomattoman upea, sanoinkuvaamaton kokemus. Kaikki ne ihmiset valkoisissaan, se tunnelma, se musiikki, se lämmin virkistävä sadekin vielä. Ja 24 tonnia ilotulitteita! Eipä tarvitse enää koskaan ihastella mitään ilotulituksia Suomessa, tai oikeastaan muuallakaan.

Oli myös hieman kulttuurien yhteentörmäystä.

Brasilialainen ystäväni Daniel oli kyllä kertonut jo aikoja sitten, että brasilialaiset ovat kovia pussaamaan. Hänen mukaansa normaali käytäntö karnevaaleilla sun muilla fiestoilla on, että kun toisilleen tuntemattomat tyttö ja poika kohtaavat, he pussaavat. Siis kunnolla, suulle ja kielellä. Jos pussaaminen tuntuu hyvältä, fiestaa jatketaan yhdessä. Jos ei, sanotaan että heippa. Daniel arvioi, että eurooppalaiset eivät pussaa yhtään niin alttiisti kuin brassit, mutta sen sijaan harrastavat kyllä seksiä paljon helpommalla.

Myös toinen brasilialainen ystäväni Giovi oli ennen uutta vuotta selittänyt samaa käytäntöä sambaklubilla. Hän opetti meille verbin ficar, joka tarkoittaa jäämistä jonkun luokse. Jos ficar ei houkuta, pitää sanoa pusun jälkeen, että menen vessaan.

Kuvittelin, että tämä on vähän liioittelua, että ei se oikeasti ihan noin suoraviivaista voi olla. Mutta juuri täsmälleen näin toimittiin uuden vuoden aattona Copacabanalla. Kaksi miljoonaa ihmistä tungeksi eri suuntiin, ja vähän väliä joku poika pölähti eteemme ja työnsi suutaan liki.

Jotkut sentään kysyivät ensin lupaa tai osoittivat suutaan. Niille saattoi sanoa não, mutta sitten ne olisivat halunneet tietää, että miksi ei. Ja minä olisin halunnut tietää, että miksi joo. Mutta en osannut kysyä enkä vastata. Jotkut näyttivät hyvin loukkaantuneilta. Välillä taas itsellä meni hermo, kun miehet muitta mutkitta lääppivät eivätkä ollenkaan tajunneet, että se ei ollut ihan okei.

Ja kun minusta ei ole ihan oikein raivota niille, kun eivät ne ymmärrä, mitä tekevät väärin. Raivoamisesta ei ollut mitään hyötyä. Paikallisten naisten mielestä lääppiminen näytti olevan oikein mukavaa. Ei kai ole yksittäisen ihmisen vika, jos systeemi on minusta huono ja sovinistinen?