Kulttuuriradikalismi leviää Ruotsissa

Suomessa käydään monia kammottavia keskusteluja, mutta onneksi meillä ei sentään tarvitse puhua tästä. Että onko yläluokkaisen nuoren naisen ja tavallisen porvarimiehen avioliitto “uhka yhteiskuntajärjestykselle”.

Joskus aikoinaan suomensin ranskalaisten presidenttiehdokkaiden puheita, jotka näyttivät naurettavilta suomeksi. Kokeillaanpa samaa ruotsalaisen rojalistin, Dag Elfströmin puheille. Näitäkään lauseita ei nykysuomeksi ole olemassa, onneksi.

Vaihtamalla järjestyksen, jossa vain mies voi periä kruunun, niin kutsutuksi kognaattiseksi järjestykseksi, jossa vanhin lapsi sukupuolesta riippumatta perii kruunun, tuhotaan koko monarkinen perinne. Riippumatta virallisesta perimysjärjestyksestä meillä länsimaissa on agnaattinen sukukäsitys. Mies jatkaa sukua ja sukunimeä. On muita kulttuureja, joissa peritään äidin suku, esimerkiksi saamelaisessa ja juutalaisessa, mutta ei meillä ruotsalaisessa ja länsimaisessa perinteessä.

Tämä tarkoittaa, että yhden sukupolven kuluttua “Westling-dynastia” on Ruotsin valtaistuimella. Sen vuoksi tässä ei ole kyse vanhoista perinteistä vaan radikalismista. Tämä on tarina siitä, kuinka vasta nyt näemme, mitä yhteiskunnalle haitallinen perustuslakiuudistus vuonna 1980 saa aikaan. Tämä on tarina siitä, kuinka punainen 70-luku viiltää kuin veitsi nykypäivän Ruotsia. Tämä on tarina siitä, kuinka monarkian viholliset yrittävät tuhota sen takakautta.

Sitten on myös yleisellä tasolla sopimatonta, että kenestä tahansa voi tulla kruununperijän puoliso. Se on haitta monarkian tulevaisuudelle täysin riippumatta siitä, onko kruununperijä mies vai nainen, mutta erityisesti silloin kun se on nainen, kuten tässä tapauksessa. Kun kuntosalinomistaja Ockelbosta pääsee naimakaupalla kuningashuoneeseen, katoaa suuri osa siitä sadunomaisuudesta, jota kuningashuoneelta odotetaan ja jota tarvitaan sen säilyttämiseksi. Ajatus tehdä kuningashuoneesta kansanomainen, jotta sen legitimiteetti nousisi, on aivan nurinkurinen. Aiemmin monarkia oli suojattu kansanomaistumiselta perustuslailla siten, että kruununperijällä ei ollut oikeutta naida “yksityisen ruotsalaismiehen tytärtä”. Sen saivat kokea esimerkiksi kuningas Kaarle XVI Kustaan sedät mennessään naimisiin.

Tänään on kulttuuriradikalismin ja tasavaltalaisten juhlapäivä. Se on monarkian tappio. Tasavaltalaiset kehtaavat vielä valittaa vanhanaikaiseksi sitä, että kruununprinsessan täytyy pyytää isältään ja hallitukselta lupa kihlautua. Tämä kertoo myös siitä, kuinka pitkälle kulttuuriradikalismi todellisuudessa on edennyt Ruotsissa.

Monarkia ei ole mikään tasa-arvokysymys. Monarkia on kulttuuriperintö, jota kuuluu vaalia ja hoitaa. Monarkia merkitsee stabiliteettiä, jatkuvuutta ja perinteitä. Kuten Englannin kuningatar Elisabeth (siis kuningatar Elisabeth II:n äiti) sanoi: “Traditions are meant to be kept.”

Ja jos vielä haluatte ihmetellä edistyksellistä ja modernia länsinaapuriamme, tsekatkaa kruununprinsessa Victorian ja herra Danielin kihlajaislehdistötilaisuus. Kertokaa, näyttääkö Daniel onnelliselta sulhaselta ja luontevalta prinssiltä?

Ikuistetut hetket

Kokeillaanpa vaihteeksi jonkin sortin feminististä elokuvakritiikkiä. Kävin leffassa läntisessä naapurisaaressani, nimittäin Hanasaaren kulttuurikeskuksessa, jossa esitetään kerran kuukaudessa jokin pohjoismainen elokuva – ilmaiseksi, hurraa! Tänään ohjelmassa oli Jan Troellin kehuttu Ikuistetut hetket. Ruotsissa se sai läjän Guldbagge-palkintoja. Suomessa se luultavasti on niin puhuttu ja kehuttu ennen kaikkea siksi, että siinä on suomalainen pääosanäyttelijä, Maria Heiskanen.

Aika mielenkiintoista ajankuvaa, tosin vähän pitkitettyä, sanoi seuralaiseni. Olin samaa mieltä. Lisäsin vielä, että jopas olen asenteelliseksi päässyt kasvamaan, kun en voi vakavalla naamalla katsoa ruotsalaista historiallista elokuvaa, jossa kärsitään köyhyyttä, sotaa ja nälkää. Ruotsissa, give me a break! Ja sittenhän se meni aivan komediaksi, kun päästiin Ruotsin armeijan liikekannallepanoon, aahahaa!

Mutta sitä jäin kovasti miettimään, että mikäs “kaunis rakkaustarina” tämä nyt taas oli olevinaan. Ei ole rakkaustarina eikä ole rakkaussuhde sellainen, jossa toinen osapuoli raiskaa ja uhkaa ainakin kaksi kertaa tappaa toisen. Eikä Maria Heiskasen esittämä Maria Larsson ollut mikään vahva tai poikkeuksellinen nainen, kuten esittelyissä ja arvosteluissa väitetään. Ihan tuikitavallinen uhriutunut nainen, joka tuntee ah niin tyypillisesti huonoa omatuntoa siitä, ettei kaipaa miestään, kun tämä istuu vankilassa painettuaan partaveistä naisen kurkulle. Eikä tuollainen naiskohtalo 1900-luvun alussa muutenkaan tainnut olla kovin poikkeuksellinen.

Ja sitten Maria vielä nostaa leukansa pystyyn ja seisoo ylpeänä pettäjä-hakkaaja-alkoholistimiehensä rinnalla naapureiden katseista välittämättä – vau, onpa rohkeaa ja ihailtavaa ja fiksua! Tarinassa on ikäänkuin onnellinen loppu. Hakkaajamies ja Maria muuttavat uuteen kotiin ja elävät onnellisina elämänsä lyhyeen loppuun. Niin varmaan. Raiskaajan kanssa on toki hyvä elää ja olla.

Tilannetta pelastaa hieman se, että elokuva perustuu jossain määrin tositapahtumiin. Tositapahtumilla voi tietysti oikeuttaa tällaisen idioottimaisen, vanhanaikaisen naiskuvan, koska näinhän se varmasti on mennyt ja menee yhä miljoonissa perheissä ympäri maailman. Mutta ei sitä silti ilokseen katso – varsinkaan sitä, että tyhmän uhriutuvasta naisesta tehdään vahva, sitkeä ja esimerkillinen sankarihahmo.

Maria Heiskanen ja hakkaajamiestä esittänyt Mikael Persbrandt olivat kuitenkin mahtavia rooleissaan.

Mia Mia Mia Mia

Onko kukaan jaksanut seurata ruotsalaista debattia (ah, lempisanani!) Liza Marklundin Uhatut-kirjasta ja sen todenperäisyydestä? En minäkään. Minun ei kai pitäisi sanoa mitään, kun en ole lukenut kirjoista ainoatakaan, mutta silti en voi olla ihmettelemättä, miten jengi jaksaa. Ensinnäkin ostaa ja lukea: tästä vainotusta Miasta on kirjoitettu laskujeni mukaan ainakin viisi kirjaa (Gömda, Asyl, Mias hemlighet, Mias systrar ja Mia: Sanningen om Gömda). Ja toiseksi – ostaa ja lukea. Ruotsalaisten lehtien kulttuurisivut ovat koko talven täyttyneet puheenvuoroista Mian ja Liza Marklundin puolesta ja heitä vastaan.

Keskeinen pulma: Onko Uhatut-kirjassa kerrotut traagiset tapahtumat totta, niin kuin päähenkilö Mia aka Maria Eriksson väittää, vai ovatko Mia ja Marklund panneet joukkoon omiaan, kuten Mia: Sanningen om Gömda -kirjan kirjoittanut Monica Antonsson väittää?

Ja minun keskeinen pulmani: mitä hiton väliä? Toki on väärin kirjoittaa kirjan kanteen den sanna historia, jos se ei sitä ole, mutta montako kuukautta tästä pitää jauhaa?

Marlund antoi aiheesta ensimmäisen “avoimen” haastattelun TT:lle perjantaina, kun kyseinen Mia oli ensin itse “astunut julkisuuteen” Aftonbladetissa ja näin Marklundin ei enää tarvinnut välittää lähdesuojasta. Kummassakaan haastattelussa ei käsittääkseni tullut esiin yhtään mitään uutta tai edes lähdesuojaa uhkaavaa. Mian haastattelua lukiessani ihmettelin lähinnä, että miten Mian 12- ja 10-vuotiaat lapset ovat voineet paeta Ruotsista 14 vuotta sitten. Mutta kuten sanottua, ei paljon kiinnosta, ei edes tämä yliluonnollisuus.

Jaa että miksi kirjoitan aiheesta, joka ei voisi vähempää kiinnostaa? No kun siinä Marklundin haastattelussa oli yksi mielenkiintoinen sitaatti täynnä paljonpuhuvia presuppositioita. Marklundilta kysytään, miksi hän muutti kirjassa Mian uuden hyvän miehen chileläisestä norlantilaiseksi mutta kuvasi Mian pahan exän arabina, “med svarta ögon”. Marklund vastaa:

“Jag försökte komma runt det på massor av sätt, just för att jag ville undvika rasistiska undertoner. Men jag fick faktiskt ge upp. Situationen kring de här männen var så speciell.”

Eli Mian exän ja hänen ystäviensä tilanne oli sellainen, että heidät oli pakko kuvata turvapaikanhakijoiksi. Sitten Marklund selittää, että millainen se “tilanne” oli:

“De hade en otrolig sammanhållning, de var helt sysslolösa, de var vilsna och hade ett otroligt stort utanförskap. Att förklara det på något annat sätt än som det faktiskt var, alltså att de var asylsökande flyktingar, det gick inte.”

Uskomaton yhteishenki, täysi toimettomuus, eksyneisyys ja uskomattoman suuri syrjäytyneisyys. Ominaisuuksia, jotka ruotsalaisessa yhteiskunnassa voivat kuulua vain ja ainoastaan turvapaikkaa hakevilla arabipakolaisille.

Juhlakielitaito

Ruotsista vielä. Olin siellä eräillä synttäreillä, illallisjuhlat, varmaan 70 vierasta ja pöytäjärjestykset ja kaikki. Minulla oli onneksi kiva pöytä, josta jopa tunsin muutaman. Vasemmalla puolellani istui viestintätoimistolainen, joka puhui talouskriisistä ja urheilumarkkinoinnista, ja oikealla liikunnanopettajaopiskelija, joka puhui Suomi–Ruotsi-lätkämatseista – tai no lähinnä siitä yhdestä, joka päättyi 5–6.

Minä puhuin Suomesta, suomalaisuudesta, Ruotsista ja ruotsalaisista, ai niin ja tietenkin suomenruotsista. Osaan vuorosanani ulkoa jo. Believe me, puhuisin todella mielelläni jostakin muusta, olisin samanlainen tavallinen ihminen kuin muutkin. Mutta en vain kerta kaikkiaan osaa. Kielitaito loppuu kesken.

Jos ikinä kuvittelenkin osaavani vähäsen ruotsia, riittää että menen johonkin päivällisille tai baariin small talkkaamaan, niin johan taas tiedän paikkani.

Kun ympärillä on hälinää ja meteliä, en saa mitään selvää, en tajua mitään, olen aivan ummikko. En voi tunkea korvaani kiinni ihmisten naamaan. En voi joka lauseen jälkeen kysyä että mitä, mitä, mitä. En voi vaatia, että saan itse olla äänessä koko illan, Suomi-juttuineni. Tunnen itseni niin tyhmäksi, niin tyhmäksi.

Ja sitten pöytäkeskustelurutiinin olennainen osa vielä on, että ruotsintaitoani kohteliaasti kehutaan. Hah.

Pahimmillaan se menee niin, että kuulen ja tajuan keskustelun alun ja ehkä kommentoinkin sitä jotenkin. Sitten jossain vaiheessa kadotan punaisen langan, vaikka kuinka nojaudun pöydän yli ja höristelen korviani. En kuitenkaan voi enää lakata “kuuntelemasta” kesken toisen jutun, sehän olisi epäkohteliasta. Niinpä voin joutua tuijottelemaan ihmistä kiinnostuneen näköisenä vaikka kymmenenkin minuuttia, nyökkäilemään ja hymähtelemään, vaikka en ole enää aikapäiviin tiennyt, mihin aiheeseen keskustelu on edennyt.

Pahinta oli, kun jossain vaiheessa iltaa ajauduin neljän melko tuntemattoman miehen pöytäseurueeseen, jossa puheenaihe oli nuuska. Siemailin siinä sitten sivistyneesti juomaani puolisen tuntia.

Voisiko nyt joku hovin tapakouluttaja vaikka kertoa, miten menetellä tällaisessa sosiaalisessa tilanteessa, jos a) et tunne seuralaisiasi b) et osaa kieltä c) et kuule mitään d) et ole nuuskannut kuin kerran kännissä ruotsinlaivalla.

Kolmas pyörä par excellence

Ohhoh. Yllättävä käänne, olen Tukholmassa. Lähden kylläkin ihan juuri finlandsfärjalla, siis ruotsinlaivalla, kohti kotia.

Arvatkaa, olenko viihtynyt. Tarttis varmaan keksiä uusia juttuja, alkaa ihan vähän tuntua, että jauhan aina samaa.

Mutta tää on hauska: Perjantai-iltana saavuin tänne rakkaan vuokraemäntäni, unkarilaisen syöpätutkijan, luokse ensimmäistä kertaa sitten kesäkuun. Se ei muuten enää ole työtön syöpätutkija, hurraa! Ja se on remontoinut entisen huoneeni, keittiön ja kylppärin sekä heittänyt menemään arviolta 25 laatikollista roinaa, kymmenen lipastoa ja kahdeksan kirjahyllyä. En ollut tunnistaa koko asuntoa. Tässä todiste, että ihmiset pystyvät uusiutumaan.

No mutta kuitenkin, hänellä oli täällä vieras, kun tulin. Menin esittäytymään. Vieras oli herra nimeltä Laszlo. Vuokraemäntä ja Laszlo pyysivät minut juomaan kahvia kanssaan. Kahvin jälkeen seurasi pullo valkoviiniä, sitten suklaakakkua ja sitten toinen pullo valkoviiniä.

Ja sitten jossain vaiheessa keskusteluja kävi ilmi, että vuokraemäntä ja Lazlo olivat tavanneet unkarilaisen nettideittisivuston välityksellä ja että oli meneillään heidän ensitreffinsä.

Voisinko olla enää enempää kolmas pyörä, vaikka miten yrittäisin?

Istuin heidän kanssaan kahteen asti yöllä juomassa viiniä ja keskustelemassa naisten ja miesten kulttuurisista ja biologisista eroista.