Semmoinen täydellinen toukokuun vika viikko

Tämä on ollut aivan mahtavan onnistunut viikko, ja – parasta –  se ei ole vielä edes ohi.

Maanantai-iltana kahvittelin Lauttasaaren uudessa, kauan kaivatussa rantakahvilassa ystäväni kanssa, ja ihailimme asuinympäristömme rikkumatonta keskiluokkaista auvoa. Sen jälkeen olin vielä toisen hyvän ystävän kanssa pitkästä aikaa kaljalla. Siihen liittyi semmoinenkin hauskuus, että baarissa tarjosin ajatuksissani tuota juuri mainostamaani S-etukorttia baarimikolle. Ja se ei ollutkaan S-ketjubaari. Se oli Nolla. En ole koskaan loukannut ketään baarimikkoa yhtä syvästi. Nyt täytyy ehkä vähän rauhoittua tuon bonusten keräilyn kanssa.

Tiistaina olin teatterissa, Komin Kalavale. Kelpo kamaa, mahtavat näyttelijät. Ja nyt pitää päästä äkkiä kesäteatteriin.

Keskiviikkona Barça oli loistava ja sai aikaan niitä kylmiä väreitä, joita vain joukkueurheilu voi minulle aiheuttaa. Päivän teemaan sopivasti ostin lentoliput ja varasin kahden viikon kielikurssin Barcelonaan. Ja lähtö on jo ihan kohta! Kesä! Ja hyvänen aika, kesäloma! (Lomarahat tosin paloivat meidän firmassa.)

Tänään torstaina hankin töistä Barcelona-matkaoppaan ja luinkin sen jo melkein. Seuraavaksi Carlos Ruiz Zafón ja Tuulen varjo ja Enkelipeli. Ja äsken olin kuuntelemassa Anna Järvistä, joka on ihana ja hullu ja outo ja lumoava. Ja se oli muuten sovittanut ihan uusiksi kaikki biisinsä ja ne kuulostivat kyllä upeilta, mutta eivät yhtään samoilta kuin silloin joskus Ruotsissa. Mikään ei ole niin kuin silloin.

Huomenna perjantaina tapaan taas yhden ihanan ystävän, jota on kauhea ikävä. Ja sitten paistaa aurinko ja on perjantai ja on vaan ihanaa.

Lauantaina kutsun äitini rantakahvilaani aamukahville, ja illalla tapaan taas yhden ihanan ystävän, jota on kauhea ikävä. Ja taas paistaa aurinko ja on lämmintä ja on kaunista ja ON KESÄ.

Sunnuntaina, silloinkin on lämmintä ja aurinkoista ja ihanaa, ja mikään ei voi estää minua menemästä rakkaalle hiekkarannalleni loikoilemaan, lukemaan, nukkumaan, nauttimaan.

S-etukortti

Kevään viimeisessä Ylkkärissä oli paljon hyviä juttuja erityisesti nykyaikaisesta aikuistumisesta – tämä ja tämä ovat niin totta. Jutussa Aikuisten oikeesti testattiin keski-ikäistymisen ja -luokkaistumisen symboleja, kuten oman talon ostamista, yksityisautoilua, Radio Novaa ja S-etukorttia. Bonuskortin kauhistelu olisi tuntunut vähän freesimmältä kymmenen vuotta sitten. 1,8 miljoonalla suomalaisella on jo S-etukortti, ja luultavasti siinä on aika hyvä peitto Ylkkärin lukijoitakin. Vai olenko minä vain jo niin toivottoman keski-ikäinen ja -luokkainen, että älähdän kun kalikka osuu omaan nilkkaan? Mahdollista.

Mielenkiintoisia ajatuksia bonuskorttijutussa kyllä oli. Haluaisin kuitenkin tuoda esille vielä yhden näkökulman. Minulle S-etukortti ei ole viime aikoina ollenkaan symboloinut aikuistumista. Päinvastoin, se on ollut mukana niinä muutamina kertoina, kun nuoruus ja levottomuus ovat vielä saaneet vallan.

S-ryhmän baareissa – joita on nykyään Helsingissä mahdoton välttää – on luultavasti kaikissa tarjous, että pullo talon punkkua, valkkaria tai halpaa skumppaa maksaa S-etukortilla jokseenkin saman verran kuin kaksi 16 sentin lasillista. Siitä on syntynyt seuraava ilmiö: Menen baaritiskille tilaamaan lasilliset seuralaiselleni ja minulle. Palaan pöytään kokonaisen pullon ja coolerin kanssa.

Kerrankin tämä toistui samana iltana niin monta kertaa, että illan päätteeksi seuralainen kadotti kännykkänsä. Ja se oli muuten arki-ilta. Ah nuoruutta.

Eli ei bonuskortin kysyminen baaritiskillä suinkaan latista iltaa. Mitä vain voi tapahtua, kun on nuori ja villi ja taskussa on S-etukortti.

Islanti II

Kävin Islannissa. Edellisestä, ensimmäisestä visiitistä oli kulunut melkein kuukaudelleen tasan kymmenen vuotta. Kymmenen vuotta olenkin vetänyt stooria kauniista ja ylpeistä kalaa syövistä islantilaistytöistä, joilla on härskejä juttuja, ja helvetin kalliista kaljasta. Tämä uusintakeikka oli liian lyhyt (kaksipäiväinen), jotta olisin ehtinyt muotoilla uutta opinkappaletta kaikista näistä asioista.

Mutta. Ever since Islannin talousromahdus olen kysellyt kaikilta Islannin-matkailijoilta, että paljonko se kalja siellä nyt maksaa, kun se kymmenen vuotta sitten maksoi 50 markkaa. En ole oikein saanut selvää vastausta. Ja kun itse en enää juo kaljaa, mokasin oman mahdollisuuteni selvittää asia. Sen verran selviää yhdestä taltioimastani baarikuitista, että kalja ja lasi valkoviiniä maksoivat yhteensä noin 9,30 euroa. Talousromahdus = vinkku kaupan päälle.

Ei siellä mitenkään halpaa vieläkään ollut. Oli vähän ongelmia valuuttakurssin kanssa, Nordea kun ei vieläkään vaihda Islannin kruunuja ja netin valuuttalaskureista löytyi hyvin erilaisia vaihtokertoimia. Jälkikäteen on selvinnyt, että kaikki oli noin puolet kalliimpaa kuin mitä paikan päällä laskimme. Kiva. Mutta silti oli aika hämmentävää, kun käytiin automaatilla nostamassa kruunuja. Maatti tarjosi pienimpänä nostomääränä 500 kruunua. Se on vajaa kolme euroa. Ja Islanti on pohjoismaa.

Siitä maksat sitten 2,50 euroa nostopalkkiota ja päälle vielä 2,5 % noston määrästä. Tosin tuo viimeksi mainittu toki olisi aika kohtuullinen summa.

Nostin sitten reteästi kymppitonnin.

Prinsessa Facebookissa

Minun ja Vickanin – taviskruununprinsessa Victorian – tiet risteävät jälleen. Facebook.

Näin news feedissä erään ruotsalaisen pelikaverini kuvan ja klikkasin. Kuvassa oli kaverini, hänen äitinsä ja joku itämaisen näköinen pikkutyttö nimeltä Aomi. Ryhdyin selaamaan albumia, kunnon fb-stalkkeri kun olen. Albumin nimi oli Sweden 2009. Kuvissa Aomi poseerasi ympäri Ruotsia erittäin söpönä.

Ja hups, yhtäkkiä Aomi istui kahvipöydässä prinsessan kanssa! Eikä ollut millänsäkään. Koetin katsoa, oliko kahvia juova prinsessa ehkä vahasta, mutta ei ollut. Se esiintyi vielä seuraavassakin kuvassa, eri tilanteessa.

Enää muutama askel, ja olemme Facebook-ystäviä, Vickan!

Hyvästit immenkalvolle

Tämä on parasta ikinä: Ruotsissa ei enää ole immenkalvoa!

Ruotsin RFSU on hylännyt sanan mödomshinna, siis immenkalvo, ja lanseerannut uuden, paremmin kohdettaan kuvaavan: slidkrans. Suomennosta sietää ehkä vielä hieman miettiä, mutta suoraan käännettynä se olisi kai emätinkranssi. RFSU perustelee uudelleennimeämistä sillä, että immenkalvohan ei ole mikään ensimmäisessä yhdynnässä puhkeava kalvo vaan limakalvokudos, joka harvoin peittää koko emätintä ja josta ei voi päätellä onko nainen neitsyt vai ei. Näin ollen epäonnistunut sanavalinta ylläpitää virheellisiä ja patriarkaalisia myyttejä naisen ruumiista ja seksuaalisuudesta.

Ah, Ruotsi. Olette niin mahtavia.

Trippejä

Erinomaisen monipuolinen viikko. Trippejä todellisuuteen. Minä etuoikeutettu. Minä lottovoittaja. Minä jonka isovanhemmat omistivat maata. Tänään voisin luvata taas, etten koskaan enää valita mistään.

Minulla on ystävä kolmannesta maailmasta, siis ihan aito vähäosainen, for real, kelatkaa. Se karkoitettiin maasta tällä viikolla, hyvästeltiin puhelimitse, kun olin bussissa matkalla yli Lauttasaaren sillan kohti merenrantakotiani etuoikeutetussa kaupunginosassa. Mutta se oli ihan iloinen puhelu, sillä karkoitus oli kaikkien osapuolten mielestä  toivottu. Seuraavana päivänä se jo soitti onnellisena, väsyneenä ja helpottuneena uudesta prepaid-numerosta. Katukaupustelijan elämä eräässä toisessa eurooppalaisessa kaupungissa voi jatkua. Ehkäpä me joskus tapaamme, kun minä olen kalpea turisti palkallisella lomallani ja se joku pain-in-the-ass tulee tyrkyttämään rantarolexeja.

Harjoittelin tällä viikolla kerjäämistä yritysten markkinointivastaavilta ja hämmästyin, kuinka helppoa se on. Melkein mitä vain saa ilmaiseksi, kun kehtaa pyytää. Ja kehtaaminenhan tunnetusti paranee harjoittelemalla. Voisinkohan antaa tämän neuvoksi ystävälleni kolmannesta maailmasta?

Eilisillan kilistelin samppanjalla eräässä helsinkiläisessä pukumiesyökerhossa. Pullot coolereissaan maksettiin jonkun lakifirman luottokortilla. Tapasin vanhan koulukaverin ja puhuttiin kännisyvällisiä siitä, miten helppoa on ryssiä elämänsä. Ai meidän vai? Hah.

Jokerikiekko taas

Jahas, Jokerit on keksinyt menestysreseptin ensi kaudeksi: täyssuomalainen joukkue!

Valmentaja Hannu Aravirta: “Se on yksi iso lähtökohta, ettei meillä ole ulkomaalaisia. Helpottaa varmasti kaikenlaista kanssakäymistä, ja suomalaiset tietävät aina mitä suomalaisilta saa.” (Miten niin tietävät aina? Ovatko suomalaiset kaikki samanlaisia ja kaikki yhtä luotettavia?)

Urheilutoimenjohtaja Matti Virmanen: “Sellaista tilannetta ei tule, että joutuisimme turvautumaan ulkomaalaisiin. Suomalaisia pelaajia on vapaana pilvin pimein tälläkin hetkellä. Välillä ulkomaalaisten kanssa on ollut ongelmia, kun peli ei ole kulkenut.” (Ai jaa? Eikö suomalaisten kanssa ole ollut ongelmia, kun peli ei ole kulkenut?)

Uusi vahvistus Jukka Hentunen: “Suomalaisuus on ehdottomasti hyvä asia. Itse olen ollut monta vuotta joukkueissa ulkomaalaispelaaja, joten kiva, kun nyt saa puhua suomea.” (Kiva, että niissä Venäjän ja Sveitsin joukkueissasi ei ollut päätetty luottaa vain omanmaalaisiin pelaajiin, vai mitä?)

Minä jotenkin luulin, että suomalaisuus-brändi oli lätkässä varattu sille Leijoniksi kutsutulle joukkueelle ja että SM-liigajoukkueet ovat helsinkiläisiä tai tamperelaisia tai oululaisia tai jopa espoolaisia. Eikö Jokerit mahdu sille kartalle?

Sitä paitsi tällainen profilointi kuulostaa vuonna 2009 aivan järjettömän väsyneeltä, vanhanaikaiselta, juntilta ja suorastaan, miten se nyt menikään, maahanmuuttokriittiseltä. Mutta mitäpä minä sitä arvostelemaan, koska se varmaankin puree kohderyhmäänsä erinomaisesti. Huokaus.

Sosiaaliturva

Hesari kertoo, että turvapaikanhakijoita tulee Suomeen hyvän sosiaaliturvan houkuttamina. Minäpä juuri selitin yhdelle turvapaikanhakijalle, mikä sosiaaliturva on. Hän ei ollut koskaan sellaisesta kuullutkaan, oli tullut Suomeen, koska täällä on “rauhaisaa”, ja oli äärimmäisen epäileväinen tätä sosiaaliturvaa kohtaan vielä selityksen jälkeenkin.

“Eihän se ole mitään rahaa!” hän hoki. Yritin vakuuttaa, että kyllä sosiaaliturvan raha on ihan oikeaa rahaa, tilille tulee euroina, kokemuksesta tiedän. “Minä en voisi ottaa sellaista vastaan, haluan tehdä töitä rahojeni eteen”, turvapaikanhakija julisti. Sitten tajusin selventää, että ei sillä sosiaaliturvalla ole tarkoitus pysyvästi elää, ainoastaan jos elämässä sattuu jotakin, turvaverkko ja silleen. Lopulta turvapaikanhakija hyväksyi ajatuksen ja ehkä jopa rupesi pitämään siitä.