Difficult to Get Around

Minulla on ollut tähän asti verrattain vähän ensi käden kokemusta amerikkalaisista. Yllättävää kyllä, Barcelonassa niitä on saanut, enemmän kuin ehkä välittäisinkään. Toinen kahdesta hengailukaveristani täällä on teksasilainen 30-vuotias sairaanhoitaja. Siviilissä tuskin olisimme sydänystäviä, mutta hän on kyllä kauhean mukava ja sweet.

Valitettavasti teksasilainen sairaanhoitaja on kovin pettynyt Barcelonaan. Hän odotti Espanjalta paljon enemmän. Nyt häntä harmittaa, että viettää täällä vielä melkein kaksi viikkoa, olisihan samalla vaivalla voinut sitten käydä vaikka Italiassa.

Mikä Barcelonassa mättää, kysyin. Seuraavat asiat:

• Täällä on vaikea liikkua. (Kuinka niin, kysyin. No kun hän on tottunut ajamaan autolla ympäri kaupunkia. USA:ssa bensa on halvempaa ja kadut leveämpiä. Kerroin, että minusta juuri sellaisessa kaupungissa, jossa tarvitsee auton, on vaikea liikkua. Ai niinkö, hän sanoi huomattavan kummastuneena. Koitin paasata jotain julkisen liikenteen tärkeydestä ja mukavuudesta, mutta ei hän tainnut ihan vakuuttua.)
• Täällä ei ole mitään tekemistä. (Koska täällä ei ole esimerkiksi leffoja. No onhan täällä, mutta ne tietenkin ovat espanjaksi, huomautin. Joo, mutta Teksasissa on paljon uudempia leffoja, hän vastasi ja kertoi kauhistuneena nähneensä julisteen, jossa mainostettiin Terminatoria.)
• Meri on kaukana. (Öö, sinne on pari metropysäkillistä?)
• Ihmiset ovat töykeitä. (Eivät väistä jalkakäytävillä. Voi olla, en ole huomannut erityisemmin, mutta kauheaa tässä on se, että hän aikoo seuraavaksi mennä Pariisiin.)
• Likaista. (Niin, seuraavaksi hän menee Pariisiin.)

En halua pilkata tai ivata teksasilaista, en suinkaan. On vaan niin uskomatonta, kuinka erilaisia näkökulmia maailmassa on. Vaikka vain meidän länkkärien kesken.

Vettä, rantaa

Barcelonan rannat eivät ole kovin kummoiset. Vesi on likaista, pohjassa on isoja kiviä, jotka sattuvat ikävästi jalkapohjiin, ja ennen kaikkea: rannalla ei saa maata hetkeäkään rauhassa. Niin paljon siellä pyörii hierojia, tatuoijia, mekonmyyjiä, limsakauppiaita. Lehdessä luki tänään, että näiden yrittäjien määrä Barcelonetan rannalla on rajussa kasvussa, kun tämä kapitalismi on kriisissä. Ajan merkkejä tämäkin.

Sitten kokeilin Badalonaa, pikkukylää vartin junamatkan päässä. Mucho mejor. Ei turisteja, ei yrittäjiä. Puhdas vesi, sileä hiekka. Paljon teinejä, joilla on tällä viikolla alkanut kesäloma. Kesän uikkaritrendi pojilla: polviin asti ulottuvat bermudasortsit puolitangossa, alla alushousut leveällä vyötärönauhalla, esim. Calvin Klein.

Pakko oli kokeilla myös Sitgesiä, 45 minuuttia Barcelonasta, koska siellä on opaskirjan mukaan “EU:n palkituimmat rannat”. Se lukeekin varmaan jokaikisessä matkaoppaassa, sillä ranta oli sunnuntaina niin täynnä jengiä, että ei kirjaimellisesti mahtunut sekaan. Käveltiin ainakin kilometrin verran etsien paikkaa, johon mahtuisi asettamaan kolme rantapyyhettä vierekkäin. En suosittele.

Ja kaiholla muistelen Copacabanaa. Oli kyllä ehdottomasti yksi maailman mielenkiintoisimmista paikoista.

Täällä ei varmaan enää tarvitse kokeilla mitään, on sen verran punaiset olkapäät nyt.

Ai että kuka on Ayrton Senna!

Eilen tapahtui vakava juttu. Olin jossain sekavissa international students -kotibileissä ja juttelin jenkkipojan kanssa, joka on asunut vuosia Sao Paulossa, Morumbin kaupunginosassa. Minä siihen että sattuipas, se on ainoa kaupunginosa, jonka siitä kaupungista tiedän. Kerroin käyneeni siellä Ayrton Sennan haudalla. Poika kysyi, että kuka Ayrton Senna.

Ensin meinasin tikahtua nauruun, mutta eipä siihen oikeastaan ollutkaan mitään syytä. Poitsu oli 18-vuotias, syntynyt vuonna 1990. Eli ei edes neljää täyttänyt, kun Senna kuoli. (Ja sitä paitsi amerikkalainen, ja nehän eivät urheilusta tajua mitään.)

Ja sitten mietin vain, että mitä hittoa minä teen näissä bileissä. Onneksi sentään parikin parikymppistä poitsua siellä sanoi, että olen ikäisekseni nuorekas.

Ukraina, USA

Hola chicos. Olen lempipuuhassani, tutustumassa vieraisiin ihmisiin ja kulttuureihin. Antoisinta mitä voi ihminen tehdä. Parhaat tähän mennessä:

• 15-vuotias lapsinero Ukrainasta. Asuu kanssani Teresan luona ja opiskelee espanjaa samassa koulussa. Näyttää kymmenvuotiaalta lippalakissaan mutta kuulostaa yli kolmekymppiseltä. Puhuu suunnilleen kaikkia maailman kieliä. Pelaa “ammattimaisesti” pöytätennistä ja ui kilpaa. Soittaa xylofonia ja opiskelee musiikkia. Suunnittelee jo yliopisto-opintojaan, jotka alkavat vuoden kuluttua. Kertoo kaveristaan, joka on “simple” ja siksi tietää jo menevänsä London School of Economicsiin lukemaan taloustieteitä. Itse hän haluaisi yhdistää taloustieteisiin it-hommat. Ja LSE olisi törkeän kallis, “jopa meidän perheellemme”. No eikö olisi stipendejä noin etevälle pojalle? Ei, vain ETA-maiden asukkaille. Yritti hankkia Kanadan passin, mutta ei tärpännyt - ei, ei ole sukua Kanadassa, mutta puhuu hyvää englantia ja on kavereita lähetystössä. No, vuoden päästä hän saa kuitenkin diplomaattipassin. On Barcelonassa neljä viikkoa mutta käytti melkein kaikki rahansa jo ensimmäisellä, joten suunnittelee nyt ansaitsevansa hieman katusoittajana. On jo kiertänyt kaikki kaupungin musiikkiliikkeet kysellen vuokrattavia xylofoneja.   
• Keski-ikäinen jenkkinainen, joka puhuu espanjaa suunnilleen yhtä hyvin (siis huonosti) kuin minä, ja arvatkaas mikä on ammatiltaan, back in Atlanta? Kyllä, espanjanopettaja. Kysyi eilen minulta, onko Sagrada Família museo vai mikä. Ei ollut ihan tarkkaa tietoa siitäkään, kuka oli Franco. No, onneksi sai apurahan, että pääsi tänne vähän tutustumaan aiheeseensa.

Kesämekkomerkintä

Voisin taas hieman hehkuttaa KESÄÄ ja LOMAA, mutta te varmaan tiedättekin jo.

Sen sijaan KESÄMEKOT, ollaanko niistä puhuttu jo? Hitto kun ne on ihania. Ottaen huomioon, kuinka monena päivänä vuodessa minulla on mekko päällä, ne ovat vaatekaapissani erittäin yliedustettuna. Niille ei itseasiassa taida tulla edes yhtä käyttäkertaa vuodessa mekkoa kohden. Mutta niinpä ne ovatkin myös erittäin pitkäikäisiä. Yksi suosikeistani on Benettonin kukkamekko, jonka äitini osti minulle Teneriffan-lomalla, kun olin yläasteella. Ihan uskottava se on vieläkin.

Sitten on perulainen kauppakeskusmekko, Rion uuden vuoden valkoinen mekko, Tukholmasta siskon häihin ostettu kallis mekko jota ei sitten käytettykään, Hammarbyn kirjanjulkkarimekko, Ranskan-mekko jonka vetskari aukeaa itsestään… Ne ovat kaikki ansainneet paikkansa. Vaikka vain yksikin käyttökerta, mutta ah niin rakkaita muistoja! Ja jos niitä käyttäisi useammin, ehkä muistot eivät olisikaan niin rakkaita? (Tämä peruskusetusargumentti neljän vuodenajan autuudesta.)

Seuraavat kaksi viikkoa aion kulkea mekoissa. Viikkasin ne kaikki eilen illalla rinkkaani. Jos ei mahdu, tingitään muusta.

Sitten Barcelonaan. Adios amigos!

Kutsu

Mitenhän tähän pitäisi reagoida?

Bassem invited you to join the Facebook group “كل المصريين مع حسن شحاتة”.

Ei riitä, että ihmiset eivät tiedä mistään mitään

Vietin iltapäivän lukien Tommi Uschanovin pamflettia (muotisana) Mikä vasemmistoa vaivaa? Mielenkiintoinen ja vieläpä hauskasti kirjoitettu. Tekisi mieli siteerata moniakin kohtia, mutta otetaan nyt yksi osuva vain.

Ei riitä pelkästään se, etteivät ihmiset useinkaan tiedä juuri mistään juuri mitään. Jo pelkkä omien uskomusten keskinäisen johdonmukaisuuden ja ristiriidattomuuden vaatimus tuntuu nykyään olevan monille aivan liian vaativa. Aikamme kuva on huippu-urheilija, joka osallistuu hyväntekeväisyyskeräykseen lastensairaalaa varten, jonka rahoituskriisin hän on itse osaltaan aiheuttanut pakenemalla Suomen veroja ulkomaille. Samoin aseistakieltäytyjä, jolla on paidassaan Che Guevara, jonka ihanneihminen oli “tehokas, väkivaltainen, valikoiva ja kylmä tappokone”. Samoin Vihreät, jotka kannattavat Suomen vaalijärjestelmän uudistusta, joka aikoinaan olisi estänyt heiltä itseltään nousuun eduskuntaan. Samoin oikeistodemari, joka haluaa Suomen Natoon, koska “Suomi kuuluu samaan arvoyhteisöön kuin muut Nato-maat”, mutta ei halua Turkkia EU:hun, koska tämä keskeinen Nato-maa “ei kuulu samaan arvoyhteisöön kuin muut EU-maat”. Samoin sosiologi Pierre Bourdieu, jonka kulttuurisosiologiassa ihmiset ovat kahmivia ja kähmiviä juonittelijoita, jotka pyrkivät koko ajan kampittamaan toisiaan omanvoitonpyynnin merkeissä, mutta jonka poliittisessa retoriikassa he ovat kaikille vain hyvää haluavia, lämminsydämisiä ja sosiaalisia olentoja, joita raaka uusliberalismi hyppyyttää tahdottomasti. Samoin ympäristöaktivistit, jotka matkustavat mannertenvälisillä lennoilla jopa useita kertoja vuodessa mutta ovat vaatineet esimerkiksi minua vähentämään omaa matkailuani, vaikka en ole koko elämäni aikana ollut kahtatuhatta kilometriä kauempana kotoani. Samoin Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajunen, joka kannattaa huumeille nollatoleranssia, joka aikoinaan olisi katkaissut hänen oman uransa useiden huumetuomioiden vuoksi. Samoin syyskuun 11. päivän kaappaajat, jotka vetivät kännit ja kävivät strippibaarissa ennen kuin tekivät terroritekonsa luodakseen ääri-islamilaisen yhteiskunnan, jossa heidät olisi siitä hyvästä tapettu. Samoin ne, jotka julistavat marxilaisuuden olevan vain naurettava, vanhentunut muinaisjäänne, mutta taistelevat samaan aikaan sen puolesta, että kapitalismi mahdollisimman hyvin vastaisi juuri Marxin maalaamaa synkkää kuvaa.

Samoin minä, ihan varmasti, vaikka ristiriitainen tekopyhyys on juuri se piirre, jota vähiten ihmisissä siedän. Ollapa viisas, johdonmukainen ja suoraselkäinen.

Teresa

Koska olen joko hullu, sairaalloisen utelias, wannabe-sosiologi tai ihan vaan pervo, aion asua Barcelonassa niin sanotussa perhemajoituksessa. Ei, en saanut tarpeekseni vaihto-oppilasvuodesta enkä alivuokralaisuudesta. Mielelläni vietän jatkossakin aikaa toisten nurkissa, ja vähän hasardilla se nurkka, kiitos. Jos ei veikkaa ei voi voittaa.

Tällä kertaa hasardi ajaa tutustumaan jälleen yhteen vanhempaan yksinasujaleidiin. Teresa, 50+, tykkää koirista ja valokuvauksesta ja on näemmä latonut tuhansittain valokuvia nettiin. Se asuu erittäin hyvällä paikalla, ja meitä on sitten kaksi Teresaa siellä, hyvä hyvä.

Nyt pitäisi keksiä kaimalleni joku sopiva Suomi-lahja. Se ei ole Iittalaa, ei Marimekkoa, ei ruisleipää. Mitähän sitten?