Rakas päiväkirja

Tulin tänään töistä kotiin aikaisin, sillä olin iltapäivän keskustassa tekemässä haastattelua. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja kotimatkalla bussissa oli aika lämmin. Lauttasaarentiellä ystäväni, Hevosenkenkälahden toisella reunalla asuva neiti M. hyppäsi samaan bussiin. Päätimme käydä rantakahvilan kautta. Rantakahvilasta saa herkullisia bageleita, kakkuja ja lettuja. Söin mustikkapiirakkaa päivänvarjon alla. Rantavahdin kopin ikkunassa luki, että meriveden lämpötila on noussut jo 20 asteeseen. Eipä ole Jaakko heittänyt kylmää kiveä tänne meidän vesiin! Neiti M:llä ja minulla oli sama suunnitelma: ensin lenkille ja sitten uimaan. Joimme limsat loppuun ja hyvästelimme. Menin kotiini ja pienen nettisession jälkeen vaihdoin juoksureleisiin. Valitsin iPodista ikivanhan pregame-soittolistan, jossa on muun muassa Kumivirsi ja American Idiot. Lenkki sujui hyvin, polvi vihoitteli alkumatkasta mutta tottui sitten. Juoksin taas 45 minuutin lenkkini 42 minuuttiin. Olin ihan poikki. Sitten vaihdoin uikkarit päälle ja kävelin rantaan. Aurinko paistoi vieläkin lahdelle, ja vesi todella tuntui lämpimältä. Aallot olivat nyt vähän pienempiä kuin toissapäivänä, jolloin käytiin neti M:n kanssa Särkiniemen kalliolla laiturilta uimassa. Sinne kyllä tuuleekin aina paljon enemmän. Vesi oli hieman noussut, huomasin kahlatessani syvemmälle. Sitten kävelin takaisin kotiin, kävin suihkussa ja söin Sinuhen Ruisneppareita ja Oltermannia ja katsoin vähän telkkaa. Innostuin myös tekemään mansikkabanaanismoothieta jämämansikoista. Hyvää! Olenpas minä jotenkin iloinen tänään. Nyt taidan purkaa haastattelunauhaa vielä ennen kuin menen nukkumaan. Heippa.

Suomalaiset

Follow-uppia ja updatea: Ystäväni Barcelonassa viestittivät paluuni jälkeen, että Monica, tuo teksasilainen sairaanhoitaja, jätti Euroopan-lomansa kesken kaksi viikkoa suunniteltua aiemmin ja lensi takaisin San Antonioon.

Tällainen ajatus jäi lomalla päähäni:

Suomalaiset ovat erittäin, erittäin sivistynyttä ja sopeutuvaista jengiä (nyt mennään taas näillä väkivaltaisilla yleistyksillä, just to make my point). Tämän unohdan ihan liian usein. Kun ulkomailla kuulen suomea, piiloudun äkkiä, ettei vaan tarvitsisi myöntää, että nuo häpeälliset juntit ovat samasta maasta kuin minä. Sitten vaivihkaa kurkin niitä: Ah, miten rumia, tyylittömiä, juntteja. Tyhmät jutut, beiget vaatteet, vanhanaikaiset pokat.

Ja sitten tiedän aivan raivostuttavan tarkasti, miten ne käyttäytyvät. Ne ovat huomaamattomia hiirulaisia, jotka ovat vilpittömästi kiinnostuneita maasta, jossa vierailevat, ja tietävät siitä enemmän kuin yhdeksän kymmenestä vastaantulevasta turistista. Ne ovat lukeneet matkaopaskirjan etukäteen, kysyneet tuttavilta matkavinkkejä, päättäneet jo kotimaassa, mitä haluavat matkakohteessa tehdä. Ne osaavat monia kieliä, mutta jos niiltä kysyy, ne sanovat että “nooh, pari sanaa vaan muistan lukiosta ja englantinikin on aika huonoa”. Ja vaikka se lukiokieli kuinka olisi vain pari sanaa, se todennäköisesti on enemmän kuin useiden muiden vahvin vieras kieli. Ne eivät halua aiheuttaa mitään häiriötä, pelkäävät kysellä tyhmiä, mieluiten sulautuisivat tapettiin. Ne osaavat lukea karttaa itse, ne ovat matkustaneet ihan hitosti, ne tietävät muistuttamattakin, että maassa maan tavalla.

(Niin, tämä kuvaus ei tietenkään koske Tallinnan-turisteja ja eräitä muita poikkeuksia.)

Kun Barcelonassa näin ja kuuntelin muunmaalaisia matkailijoita – amerikkalaisia, ruotsalaisia, brittejä, saksalaisia, kiinalaisia sun muita – tajusin, että nuo kaikki ovat aika hyviä piirteitä, sekä meidän itsemme, vastaanottavan maan että turistikollegojen kannalta.

Pitäisi muistaa, että metrokartan lukeminen ei ole kaikille mikään itsestäänselvyys. Meillä Suomessa kai vain on niin korkeat standardit.

Los Larsson

Barcelonalaisten kirjakauppojen myyntilistan kärki näytti tältä (en tosin muista näiden keskinäistä järjestystä):

1. Los hombres que no amaban a las mujeres
2. La chica que soñaba con una cerilla y un bidón de gasolina
3. La reina en el palacio de las corrientes de aire

Ja vieressä tietenkin sama lista katalaaninkielisistä kirjoista:

1. Els homes que no estimaven les dones
2. La noia que somiava un llumí i un bidó de gasolina
3. La reina al palau dels corrents d’aire

Osaatteko päätellä, mitkä kirjat? Niiden päällä oli vielä mainoskääre: La trilogìa de culto. Kulttitrilogia. Käsittämätöntä. Jotenkin kuvittelin, että Larssonit olisivat ainakin vähän kulttuurisidonnaisia, liian pohjoismaisia etelän makuun. Käsittämätöntä myös, että pitävät kielessä kuin kielessä kiinni noista kankeista, liian pitkistä joku-joka-jotain-nimistä.

Ihmisapinoita

Kävin tapaamassa sukulaisiamme Barcelonan eläintarhassa. Melko kallista, pääsymaksu 16 euroa, mutta ehdottomasti joka sentin arvoinen, hieno, hieno eläintarha.

Etukäteen epäilin, että mahtaako siellä ihmisapinoita olla, kun kerran niille on Espanjassa annettu “ihmisoikeudet”. Mutta ilmeisesti eläintarhassakin voi elää ihmisarvoisesti, sillä kyllä niitä siellä oli, kymmenittäin. Simpansseja, gorilloita, yksi orankikin. Erityisesti yksinäinen oranki näytti todella tylsistyneeltä ja masentuneelta.

Simpanssihäkin edessä oli opiskelijatyttöjä tekemässä muistiinpanoja niiden käyttäytymisestä. Kysyin tytöiltä, että eikös tässä maassa tullut voimaan joku laki apinoiden oikeuksista. En ymmärtänyt vastauksesta paljon muuta kuin että si, teoricamente, pero…

Vaikka vähän pahaa tekikin, niin erityisesti yksi gorillaperhe oli aika suloinen. Siihen kuului vaikuttavan kokoinen ja näköinen herra, kaksi vaimoa ja kummankin kolmivuotiaat ihastuttavat poikaset. Tuijoteltiin toisiamme rouvagorillan kanssa pitkään, ja taas minulle tuli tunne, että kumpi meistä oikeastaan onkaan näytillä.

Gorilloilla oli kyllä myös yksi ei-niin-suloinen tapa: niiden lempiravintoa näytti olevan niiden oma uloste. Ne elivät niin sanotusti kädestä suuhun, ja laittoivat kakatessa käden alle. Mietin sitä inhimillisyyshommaa vielä.

Vieläkin hirvittävämpi oli kuitenkin iguaani, joka söi omat vastasyntyneet poikasensa siinä ihan estradilla.

EDIT: Unohdin eilen kertoa tärkeimmän inhimillisyyspointin: Otin siellä eläintarhassa laadukkaalla kännykälläni kuvan simpanssista ja lähetin sen isälleni. Kohta isä soitti ja kysyi, mitä se esittää. Kuva oli niin epätarkka, että hän oli luullut, että siinä olen minä.

(En taida ikinä kyllästyä tähän apinahuumoriin. Parasta.)