Bussissa on tunnelmaa

Mukava, monipuolinen viikonloppu. Kulttuuria, urheilua, baaria, nukkumista, terapeuttista siivoamista ja vähän perhe-elämääkin.

Hämmentävin tapahtuma perjantai-iltana yhdentoista aikaan. Nyt alan käyttää verbejä.

Oltiin menossa rakkaimpien ystävieni kanssa PMMP:n keikalle Tavastialle. Lähdettiin etkoilta Haagasta bussi numero 40:llä keskustaan. Yhdellä meistä on ongelma: aina juotuaan alkoholia hän voi pahoin autoissa ja busseissa. Ei auta vaikka olisi juonut vain vähän, kuten perjantaina, ja vaikka tie olisi yhtä suora kuin Mannerheimintie nyt on. Jo ennen Tullinpuomia hän siis siirtyi etummaiseen penkkiin tuijottamaan eteensä. Me muut jatkoimme hiprakkaista hölötystämme takaosassa ja naureskelimme ystävämme kiusalliselle pulmalle.

Bussi oli jo kääntynyt Finlandia-talon ja musiikkityömaan välistä kohti Elielinaukiota, jäljellä oli siis vain parisataa metriä, kun edestä kuului lotiseva ääni. NO NYT SE YRJÖS, EI VOI OLLA TOTTA! Ja kyllä vain, ystävämme ei ollut sittenkään kestänyt ihan loppuun asti vaan oli levittänyt lounaaksi nauttimansa sienikastikkeet siihen bussin sisäänkäynnin peitoksi.

Bussi ajoi Elielinaukiolle ja avasi takaovet, ja matkustajat pahoinvoivaa neitiä lukuunottamatta poistuivat. Me jäimme bussin vierelle odottelemaan, että ystävämme selvittelee asian kuskin kanssa. Mitä sisällä bussissa tapahtui?

Ystävämme pyysi heti anteeksi, sanoi että kauhean noloa ja mitä voin tehdä. Bussikuski sanoi käsi suun ja nenän edessä että siivoa, eihän hän voi ottaa matkustajia tähän bussiin. Ystävämme sanoi että joo, siivoaisin, mutta millä. Kuski: “No onhan sulla toi rotsi.”

Kuski ei suostunut avaamaan ovia, mikä oli käytännössä ehkä ihan hyvä juttu, sillä loppuporukallamme oli tapahtuneesta vähän turhan kiihtyneitä mielipiteitä, mutta noin periaatteessa hän piti ystäväämme vangittuna bussissa noin varttitunnin. Tässä vaiheessa ystävä soitti hätäkeskukseen, pyysi yhdistämään poliisille ja kysyi, että mitähän tässä tilanteessa pitäisi tehdä. Poliisi sanoi että pitää sopia kuskin kanssa. Kuskikin soitteli johonkin infolinjalle, mutta ei vissiin saanut vastausta. Siinä sitten ihmeteltiin. Lopulta kuski antoi yhden nenäliinan, että siivoa tuolla. Ystävämme alkoi siivota melko huomattavan suurta oksennusta lattialta nenäliinalla. Tässä vaiheessa ovet oli pakko avata, koska mihinkäs muuallekaan sitä kamaa siitä työntäisi kuin ulos. Kun nenäliina oli loppuunkulutettu, tämä täysin asiallisesti käyttäytynyt pahoinvoiva kahden lapsen äiti siivosi loput oksennukset paljaalla kädellä bussin lattialta.

Semmoinen vieno toive HKL:lle, että jos jotakin perussiivousvälineitä pitäisitte busseissa. Kun tämä nyt tuskin oli ihan ainutkertainen tapaturma kuitenkaan. Ja hirveästi anteeksi, että aiheutimme vaivaa.

Looking for Eric

Espoo Cinéssä näytettiin Looking for Eric. Onneksi en ole elokuvakriitikko, niin ei tarvitse antaa sille yhtä tai kahta tähteä naiiviuden, kliseiden, epäuskottavuuden ja Eric Cantonan pökkelövuorosanojen takia. Onneksi olen vain urheilurakas bloggaaja ja voin kirjoittaa, että se oli aika söötti leffa. Sööttejä olivat myös ne elokuvafestarivieraat, jotka olivat pukeutuneet Cantonan pelipaitaan.

Leffassa manchesteriläinen postimies-Eric on Eric Cantonan uskollinen ihailija, jonka elämä on mennyt aika vituralleen. Onneksi idoli – siis ihan aito Cantona – alkaa vierailla hänen luonaan ja jakaa loistavia elämänohjeita: vaikeudet pitää uskaltaa kohdata, you can do it, luota joukkuekavereihisi ynnä muuta urheilujargonia. Näissä kohdissa juuri Cantona on pökkelö kuin konsanaan kliseitä lateleva urheilija tv-haastattelussa. Eli hetkinen, sehän on… uskottavaa!

Ja oikeastaanhan nuo latteudet kyllä toimivat urheilussa – kyllä kyllä! Oikeassa elämässä olisi pikkuisen vaikeampaa ratkoa vaikka suhdeongelmia tai gangstereiden uhkailuja ihan vain “kohtaamalla pelot” kuten postimies-Eric elokuvassa, mutta urheilussa systeemi on simppelimpi. Urheilumaailmassa teolla on kohtuullisen suora seuraus ja yleispäteviä lakeja on helpompi johtaa kuin monimutkaisessa oikeassa elämässä. Treenaa kovempaa, usko itseesi, älä pelkää häviämistä, joukkuehenki, yhteen hiileen puhaltaminen, yritä parhaasi ja katsotaan, daa daa daa. Kaikki totista totta!

Voi miten kaipaan sitä. Kaipaan maailmaa, jossa kaikki on mustaa tai valkoista, paljasta ja kouriintuntuvaa. Voittoja tuuletetaan, tappioita itketään, tunteiden koko kirjo on jatkuvassa käytössä. Ja latteuksissa on sisältöä.

Näin on tietysti myös elokuvissa. Ja sitten minä kutsun semmoista naiiviksi ja epäuskottavaksi.

ktktss

Käväisin alkuillasta yhdenkin media-alan yrityksen “syyskauden avajaisissa” moikkaamassa kavereita. Ovella sain kaulaani laminoidun nimilapun, joka roikkui paksussa ja rumassa mainoskaulanauhassa, sekä talouskriisin syvyyden huomioiden kohtuullisen paksun drinkkilippuvihkosen.

Illan teema oli tosi muodikkaasti Sex and the City. Aluksi kaksi julkkisjuontajaa höpöttivät niitä näitä lavalla ja nauroivat omille vitseilleen. Sitten he “haastattelivat” mediayrityksen pomoja, joista yksi oli muuten kertonut etukäteen oma-aloitteisesti, että hänet on valittu 80-luvulla Suomen seksikkäimmäksi mieheksi. Haastattelujen informaatiosisältö oli suurin piirtein, että syksyllä alkavat uudet kaudet erinäisissä tv-sarjoissa ja jalkapalloliigoissa.

Sitten syötiin seisovasta pöydästä caesar-salaattia, oliiveja ja patonginpalasia valkosipulilevitteellä. (Sattuneesta syystä minulle kyllä maistui.)

Sitten alkoi tanssiesitys, ja se oli niin kammottava, että ei viitsitä nyt muistella. Ystäväni kommentoi sitä: “Sanotaan jenkeistä mitä tahansa, niin ainakin siellä on niin paljon porukkaa, että tällaisia keskinkertaisuuksia ei tarvitse katsella missään.” Johon totesin, että kyllä, aivan totta ja juuri näin, mutta samaa voi sanoa Suomessa ihan kaikesta, eikä ollenkaan vähiten meistä suomalaisista toimittajista.

Tulisi varmaan ihan orpo olo, jos ei kaikki aina olisi näin masentavan ja turvallisen kotikutoista.

International Affairs

Viikonlopun teema on ollut ulkomaansuhteiden hoito. Äsken kirjoitin kortin Teresalle Barcelonaan ja seuraavaksi aion kirjoittaa kirjeen kummipojalleni Joshualle Keniaan. Ei ole kummallekaan kyllä oikein mitään sanottavaa, mutta ainakin itselle tulee hyvä mieli ja todennäköisesti heillekin. Pragmaattinen viestintäteoria?

Lisäksi eilen soitin kolmanteen maailmaan. Sinne ei kuulunut paljon uutta. Ystäväni on siirtynyt kuumimman turistikauden ajaksi Ateenasta Kosille. Eipä sieltäkään kummoisia töitä ole löytynyt, mutta hän myy aurinkolaseja rannalla. Tyhmänä kysyin, että saako hän tunti- vai provisiopalkkaa ja paljonko. No ei tietenkään saa, hän on ostanut ne kaikki lasit. Yrittäjyys kunniaan!

Kaikki on hyvin, niin kuin hänellä aina, mutta yksi – ja siis vain tämä yksi – asia häntä harmittaa: se että turistit kyselevät häneltä jatkuvasti, mistä saa huumeita. Eivätkä usko, kun hän sanoo, ettei tiedä. Italialaiset kuulemma ovat pahimpia.

Ay

Olen miettinyt, miksi kuulun ammattiliittoon. Joo, kannattaa järjestäytyä, työläisten joukkovoima jne. Toisin kuin loimaankassalaiset, minä maksaisin ihan mielelläni jotain edunvalvonnasta (siis siitä jos joku valvoisi minun etuani), mutta ansiosidonnaisen kerääminen tuntuu naurettavalta. Missä tilanteessa minä muka nostaisin ansiosidonnaista? Tunnen kymmeniä nuoria toimittajia, joilta vähän väliä loppuvat työsuhteet, mutta en tunne yhtäkään työtöntä toimittajaa. Ei (ainakaan nuori) toimittaja jää työttömäksi vaan freeksi.

No keksittiin kyllä kollegan kanssa, että jos haluaa vaikkapa kirjoittaa kirjan, voisi hankkiutua työttömäksi.

Pätkätyötoimittajaa saattaa myös kauniisti sanottuna harmittaa ylenmääräinen lomakkeiden täyttö. Kun ay-jäsenmaksut peritään suoraan palkasta ja kun työpaikka vaihtuu vähän väliä, pätkätyötoimittaja saa olla jatkuvasti postittamassa työsuhteenmuutosilmoituksia liittoon. Ja jos pätkien väliin jää väliä (ent. työttömyys, nyk. free), väleille joutuu myös anomaan vapautusta jäsenmaksusta. Tämän saa tehdä sähköpostitse, hurraa! Sitten kotiin tulee itkettävän naurettavan ärsyttävä paperi, että hyvä liiton jäsen, sinulle on myönnetty vapautus jäsenmaksusta, syy: oma loma. Sepä se, lomaillaan vaan ja biletellään.

Ihan kuin siellä liitossa ajateltaisiin, että ei noita pätkätyöläisiä varmaan vielä vituta tarpeeksi.