maailma on suuri, kutsuva kirkas ja maalattu juuri
Kuinka voi ruotsalainen kirjallisuuslehti keksiä niin tyhmän nimen ja kirjoitusasun kuin ViLÄSER? JotainRAJAA! Muutenkin pettymyslehti, vaikka sitä on kehuttu Suomessa ja Hesarissa asti.
No kuitenkin, hauska sitaatti poptoimittaja ja -kirjailija Fredrik Stragelta:
Dessutom går det knappast längre att beskriva rock som en ungdomskultur. Det är framför allt folk över 30 som bryr sig. Ungdomar verkar mer intresserade av tv-spel, kläder och sex.
Ruotsin-matkan jämiä vielä. Yliopistoaiheista.
Olin todella utelias näkemään vanhoja opiskelukavereitani. Vaikka meistä alunperin vajaasta 30 maisteriopiskelijasta vain muutama oli ruotsalainen, arviolta yli puolet porukasta on Tukholmassa edelleen. Olen Facebookin ja muiden juoruväylien avulla yrittänyt selvittää, mitä he kaikki tekevät, mutta nytpä pääsin oikein samaan ruokapöytään tenttaamaan.
Suuri osa heistä kävi kaksivuotisen Media and Communication Studies -maisteriohjelman, toisin kuin minä siis. Älkää hitossa kysykö, miksi niitä on kahta eri pituutta ja mitä eroa tutkinnoillamme on. He nyt kuitenkin valmistuivat vasta tänä kesänä. Jos valmistuivat; joillain on jäänyt vähän roikkumaan.
Suurin osa heistä oli päätynyt Ruotsiin opiskelemaan sen vuoksi, että heillä oli ruotsalainen tyttö- tai poikaystävä, useimmiten poika-. Ne, jolla ei vielä kurssiemme alkaessa ollut, ovat viimeistään nyt sellaisen hankkineet. Jotkut ovat ehtineet jo vaihtaakin.
Ruokapöydässä kyselin, että onko löytynyt koulutusta vastaavia töitä. No eipä ole. Yksi on yliopiston kahvilassa, kaksi on yliopiston kirjastossa, yksi on sushiravintolassa, yksi opettaa pikkulapsille kiinaa, yksi myy autoja. Yksi on lähtenyt juuri ruotsalaisen poikaystävänsä kanssa takaisin kotimaahansa kokeilemaan, jos niin päin tärppäisi.
Lopulta kysyin, että tiedättekö kurssiltamme ketään, joka olisi alan töissä (jätin tarkentamatta, mitä tarkoitan alan töillä, sillä en itsekään tiedä). Kukaan ei tiennyt ketään.
Mitä minä sanoin. Mitä minä sanoin. Mitä minä sanoin.
Ja hauskaa muuten, että Helsingin yliopiston viestinnän laitoksella alkaa tänä syksynä Media and Global Communication Master Programme. Ovat näemmä saaneet avajaisseminaariin jopa saman puhujan kuin meillä oli Tukholmassa (globalisaatioprofessori Terhi Rantasen LSE:sta).
Tekisi mieli mennä sinne seminaariin kysymään ensin opiskelijoilta, että käsi ylös kaikki jotka ovat täällä siksi että seurustelevat suomalaisen kanssa. Sitten haluaisin maisterikurssin vetäjän näyttävän vaikka jostain mol.fi:n ammattikuvaushakemistosta, että mihinköhän todellisiin työtehtäviin nämä englanninkielisen maisteriohjelman (ulkomaiset, ja miksei kotimaisetkin) suorittajat voivat valmistuttuaan sijoittua.
Kävin Tukholmassa viikonloppuna. Nopsasti, tehokkaasti ja erittäin mukavasti tapasin paljon ihania ihmisiä: perjantaina käsipallotytöt, lauantaina koulukaverit ja sunnuntaina vielä uudelleen koulukaverit ja rakkaan unkarilaisen syöpätutkijan (hän voi hyvin, hänestä on tullut mummi, hänellä on uusi alivuokralainen huoneessani ja niistä taannoisista nettitreffeistä joille itsekin osallistuin ei seurannut mitään).
Olin kauhean iloinen ja onnellinen siellä Tukholmassa taas. Tunnelbanassa istuessani ja itsekseni hymyillessäni analysoin mielentilaani. Tässä teoriani: Olen vain ihan helvetin ylpeä (toisesta) Tukholman-vuodestani. Menemättä sen yksityiskohtaisemmin henkilökohtaisuuksiin, en ole koskaan viettänyt yhtä paljon laatuaikaa yksin kuin Tukholmassa asuessani. Tai siis ei yksin vaan itseni kanssa, itselleni seuraa pitäen, itseni kanssa keskustellen, itseeni tutustuen.
Toki kaiken sen itsekseen olon ja yksinselviämisen lisäksi solmin siellä myös hyviä ja antoisia sosiaalisia suhteita, niin kuin viikonlopun treffilistakin kertoo. Kuitenkin elämä toimi täysin eri pohjalta kuin Suomessa. Kaikki piti tehdä itse, omin käsin; kaikki oli vaikeaa, jopa puhuminen; mitään ei saanut ilmaiseksi, ei edes tuotenäytteitä. Tässä kohtaan tekisi mieli heilutella luokkayhteiskuntakorttia ja sanoa pari sanaa myös maahanmuuttajien integraatiosta.
Jotenkin hurjaa, kaikki se elämän, aseman ja identiteetin rakennustyö nollasta lähtien – ja minähän olin kuitenkin kulttuurillisesti melko kompetentti maahanmuuttaja, jopa tuskallisen kompetentti. Heitin työni oikeastaan vähän hukkaan, kun lähdin niin pian pois. Onneksi voin edelleen ottaa ruotsinlaivan c-hytin ja käydä muistelemassa urakkaani. Kun menen Tukholmaan, menen tapaamaan itseäni.
Muistin siellä kieliasian, jota olen ennenkin hapuillen tapaillut, mutta nyt se vasta täysin kirkastui: Tyypillinen ruotsinvirheeni on kääntää sana yksin sanalla ensam. Se on väärin. Jos menen yksin leffaan tai asun yksin tai jos vaikka tekisin koulutyöni mieluummin yksin kuin ryhmätöinä, en ole ensam vaan själv, itse. Minä itse.
Se on kaunis ajatus. Muut eivät tee asioita puolestani, vaan teen ne ihan itse.
