maailma on suuri, kutsuva kirkas ja maalattu juuri
Kuinka voi ruotsalainen kirjallisuuslehti keksiä niin tyhmän nimen ja kirjoitusasun kuin ViLÄSER? JotainRAJAA! Muutenkin pettymyslehti, vaikka sitä on kehuttu Suomessa ja Hesarissa asti.
No kuitenkin, hauska sitaatti poptoimittaja ja -kirjailija Fredrik Stragelta:
Dessutom går det knappast längre att beskriva rock som en ungdomskultur. Det är framför allt folk över 30 som bryr sig. Ungdomar verkar mer intresserade av tv-spel, kläder och sex.
Ruotsin-matkan jämiä vielä. Yliopistoaiheista.
Olin todella utelias näkemään vanhoja opiskelukavereitani. Vaikka meistä alunperin vajaasta 30 maisteriopiskelijasta vain muutama oli ruotsalainen, arviolta yli puolet porukasta on Tukholmassa edelleen. Olen Facebookin ja muiden juoruväylien avulla yrittänyt selvittää, mitä he kaikki tekevät, mutta nytpä pääsin oikein samaan ruokapöytään tenttaamaan.
Suuri osa heistä kävi kaksivuotisen Media and Communication Studies -maisteriohjelman, toisin kuin minä siis. Älkää hitossa kysykö, miksi niitä on kahta eri pituutta ja mitä eroa tutkinnoillamme on. He nyt kuitenkin valmistuivat vasta tänä kesänä. Jos valmistuivat; joillain on jäänyt vähän roikkumaan.
Suurin osa heistä oli päätynyt Ruotsiin opiskelemaan sen vuoksi, että heillä oli ruotsalainen tyttö- tai poikaystävä, useimmiten poika-. Ne, jolla ei vielä kurssiemme alkaessa ollut, ovat viimeistään nyt sellaisen hankkineet. Jotkut ovat ehtineet jo vaihtaakin.
Ruokapöydässä kyselin, että onko löytynyt koulutusta vastaavia töitä. No eipä ole. Yksi on yliopiston kahvilassa, kaksi on yliopiston kirjastossa, yksi on sushiravintolassa, yksi opettaa pikkulapsille kiinaa, yksi myy autoja. Yksi on lähtenyt juuri ruotsalaisen poikaystävänsä kanssa takaisin kotimaahansa kokeilemaan, jos niin päin tärppäisi.
Lopulta kysyin, että tiedättekö kurssiltamme ketään, joka olisi alan töissä (jätin tarkentamatta, mitä tarkoitan alan töillä, sillä en itsekään tiedä). Kukaan ei tiennyt ketään.
Mitä minä sanoin. Mitä minä sanoin. Mitä minä sanoin.
Ja hauskaa muuten, että Helsingin yliopiston viestinnän laitoksella alkaa tänä syksynä Media and Global Communication Master Programme. Ovat näemmä saaneet avajaisseminaariin jopa saman puhujan kuin meillä oli Tukholmassa (globalisaatioprofessori Terhi Rantasen LSE:sta).
Tekisi mieli mennä sinne seminaariin kysymään ensin opiskelijoilta, että käsi ylös kaikki jotka ovat täällä siksi että seurustelevat suomalaisen kanssa. Sitten haluaisin maisterikurssin vetäjän näyttävän vaikka jostain mol.fi:n ammattikuvaushakemistosta, että mihinköhän todellisiin työtehtäviin nämä englanninkielisen maisteriohjelman (ulkomaiset, ja miksei kotimaisetkin) suorittajat voivat valmistuttuaan sijoittua.
Olin Turussa. Oli niin hauskaa, että nauroin katketakseni. Ihan oikeasti! Siellä oli nimittäin stand up -festivaali. Kunniamaininnan ansaitsevat Sami Hedberg, Niko Kivelä ja Heli Sutela.
Eilen oltiin myös shoppailemassa ja tykkäsin poikkeuksellisesti siitäkin. Käytiin useissa levykaupoissa ja mietin, että milloinkohan olin viimeksi käynyt levykaupassa. Tai edes ostanut cd-levyn? Varmaan toissa kesänä Ranskassa.
Olen raijannut kaikki levyni kellariin ja siirtynyt hyvin kivuttomasti ja mieluusti iTunes/Spotify-aikaan. Ja ei, en kaipaa kansilehtiä ollenkaan. Toinen kellariin joutunut taideartefakti ovat paperivalokuvat, jollaisia en ole teettänyt noin viiteen vuoteen. Ja ei, en kaipaa niitä mukasöpöjä Tiimari-kansioita. Videokasetteja tai dvd-levyjä minulla ei ole koskaan ollutkaan, hyi. Kaikki biteiksi muuntuva biteiksi muutettakoon, kiitos. Enemmän tilaa, vähemmän pölyä, helpompi muuttaa.
Paitsi kirjat. Odotan jännityksellä, alanko joskus raijata kirjojani kellariin. Vai ehdinkö ensin ostamaan jatko-osan Lundiaani? Tai olenko liian wannabe-sivistynyt, että koskaan veisin kirjojani pois näkyviltä?
No kuitenkin, rasti seinään: ostin Turusta cd-levyn. Näin levydivarissa Alanis Morissetten ei-nyt-enää-niin-tuoreen albumin Jagged Little Pill. Sehän on kerrassaan mainio levy – tiesin, koska minulla oli se jo. Oli ollut pitkään. Mutta kun se Clermont-Ferrandin FNAC:ista lokakuussa 1996 ostamani c-kasetti ei oikein muunnu biteiksi. Ja cd:n ostaminen divarista kolmella eurolla on ilmiselvästi kannattavampaa kuin bittien lataaminen riistäjä-Applelta noin kympillä.
Tämä oli hyvin nostalginen ostos. Jagged Little Pill lienee edelleen levy, jota olen kuunnellut kaikkein eniten kaikista levyistäni ikinä. Nimittäin vuonna 1996 olin Ranskassa vaihtarina, ja vaikka koti-Suomessa olin jo aloitellut cd-kautta, Ranskassa minulla oli huoneessani vain ihan kamala kasettisoitin, joka söi nauhoja ja särisi. Ja minulla oli koko vuodeksi varattuna kolme kasettia: Céline Dionia, Elton Johnia ja Suurlähettiläitä. Että repikää siitä.
Kiitos Alanis, kun vietit kanssani ne kaikki pitkät, kylmät ja itkuiset illat ja viikonloput! Nyt olen jo ripannut levysi koneelleni ja iPodiini, mutta en ehkä silti kehtaa viedä cd:tä kellariin.
Espoo Cinéssä näytettiin Looking for Eric. Onneksi en ole elokuvakriitikko, niin ei tarvitse antaa sille yhtä tai kahta tähteä naiiviuden, kliseiden, epäuskottavuuden ja Eric Cantonan pökkelövuorosanojen takia. Onneksi olen vain urheilurakas bloggaaja ja voin kirjoittaa, että se oli aika söötti leffa. Sööttejä olivat myös ne elokuvafestarivieraat, jotka olivat pukeutuneet Cantonan pelipaitaan.
Leffassa manchesteriläinen postimies-Eric on Eric Cantonan uskollinen ihailija, jonka elämä on mennyt aika vituralleen. Onneksi idoli – siis ihan aito Cantona – alkaa vierailla hänen luonaan ja jakaa loistavia elämänohjeita: vaikeudet pitää uskaltaa kohdata, you can do it, luota joukkuekavereihisi ynnä muuta urheilujargonia. Näissä kohdissa juuri Cantona on pökkelö kuin konsanaan kliseitä lateleva urheilija tv-haastattelussa. Eli hetkinen, sehän on… uskottavaa!
Ja oikeastaanhan nuo latteudet kyllä toimivat urheilussa – kyllä kyllä! Oikeassa elämässä olisi pikkuisen vaikeampaa ratkoa vaikka suhdeongelmia tai gangstereiden uhkailuja ihan vain “kohtaamalla pelot” kuten postimies-Eric elokuvassa, mutta urheilussa systeemi on simppelimpi. Urheilumaailmassa teolla on kohtuullisen suora seuraus ja yleispäteviä lakeja on helpompi johtaa kuin monimutkaisessa oikeassa elämässä. Treenaa kovempaa, usko itseesi, älä pelkää häviämistä, joukkuehenki, yhteen hiileen puhaltaminen, yritä parhaasi ja katsotaan, daa daa daa. Kaikki totista totta!
Voi miten kaipaan sitä. Kaipaan maailmaa, jossa kaikki on mustaa tai valkoista, paljasta ja kouriintuntuvaa. Voittoja tuuletetaan, tappioita itketään, tunteiden koko kirjo on jatkuvassa käytössä. Ja latteuksissa on sisältöä.
Näin on tietysti myös elokuvissa. Ja sitten minä kutsun semmoista naiiviksi ja epäuskottavaksi.
Olen miettinyt, miksi kuulun ammattiliittoon. Joo, kannattaa järjestäytyä, työläisten joukkovoima jne. Toisin kuin loimaankassalaiset, minä maksaisin ihan mielelläni jotain edunvalvonnasta (siis siitä jos joku valvoisi minun etuani), mutta ansiosidonnaisen kerääminen tuntuu naurettavalta. Missä tilanteessa minä muka nostaisin ansiosidonnaista? Tunnen kymmeniä nuoria toimittajia, joilta vähän väliä loppuvat työsuhteet, mutta en tunne yhtäkään työtöntä toimittajaa. Ei (ainakaan nuori) toimittaja jää työttömäksi vaan freeksi.
No keksittiin kyllä kollegan kanssa, että jos haluaa vaikkapa kirjoittaa kirjan, voisi hankkiutua työttömäksi.
Pätkätyötoimittajaa saattaa myös kauniisti sanottuna harmittaa ylenmääräinen lomakkeiden täyttö. Kun ay-jäsenmaksut peritään suoraan palkasta ja kun työpaikka vaihtuu vähän väliä, pätkätyötoimittaja saa olla jatkuvasti postittamassa työsuhteenmuutosilmoituksia liittoon. Ja jos pätkien väliin jää väliä (ent. työttömyys, nyk. free), väleille joutuu myös anomaan vapautusta jäsenmaksusta. Tämän saa tehdä sähköpostitse, hurraa! Sitten kotiin tulee itkettävän naurettavan ärsyttävä paperi, että hyvä liiton jäsen, sinulle on myönnetty vapautus jäsenmaksusta, syy: oma loma. Sepä se, lomaillaan vaan ja biletellään.
Ihan kuin siellä liitossa ajateltaisiin, että ei noita pätkätyöläisiä varmaan vielä vituta tarpeeksi.
Tulin tänään töistä kotiin aikaisin, sillä olin iltapäivän keskustassa tekemässä haastattelua. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja kotimatkalla bussissa oli aika lämmin. Lauttasaarentiellä ystäväni, Hevosenkenkälahden toisella reunalla asuva neiti M. hyppäsi samaan bussiin. Päätimme käydä rantakahvilan kautta. Rantakahvilasta saa herkullisia bageleita, kakkuja ja lettuja. Söin mustikkapiirakkaa päivänvarjon alla. Rantavahdin kopin ikkunassa luki, että meriveden lämpötila on noussut jo 20 asteeseen. Eipä ole Jaakko heittänyt kylmää kiveä tänne meidän vesiin! Neiti M:llä ja minulla oli sama suunnitelma: ensin lenkille ja sitten uimaan. Joimme limsat loppuun ja hyvästelimme. Menin kotiini ja pienen nettisession jälkeen vaihdoin juoksureleisiin. Valitsin iPodista ikivanhan pregame-soittolistan, jossa on muun muassa Kumivirsi ja American Idiot. Lenkki sujui hyvin, polvi vihoitteli alkumatkasta mutta tottui sitten. Juoksin taas 45 minuutin lenkkini 42 minuuttiin. Olin ihan poikki. Sitten vaihdoin uikkarit päälle ja kävelin rantaan. Aurinko paistoi vieläkin lahdelle, ja vesi todella tuntui lämpimältä. Aallot olivat nyt vähän pienempiä kuin toissapäivänä, jolloin käytiin neti M:n kanssa Särkiniemen kalliolla laiturilta uimassa. Sinne kyllä tuuleekin aina paljon enemmän. Vesi oli hieman noussut, huomasin kahlatessani syvemmälle. Sitten kävelin takaisin kotiin, kävin suihkussa ja söin Sinuhen Ruisneppareita ja Oltermannia ja katsoin vähän telkkaa. Innostuin myös tekemään mansikkabanaanismoothieta jämämansikoista. Hyvää! Olenpas minä jotenkin iloinen tänään. Nyt taidan purkaa haastattelunauhaa vielä ennen kuin menen nukkumaan. Heippa.
Kävin tapaamassa sukulaisiamme Barcelonan eläintarhassa. Melko kallista, pääsymaksu 16 euroa, mutta ehdottomasti joka sentin arvoinen, hieno, hieno eläintarha.
Etukäteen epäilin, että mahtaako siellä ihmisapinoita olla, kun kerran niille on Espanjassa annettu “ihmisoikeudet”. Mutta ilmeisesti eläintarhassakin voi elää ihmisarvoisesti, sillä kyllä niitä siellä oli, kymmenittäin. Simpansseja, gorilloita, yksi orankikin. Erityisesti yksinäinen oranki näytti todella tylsistyneeltä ja masentuneelta.
Simpanssihäkin edessä oli opiskelijatyttöjä tekemässä muistiinpanoja niiden käyttäytymisestä. Kysyin tytöiltä, että eikös tässä maassa tullut voimaan joku laki apinoiden oikeuksista. En ymmärtänyt vastauksesta paljon muuta kuin että si, teoricamente, pero…
Vaikka vähän pahaa tekikin, niin erityisesti yksi gorillaperhe oli aika suloinen. Siihen kuului vaikuttavan kokoinen ja näköinen herra, kaksi vaimoa ja kummankin kolmivuotiaat ihastuttavat poikaset. Tuijoteltiin toisiamme rouvagorillan kanssa pitkään, ja taas minulle tuli tunne, että kumpi meistä oikeastaan onkaan näytillä.
Gorilloilla oli kyllä myös yksi ei-niin-suloinen tapa: niiden lempiravintoa näytti olevan niiden oma uloste. Ne elivät niin sanotusti kädestä suuhun, ja laittoivat kakatessa käden alle. Mietin sitä inhimillisyyshommaa vielä.
Vieläkin hirvittävämpi oli kuitenkin iguaani, joka söi omat vastasyntyneet poikasensa siinä ihan estradilla.
EDIT: Unohdin eilen kertoa tärkeimmän inhimillisyyspointin: Otin siellä eläintarhassa laadukkaalla kännykälläni kuvan simpanssista ja lähetin sen isälleni. Kohta isä soitti ja kysyi, mitä se esittää. Kuva oli niin epätarkka, että hän oli luullut, että siinä olen minä.
(En taida ikinä kyllästyä tähän apinahuumoriin. Parasta.)
Voisin taas hieman hehkuttaa KESÄÄ ja LOMAA, mutta te varmaan tiedättekin jo.
Sen sijaan KESÄMEKOT, ollaanko niistä puhuttu jo? Hitto kun ne on ihania. Ottaen huomioon, kuinka monena päivänä vuodessa minulla on mekko päällä, ne ovat vaatekaapissani erittäin yliedustettuna. Niille ei itseasiassa taida tulla edes yhtä käyttäkertaa vuodessa mekkoa kohden. Mutta niinpä ne ovatkin myös erittäin pitkäikäisiä. Yksi suosikeistani on Benettonin kukkamekko, jonka äitini osti minulle Teneriffan-lomalla, kun olin yläasteella. Ihan uskottava se on vieläkin.
Sitten on perulainen kauppakeskusmekko, Rion uuden vuoden valkoinen mekko, Tukholmasta siskon häihin ostettu kallis mekko jota ei sitten käytettykään, Hammarbyn kirjanjulkkarimekko, Ranskan-mekko jonka vetskari aukeaa itsestään… Ne ovat kaikki ansainneet paikkansa. Vaikka vain yksikin käyttökerta, mutta ah niin rakkaita muistoja! Ja jos niitä käyttäisi useammin, ehkä muistot eivät olisikaan niin rakkaita? (Tämä peruskusetusargumentti neljän vuodenajan autuudesta.)
Seuraavat kaksi viikkoa aion kulkea mekoissa. Viikkasin ne kaikki eilen illalla rinkkaani. Jos ei mahdu, tingitään muusta.
Sitten Barcelonaan. Adios amigos!
