“Tami”

Olen antanut aivan naurettavan asian askarruttaa mieltäni koko viikonlopun. Tämän. Linkin takana on paras suomalaisen urheilujournalismin tuotos aikapäiviin – ja tällä kuvaan kyllä yhtä paljon urheilujournalismia kuin tuota haastattelua, mutta kuitenkin.

Haastattelu on oikeasti hieno, melkein käsittämätön. Kuulisin todella mielelläni myös haastattelunauhan. En ymmärrä, miten ensinnäkin toimittaja Hollolla on kestänyt pinna ja pokka, miten hän on voinut vain kysellä kysymyksiään ihan coolina. Toisekseen en käsitä, miten tuo niin sanottu aurinkokuningas jaksaa jatkaa purkaustaan tuollaisella voimalla noin kauan. Miten se ei lyö luuria korvaan (jos se on tehty puhelimessa), saa sydäriä tai edes sotkeudu lopullisesti omaan puhinaansa ja nielaise vahingossa kieltään? Ja hyvänen aika, tuohonhan on tulossa vielä jatko-osa huomenna!

En todellakaan jaksa enää provosoitua jostakin Tammisesta, olen sen verran kauan seurannut suomalaista urheiluelämää. Mutta jaksan vielä vähän ihmetellä urheiluympäristön reaktioita tai reaktioiden puutetta, joka paljastaa, miten kivikaudella Suomi-urheilu elää.

Miten tuollainen urpo voi olla “asiantuntijakommentaattori” Ylen kisastudioissa? Kuinka kukaan naistoimittaja voi ylipäänsä haastatella tuota vakavissaan ja kunnioittaa itseään? Mikä yritys ostaa valmennusta tuolta – ei varmaan ainakaan enää yksikään parfyymintuoksuinen kustannustalo? Miksi en löydä yhtäkään urheilutoimitusten tekemää uutista, jossa olisi mitenkään kyseenalaistettu Tammisen tapa hoitaa ahdistelujupakka (tarjoamalla Sportin pelaajan ahdistelemalle naiselle vip-aitiopaikkaa Sportin peliin)? Miksi esimerkiksi Hesarin urheilusivulla ei (ainakaan vielä) ole käsitelty tämän mestarivalmentajan avointa naisvihaa? Ja miksi helvetissä Vaasan Sport ei erota sitä, ihan puhtaasti imagosyistä?

Urheilulehden sivuilta löytyy video, jossa tämä yksi asiantuntija, Petteri Sihvonen, puolustaa Tammista sillä peruspaasauksella, että legenda ja tehnyt niin paljon lätkän eteen ja blaablaablaa. “Hänessä on kaikki se, mitä on suomalainen jääkiekkoilu”, Sihvonen sanoo. Naulankantaan, todellakin!

Hollon piinapenkkihaastattelu sinänsä on aika viihdyttävää luettavaa. Tammisen ja hänen kannattajiensa perusargumentti on, että Tami  tietää kaiken paremmin, koska on tehnyt lätkähommia 43 vuotta ja on elävä leijonalegenda. Siinä se selitys kaikelle piileekin. Jos vauhkoaa elämästään 43 vuotta jääkaukalossa ja sen vierustalla, ei varmasti ehdi kehittyä ihmisenä paljon teini-ikäistä pidemmälle.

Onhan se nyt aika surullista, jos vielä 59-vuotiaana jaksaa huutaa kurkkunsa käheäksi, että tuomari on puolueellinen puusilmä. Ei siinä traagisuudessa jotkut 12 500 euron urputussakot paljon tunnu.

ktktss

Käväisin alkuillasta yhdenkin media-alan yrityksen “syyskauden avajaisissa” moikkaamassa kavereita. Ovella sain kaulaani laminoidun nimilapun, joka roikkui paksussa ja rumassa mainoskaulanauhassa, sekä talouskriisin syvyyden huomioiden kohtuullisen paksun drinkkilippuvihkosen.

Illan teema oli tosi muodikkaasti Sex and the City. Aluksi kaksi julkkisjuontajaa höpöttivät niitä näitä lavalla ja nauroivat omille vitseilleen. Sitten he “haastattelivat” mediayrityksen pomoja, joista yksi oli muuten kertonut etukäteen oma-aloitteisesti, että hänet on valittu 80-luvulla Suomen seksikkäimmäksi mieheksi. Haastattelujen informaatiosisältö oli suurin piirtein, että syksyllä alkavat uudet kaudet erinäisissä tv-sarjoissa ja jalkapalloliigoissa.

Sitten syötiin seisovasta pöydästä caesar-salaattia, oliiveja ja patonginpalasia valkosipulilevitteellä. (Sattuneesta syystä minulle kyllä maistui.)

Sitten alkoi tanssiesitys, ja se oli niin kammottava, että ei viitsitä nyt muistella. Ystäväni kommentoi sitä: “Sanotaan jenkeistä mitä tahansa, niin ainakin siellä on niin paljon porukkaa, että tällaisia keskinkertaisuuksia ei tarvitse katsella missään.” Johon totesin, että kyllä, aivan totta ja juuri näin, mutta samaa voi sanoa Suomessa ihan kaikesta, eikä ollenkaan vähiten meistä suomalaisista toimittajista.

Tulisi varmaan ihan orpo olo, jos ei kaikki aina olisi näin masentavan ja turvallisen kotikutoista.

Lumi

Helsinkiläiset! Ja muutkin eteläsuomalaiset niin sanotut kaupunkilaiset. Lakatkaa toivomasta lunta tänne, “että tulis vähän valoa”. Lakatkaa itkemästä mustia talvia ja kiljumasta riemusta, kun yhtenä tammikuun iltana taivaalta putoilee hiljalleen kauniita suuria hiutaleita ja on ah niin romanttista ja pittoreskia, ihan kuin lapsuudessa. Se EI ole hyvä asia, se EI tuo valoa eikä kauneutta eikä piristystä. Eikä pääse hiihtämään.

Uskokaa nyt, ei mene vuorokauttakaan siitä kauniista lumisateesta ennen kuin maa on harmaa tai musta, lumi on likaista ja kadut ovat aivan järkyttävän liukkaita, minkä vuoksi vaippahousukävely on ainoa mahdollinen liikkumismuoto. Pahimmassa tapauksessa bonuksena vielä vesisade. Ja valoa – missä muka? Paljon enemmän sitä oli silloin, kun oli korkeapaine, pakkasta ja kuivaa ja pilvetöntä.

Ei se lumi pysy! Ei siitä seuraa kuin yhden illan ilo ja sen jälkeen pelkkää harmia pitkäksi aikaa. Tämä on kaupunki (tai ainakin on olevinaan). Muuttakaa maalle, jos haluatte lumisia postikorttimaisemia. Ja Lapissa voi toistaiseksi hiihtää. Kaikkea ei voi saada, kuten äitini sanoisi.

Suomessa vuonna 2008

Olen tutkaillut kaupan kassajonossa tuoreen Hymy-lehden kantta. Siinä on otsikoita, jotka kai kertovat jotakin jostakin.

Johanna Korhonen ja Hymyn toimittaja – lesbojen kohtaaminen

ja

“Musta morsian vei säästöni”

Eläköön Espoo

Kaveri Espoosta soitti eilen aamulla ja ehdotti tapaamista illaksi. Minulla oli vapaa ilta, paitsi että piti palauttaa äitini auto Lauttasaaresta Kauniaisiin. Niinpä ehdotin, että tehdään jotain Espoossa. En ikinä lähtisi Helsingin keskustaan autolla ja Espoossa taas… no, auton saa parkkiin. Sitä paitsi Espoolla on 550-vuotisjuhlavuosi ja se on muutenkin ollut vähän huulilla viime aikoina. Päätimme miettiä kumpikin tahoillamme, mitä voisimme Espoossa tehdä, ja soitella uudelleen iltapäivällä.

Iltapäivällä kummallakaan ei ollut ideoita. Tai no, kaverini ehdotti, että menisimme Bembölen Kahvitupaan, joka onkin hieno paikka. Kahvituvan nettisivuilla kuitenkin luki, että se on kesäisin auki kahdeksaan ja talvisin vain kuuteen, emmekä uskaltaneet ottaa riskiä, että nyt on talvi.

Surffasin Espoon kaupungin nettisivuille ja klikkasin tapahtumakalenteria. Joko kalenterin käyttöliittymässä oli jotain vikaa tai sitten Espoossa ei tapahdu mitään elokuun lopun ja marraskuun lopun välillä. Epäonneksemme oli maanantai, joten kivat museot kuten Emma ja Weegee olivat kiinni. Villa Elfvik on maanantaisin auki ja siellä on perusnäyttely nimeltä “Eläköön Espoo”, mutta sen aukioloaika on arkisin klo 9-16.

Kokeilin Nytin menokonetta. Se antoi pari leffaa Kino Omenassa, vesijumppaa ja muutamia näyttelyitä. Näyttelyt menivät kiinni viimeistään kuudelta paitsi jokin, jonka nimi oli ArtEspoo ja jonka nettisivut eivät toimineet.

Seuraavaksi hain ravintolahaulla espoolaisia ravintoloita. Muutama tilausravintola jossakin merellisessä villassa, Chicos Lippulaiva, Teboil Kivenlahti ja sitten siinä Turun motarin poskessa ABC ja Scandicin hotelliravintola. Niin. Voisiko joku selittää, miksi esimerkiksi Tapiolassa ei ole yhtäkään trendikästä lattekahvilaa? Sovin kaverini kanssa, että tavataan Kampissa, mennään hakemaan se auto ja mietitään matkalla.

Matkalla yritin kysellä, tietäisikö hän vanhana tapiolalaisena jotakin kaunista rantatietä, jonne voisimme mennä kävelemään. Kun oli kaunis syysilta ja eikös se ole se luonto se Espoon juttu, autojen lisäksi?

Juu, onhan siellä Westend. Mutta ei, mä en halua nähdä Al-Fayedin ja kumppanien taloja, eivät ne ole mitään luontoa. Ja Nuuksioon oli vähän turha lähteä, kun aurinko oli jo kovaa vauhtia laskemassa.

Oli pakko antaa periksi. Mentiin Kauniaisiin vanhempieni taloon paistamaan lohta ja juomaan rosé-viiniä. Se oli hyvää.

Todellakaan mitään toivoa

Kappas vaan. Näemmä pääministerimme ajattelee asioista samalla lailla kuin nämä lähipiirini erilaiset ja eksoottiset henkilöt.

Että siis joku vielä vuonna 2020 tosiaan valitsisi päivittäin kulkuvälineeksi Mankkaalta Tapiolaan auton. Joo joo, sähköauton, mutta kuitenkin.

Veikkaan, että voi olla sellaiset sähköautoruuhkat Vanhan-Mankkaantiellä, että työmatka kestää tunnin ja pitää muuttaa Westendiin, josta sähköautolla Tapiolaan pääsisi siis nopeammin.

Niin, ja Espoo on ihan jees monin tavoin, mutta että Espooko olisi ”puutarhakaupunkimaisista kaupunginosista muodostuva yhteisö, missä yhteiskunnallinen eheys ei tarkoita ihmisten pakkaamista radanvarsiin betonilähiöihin”? Onko pääministeri käynyt radanvarressa? Esimerkiksi Tuomarilassa, Espoon keskuksessa tai Suvelassa?

Grankulla

Pariisi oli niin suuri. Mutta ei tämä Kauniainenkaan pieni ole. Tämähän on “kaupunki” (kuusi neliökilometriä ja reilu 8000 asukasta), jossa on “keskusta” – en ole ikinä kuullut kenenkään kauniaislaisen kutsuvan ostaria ostariksi. Täällä on myös “järvi” (rehevöitynyt, puolitoista metriä syvä lammikko), “Sahara” (pallokenttä), “suo” (kaistale metsikköä) ja, hahaa, “tornitalo” (seitsemän kerrosta).

Sanakirja osa 9: Papperslösa

Tänään oli DN:ssä mielenkiintoista lukemista: juttu bangladeshilaisesta Sarwarista, joka elää Ruotsissa laittomasti, ilman oleskelulupaa, ja tekee pimeästi töitä törkeän huonolla palkalla tai ruokaa vastaan, esimerkiksi Tukholman keskustan ravintoloissa ja jossakin kunnallisessa yrityksessä. Hän myös auttaa muita maan alla eläviä löytämään töitä, pääsemään lääkäriin, saamaan yösijan jostakin. Jutussa hän esiintyi kuvallaan ja etunimellään, silläkin riskillä, että jää kiinni tai menettää työpaikkansa. Hän haluaa antaa Ruotsin paperittomille kasvot.

Paperittomat, siis papperslösa. Ei sitä kai voi ihan noin suoraan kääntää. Suomeksi puhutaan vain laittomista siirtolaisista, ja silloin puhe koskee Espanjaa, Ranskaa tai Yhdysvaltoja. Monissa kielissä löytyy vastaavia termejä: sans papiers, sin papiles, clandestinos. Jenkeissä kanssa nätti versio: illegal alien. Ei mikään ihminen siis.

Mutta suomen kieleen ei ole mikään arkitermi vakiintunut. Kysymys kuuluu, miksi? Eikö Suomessa ole maan alla eläviä, “laittomia ihmisiä” vai eikö heistä vain puhuta? Kertokaa.

DN:ssä oli muuten vähän aikaa sitten enemmänkin puhetta aiheesta. Toimittajaidolini Maciej Zaremba kirjoitti kaksiosaisen juttusarjan paperittomien oikeudesta sairaanhoitoon. Aiheesta nousi kunnon debatt. Voi kun Suomessakin. Olisi debatteja siis.