Haastattelu on oikeasti hieno, melkein käsittämätön. Kuulisin todella mielelläni myös haastattelunauhan. En ymmärrä, miten ensinnäkin toimittaja Hollolla on kestänyt pinna ja pokka, miten hän on voinut vain kysellä kysymyksiään ihan coolina. Toisekseen en käsitä, miten tuo niin sanottu aurinkokuningas jaksaa jatkaa purkaustaan tuollaisella voimalla noin kauan. Miten se ei lyö luuria korvaan (jos se on tehty puhelimessa), saa sydäriä tai edes sotkeudu lopullisesti omaan puhinaansa ja nielaise vahingossa kieltään? Ja hyvänen aika, tuohonhan on tulossa vielä jatko-osa huomenna!

En todellakaan jaksa enää provosoitua jostakin Tammisesta, olen sen verran kauan seurannut suomalaista urheiluelämää. Mutta jaksan vielä vähän ihmetellä urheiluympäristön reaktioita tai reaktioiden puutetta, joka paljastaa, miten kivikaudella Suomi-urheilu elää.

Miten tuollainen urpo voi olla “asiantuntijakommentaattori” Ylen kisastudioissa? Kuinka kukaan naistoimittaja voi ylipäänsä haastatella tuota vakavissaan ja kunnioittaa itseään? Mikä yritys ostaa valmennusta tuolta – ei varmaan ainakaan enää yksikään parfyymintuoksuinen kustannustalo? Miksi en löydä yhtäkään urheilutoimitusten tekemää uutista, jossa olisi mitenkään kyseenalaistettu Tammisen tapa hoitaa ahdistelujupakka (tarjoamalla Sportin pelaajan ahdistelemalle naiselle vip-aitiopaikkaa Sportin peliin)? Miksi esimerkiksi Hesarin urheilusivulla ei (ainakaan vielä) ole käsitelty tämän mestarivalmentajan avointa naisvihaa? Ja miksi helvetissä Vaasan Sport ei erota sitä, ihan puhtaasti imagosyistä?

Urheilulehden sivuilta löytyy video, jossa tämä yksi asiantuntija, Petteri Sihvonen, puolustaa Tammista sillä peruspaasauksella, että legenda ja tehnyt niin paljon lätkän eteen ja blaablaablaa. “Hänessä on kaikki se, mitä on suomalainen jääkiekkoilu”, Sihvonen sanoo. Naulankantaan, todellakin!

Hollon piinapenkkihaastattelu sinänsä on aika viihdyttävää luettavaa. Tammisen ja hänen kannattajiensa perusargumentti on, että Tami  tietää kaiken paremmin, koska on tehnyt lätkähommia 43 vuotta ja on elävä leijonalegenda. Siinä se selitys kaikelle piileekin. Jos vauhkoaa elämästään 43 vuotta jääkaukalossa ja sen vierustalla, ei varmasti ehdi kehittyä ihmisenä paljon teini-ikäistä pidemmälle.

Onhan se nyt aika surullista, jos vielä 59-vuotiaana jaksaa huutaa kurkkunsa käheäksi, että tuomari on puolueellinen puusilmä. Ei siinä traagisuudessa jotkut 12 500 euron urputussakot paljon tunnu.

Mutta eilen Kimblen ääressä puhuttiin arabian lisäksi aivan kohtuullista ranskaa, erinomaista italiaa ja espanjaa, ja ilmeisesti kaikki olivat ainakin käyneet Malmössä ja sitten Vuosaaressa, osasivat sanoa “metroasema”. Yksi puhui sujuvasti SEITSEMÄÄ kieltä. Voi miten kansainvälisiä nuoria ihmisiä! Kylläkin täysin eri tavalla kuin minä ja matkustelevat kosmopoliittiystäväni. Ei taida olla paljon yhteistä esimerkiksi sillä Barcelonalla, jossa minä olen ollut kielikurssilla, ja sillä Barcelonalla, johon joku näistä afrikkalaisista kv-nuorista on päätynyt myymään rantarolexeja.

Joka kerta kun käyn pelaamassa Kimbleä, sen säännöt ovat erilaiset. Ensinnäkin, Säilön Kimblessä ei jostain syystä ole sitä kuplaa, pop-o-maticia, siinä keskellä. Pelaajista tuskin kukaan tietää, miksi keskellä pelilautaa on kummallinen muovinen reikä. He ovat jo monta vuotta uskoneet siihen maailmanselitykseen, että keskireikä on turva, maali, taivas. En ole yrittänyt selittää. Niinpä ne pelin säännönmukaiset turvapaikat ovat vain tie taivaaseen.

Säilössä käytetään irtonoppaa. Tai itseasiassa -noppia: jokaisella oma, menee nopeammin. Tämän torstain uutuus oli, että jokaisella kaksi noppaa, menee vielä nopeammin. Eilen meni vähän hitaasti, koska kanssapelaajani olivat kai vasta saapuneet tuohon paikkaan, jossa Kimbleä pelataan kokopäiväisesti. Joskus olen kuitenkin pelannut todellisten ammattilaisten kanssa. Miesten, joilla ei ole mitään tietoa siitä, missä maassa he ovat huomenna tai ensi vuonna, millä elää tai miten suojella henkeään, mutta joilla ei myöskään ole mitään muuta tekemistä kuin pelata Kimbleä. Niinpä he heräävät aamulla, nousevat ylös ja ryhtyvät pelaamaan. Peliseuraa löytyy aina, ja aluksi en edes tajunnut, että harvemmin pelaajilla on yhteistä kieltä tai mitään muutakaan yhteistä kuin pelilauta. Muutama sana riittää.

Kerran muistan peliseurueen käyttäneen ainoastaan termejä campione ja vice-campione ja numeroita. Tähän tapaan: Me fifteen campione, eight vice-campione, you eleven campione, nine vice-campione. He siis laskivat, kuinka monta peliä olivat sinä päivänä voittaneet. Nuoret, lihaksikkaat, terveet aikuiset.

Olen pärjännyt surkeasti Kimble-turnajaisissa, olenhan täysin amatööri. En osaa edes heittää kutosia. Kerran joku yritti opettaa, miten nopan pitää ensin antaa hölskyä kunnolla puoliavoimessa nyrkissä ja miten se sitten pitää heittää pöytään kierteellä. Säilön oleskelutilassa kuuluu pöytään osuvan nopan kepeän kaikuva kolina arviolta noin kymmenen kertaa minuutissa. Se muodostaa kodikkaan taustaäänen kaikelle muulle oleskelulle ja ajantappamiselle.

Sitä paitsi en osaa huijata järjestäytyneesti. Säilön Kimblessä on pakko tuijottaa pelilautaa herkeämättä, jos ei halua tulla huijatuksi. Kaikki siirtävät nappuloitaan vähintään yhden enemmän kuin noppa näyttää. Itse en vain kehtaa. Muistan kerran, kun joku yritti ihan pokkana siirtää vaivihkaa kaikkia neljää nappulaansa kotipesästä maaliin. Ihan tuosta vaan.

Eilinen peli oli vapaamuotoisin ikinä. Perimätietona alkuperäissäännöistä oli tainnut säilyä ainoastaan se, että kutosella pääsee kotipesästä. Loput improvisoitiin. Ja kutosenkin sai laskea yhteen kahden nopan silmäluvuista.

En viitsinyt nipottaa säännöistä. Paitsi sitten meni yli, kun joku yritti laittaa nappuloita samaan ruutuun päällekkäin. Jotain rajaa, ulkomaalaiset!

No kuitenkin, hauska sitaatti poptoimittaja ja -kirjailija Fredrik Stragelta:

Dessutom går det knappast längre att beskriva rock som en ungdomskultur. Det är framför allt folk över 30 som bryr sig. Ungdomar verkar mer intresserade av tv-spel, kläder och sex.

Olin todella utelias näkemään vanhoja opiskelukavereitani. Vaikka meistä alunperin vajaasta 30 maisteriopiskelijasta vain muutama oli ruotsalainen, arviolta yli puolet porukasta on Tukholmassa edelleen. Olen Facebookin ja muiden juoruväylien avulla yrittänyt selvittää, mitä he kaikki tekevät, mutta nytpä pääsin oikein samaan ruokapöytään tenttaamaan.

Suuri osa heistä kävi kaksivuotisen Media and Communication Studies -maisteriohjelman, toisin kuin minä siis. Älkää hitossa kysykö, miksi niitä on kahta eri pituutta ja mitä eroa tutkinnoillamme on. He nyt kuitenkin valmistuivat vasta tänä kesänä. Jos valmistuivat; joillain on jäänyt vähän roikkumaan.

Suurin osa heistä oli päätynyt Ruotsiin opiskelemaan sen vuoksi, että heillä oli ruotsalainen tyttö- tai poikaystävä, useimmiten poika-. Ne, jolla ei vielä kurssiemme alkaessa ollut, ovat viimeistään nyt sellaisen hankkineet. Jotkut ovat ehtineet jo vaihtaakin.

Ruokapöydässä kyselin, että onko löytynyt koulutusta vastaavia töitä. No eipä ole. Yksi on yliopiston kahvilassa, kaksi on yliopiston kirjastossa, yksi on sushiravintolassa, yksi opettaa pikkulapsille kiinaa, yksi myy autoja. Yksi on lähtenyt juuri ruotsalaisen poikaystävänsä kanssa takaisin kotimaahansa kokeilemaan, jos niin päin tärppäisi.

Lopulta kysyin, että tiedättekö kurssiltamme ketään, joka olisi alan töissä (jätin tarkentamatta, mitä tarkoitan alan töillä, sillä en itsekään tiedä). Kukaan ei tiennyt ketään.

Mitä minä sanoin. Mitä minä sanoin. Mitä minä sanoin.

Ja hauskaa muuten, että Helsingin yliopiston viestinnän laitoksella alkaa tänä syksynä Media and Global Communication Master Programme. Ovat näemmä saaneet avajaisseminaariin jopa saman puhujan kuin meillä oli Tukholmassa (globalisaatioprofessori Terhi Rantasen LSE:sta).

Tekisi mieli mennä sinne seminaariin kysymään ensin opiskelijoilta, että käsi ylös kaikki jotka ovat täällä siksi että seurustelevat suomalaisen kanssa. Sitten haluaisin maisterikurssin vetäjän näyttävän vaikka jostain mol.fi:n ammattikuvaushakemistosta, että mihinköhän todellisiin työtehtäviin nämä englanninkielisen maisteriohjelman (ulkomaiset, ja miksei kotimaisetkin) suorittajat voivat valmistuttuaan sijoittua.

Olin kauhean iloinen ja onnellinen siellä Tukholmassa taas. Tunnelbanassa istuessani ja itsekseni hymyillessäni analysoin mielentilaani. Tässä teoriani: Olen vain ihan helvetin ylpeä (toisesta) Tukholman-vuodestani. Menemättä sen yksityiskohtaisemmin henkilökohtaisuuksiin, en ole koskaan viettänyt yhtä paljon laatuaikaa yksin kuin Tukholmassa asuessani. Tai siis ei yksin vaan itseni kanssa, itselleni seuraa pitäen, itseni kanssa keskustellen, itseeni tutustuen.

Toki kaiken sen itsekseen olon ja yksinselviämisen lisäksi solmin siellä myös hyviä ja antoisia sosiaalisia suhteita, niin kuin viikonlopun treffilistakin kertoo. Kuitenkin elämä toimi täysin eri pohjalta kuin Suomessa. Kaikki piti tehdä itse, omin käsin; kaikki oli vaikeaa, jopa puhuminen; mitään ei saanut ilmaiseksi, ei edes tuotenäytteitä. Tässä kohtaan tekisi mieli heilutella luokkayhteiskuntakorttia ja sanoa pari sanaa myös maahanmuuttajien integraatiosta.

Jotenkin hurjaa, kaikki se elämän, aseman ja identiteetin rakennustyö nollasta lähtien – ja minähän olin kuitenkin kulttuurillisesti melko kompetentti maahanmuuttaja, jopa tuskallisen kompetentti. Heitin työni oikeastaan vähän hukkaan, kun lähdin niin pian pois. Onneksi voin edelleen ottaa ruotsinlaivan c-hytin ja käydä muistelemassa urakkaani. Kun menen Tukholmaan, menen tapaamaan itseäni.

Muistin siellä kieliasian, jota olen ennenkin hapuillen tapaillut, mutta nyt se vasta täysin kirkastui: Tyypillinen ruotsinvirheeni on kääntää sana yksin sanalla ensam. Se on väärin. Jos menen yksin leffaan tai asun yksin tai jos vaikka tekisin koulutyöni mieluummin yksin kuin ryhmätöinä, en ole ensam vaan själv, itse. Minä itse.

Se on kaunis ajatus. Muut eivät tee asioita puolestani, vaan teen ne ihan itse.

Eilen oltiin myös shoppailemassa ja tykkäsin poikkeuksellisesti siitäkin. Käytiin useissa levykaupoissa ja mietin, että milloinkohan olin viimeksi käynyt levykaupassa. Tai edes ostanut cd-levyn? Varmaan toissa kesänä Ranskassa.

Olen raijannut kaikki levyni kellariin ja siirtynyt hyvin kivuttomasti ja mieluusti iTunes/Spotify-aikaan. Ja ei, en kaipaa kansilehtiä ollenkaan. Toinen kellariin joutunut taideartefakti ovat paperivalokuvat, jollaisia en ole teettänyt noin viiteen vuoteen. Ja ei, en kaipaa niitä mukasöpöjä Tiimari-kansioita. Videokasetteja tai dvd-levyjä minulla ei ole koskaan ollutkaan, hyi. Kaikki biteiksi muuntuva biteiksi muutettakoon, kiitos. Enemmän tilaa, vähemmän pölyä, helpompi muuttaa.

Paitsi kirjat. Odotan jännityksellä, alanko joskus raijata kirjojani kellariin. Vai ehdinkö ensin ostamaan jatko-osan Lundiaani? Tai olenko liian wannabe-sivistynyt, että koskaan veisin kirjojani pois näkyviltä?

No kuitenkin, rasti seinään: ostin Turusta cd-levyn. Näin levydivarissa Alanis Morissetten ei-nyt-enää-niin-tuoreen albumin Jagged Little Pill. Sehän on kerrassaan mainio levy – tiesin, koska minulla oli se jo. Oli ollut pitkään. Mutta kun se Clermont-Ferrandin FNAC:ista lokakuussa 1996 ostamani c-kasetti ei oikein muunnu biteiksi. Ja cd:n ostaminen divarista kolmella eurolla on ilmiselvästi kannattavampaa kuin bittien lataaminen riistäjä-Applelta noin kympillä.

Tämä oli hyvin nostalginen ostos. Jagged Little Pill lienee edelleen levy, jota olen kuunnellut kaikkein eniten kaikista levyistäni ikinä. Nimittäin vuonna 1996 olin Ranskassa vaihtarina, ja vaikka koti-Suomessa olin jo aloitellut cd-kautta, Ranskassa minulla oli huoneessani vain ihan kamala kasettisoitin, joka söi nauhoja ja särisi. Ja minulla oli koko vuodeksi varattuna kolme kasettia: Céline Dionia, Elton Johnia ja Suurlähettiläitä. Että repikää siitä.

Kiitos Alanis, kun vietit kanssani ne kaikki pitkät, kylmät ja itkuiset illat ja viikonloput! Nyt olen jo ripannut levysi koneelleni ja iPodiini, mutta en ehkä silti kehtaa viedä cd:tä kellariin.

Mihin olet matkalla, koitin kysyä. Hän ymmärsi väärin ja kertoi olevansa Italiasta. Hän oli arviolta 50–55-vuotias. Sitten selvisi, että ei hän ollut matkalla minnekään, just looking around. Sain näyttää kartalta vielä, mistä Tallinnan-laivat lähtevät. Have a nice time in Helsinki, toivotin ja jatkoin matkaa.

Mutta mies lähti perään. Do you work here? How old are you? Are you married?

Hänen englannin ymmärryksensä ei ollut kovin hyvää, olin jo havainnut, ja minä en osaa olla kauhean epäkohtelias. Niinpä mietin pitkään, miten ilmaisisin nätisti, että helvettiäkö se sulle kuuluu. Tyydyin katsomaan pitkään ja kysyvästi. Tulkintani mukaan hän jollain tasolla ymmärsi ainakin osan viestistäni, mutta hetken epäröinnin jälkeen jatkoi taas. Olen kuulemma todella beautiful.

Tein virheen. Turhamaisuuksissani en voinut olla paljastamatta, että osaan italiaa. (Tai no mitä mä nyt sitä enää osaan, suusta tulee vain espanjan sanoja.) Olen tehnyt tämän monasti, enkä kai koskaan opi. Olen liian ylpeä kielitaidostani, ja kai siinä on vähän sitäkin, että en halua olla mikään nätti tyttö vaan mieluummin fiksu tyttö.

Mutta sitä päätelmää mies ei tehnyt. Sen sijaan hän alkoi inttää, että miksi osaan sitä, ja kun vastasin lukeneeni sitä koulussa, hän julisti englanniksi, että “you are red!” En ensin tajunnut yhtään. “Your face is red because you have an Italian boyfriend!”

Nauroin makeasti. Et voisi enää väärempään osua ja en voisi enää vähempää punastua, sanoin. Kyselytunti jatkui. Olenko käynyt Italiassa? Mitä tykkään italialaisista miehistä? (Oletko ihan varma että haluat kuulla?) Olenko naimisissa? Kuinka vanha olen? Lähdenkö syömään? Miksi en? Voisin tulla Italiaan hänen vieraakseen! Miksi en halua? Miksi?!

Nyt rupesi palamaan pinna ihan tosissaan. Oltiin jo Espalla, ja minulla oli kiire tapaamiseen, ja tämä tyyppi meinasi seurata minua perille asti. Ja minä olinkin yhtäkkiä velvollinen perustelemaan hänelle, miksi en suostu syömään hänen kanssaan. Mikä vitun sosiaalinen järjestys tämä on? En ole ikinä ymmärtänyt, voisiko joku selittää!

Eikö ole ihan itsestään selvää, että vaikka olisin kuinka bella bella, niin se ei tarkoita, että lähtisin kenen tahansa kadulla vastaan tulevan miehen mukaan syömään tai Italiaan? Ja aivan erityisesti, jos kysyjä on isäni ikäinen ja ruma – sori nyt vaan tämä ulkonäön perusteella arvioiminen, mutta kaipa se toimii kahteen suuntaan. Siis kyllähän naisellakin pitäisi joku peruste tai houkutin olla suostumiseen? Vai ovatko nämä kysyjät ihan vilpittömästi omasta mielestään todellisia taivaan lahjoja kenelle tahansa?

Traagista tässä kuitenkin on se, että kun tosi kireänä huusin miehelle, että enjoy Helsinki, good bye, hän jatkoi turistikäyskentelyään Espalla luultavasti kuvitellen, että oli ladellut kasan charmantteja kohteliaisuuksia vähän aralle ja eksoottisen sulkeutuneelle (varmaan vähän alkukantaiselle) paikalliselle naiselle. Mutta nainenpa tunsikin tulleensa kohdelluksi todella epäkunnioittavasti ja seksistisesti.

Ja vielä traagisempaa: Pahoitin kyllä mieleni, mutta en syyttänyt siitä sitä miestä. Kun tiedän, että urpo mieshän tulee kulttuurista, jossa pojat kasvatetaan “latelemaan charmantteja kohteliaisuuksia” ja tytöt ottamaan niitä hymyillen vastaan. Niin että ei kai se kulttuurin paskuus taaskaan ole yksilön vika. Mutta perkele, pitääkö minun sitten aina yksilönä kärsiä systeemien vioista?

Ensimmäisen kerran kiihkeä suhteeni tuli julkisuuteen vuonna 2000 abikronikassa. Löysin sen hyllystäni joku aika sitten, selailin ja lehahdin punaiseksi. Minua koskeva tekstinpätkä alkaa näin:

Kauniaisista Ranskan kautta laatukouluumme tullut Joanna ei osaa päättää kumpi olikaan parempi, entinen koulu Ranskassa vai entinen koulu Kauniaisissa. Oma laitoksemme tipahtaa auttamatta kilpailusta: ruokalassa ei edes ole voimariinia vaan jotain margariinia.

(Luin koko kronikan läpi ja lehahtelin vähän väliä punaiseksi myös myötähäpeästä. Suuri osa abikronikkamme “vitseistä” oli niin rasistisia, että nyt luettuina ne tuntuvat suunnilleen yhtä barbaarisilta kuin kolonialismin ajan saippuamainokset.)

Nostin aivan oma-aloitteisesti asian uudelleen esiin joskus vuonna 2001 Nyt-liitteessä, johon kirjoitin vanhempien luota omaan kotiin muuttamisen ihanuudesta, omaan tuoreeseen kokemukseeni perustuen. Voi miten “harmi”, ettei sitä juttua löydy hyllystäni. Muistan kuitenkin sen huipentuneen julistukseen, että “omaan kotiini aion ostaa vain Voimariinia!”

(Valio hoi, joo, mulle saa lähettää tuotenäytteitä!)

Ja vain sitä olen ostanut. Joskus joku satunnainen vierailija on jättänyt jääkaappiini kevytlevitteitä, ne olen heittänyt kuukausia myöhemmin homehtuneina roskiin.

Jatkan punastuttavia paljastuksia: Kun Voimariini muuttui Oivariiniksi, säästin viimeisen Voimariini-rasiani kannen ja vaihdoin sen aina uuteen ostamaani Oivariini-rasiaan. Pitkään.

Arvatkaa mitä Ruotsissa kaipasin.

Mutta nyt se on loppu. Kuukausi sitten mittautin kolesterolini ja se oli liian korkea, niin kuin 80 prosentilla suomalaisista. Sitten olin eräistä muista syistä jonkin aikaa erikoisruokavaliolla, johon kuului muun muassa oivariinittomuus ja muukin kovien rasvojen välttäminen. Nyt kävin uudelleen mittaamassa veriarvoni, ja mitä ihmettä: kokonaiskolesteroli laski yhdessä ainoassa kuukaudessa 6.0:sta 4.8:een, eli alle vitosen hyväksyttävyysrajan!

Ja tämähän oli lähes laboratorio-olosuhteissa suoritettu koe, eli suunnilleen kaikki muut mahdolliset vaikuttavat tekijät on suljettu pois (no oli se ruokavalio muutenkin poikkeava, mutta kovat rasvat ja kolesteroli kuuluvat niistä asioista eniten yhteen, believe me). En voi olla kohtaamatta tosiasioita. Vika on Voimariinin. Ja juuston. Juuri ne pettävät, joita eniten rakastan.

Hämmentävin tapahtuma perjantai-iltana yhdentoista aikaan. Nyt alan käyttää verbejä.

Oltiin menossa rakkaimpien ystävieni kanssa PMMP:n keikalle Tavastialle. Lähdettiin etkoilta Haagasta bussi numero 40:llä keskustaan. Yhdellä meistä on ongelma: aina juotuaan alkoholia hän voi pahoin autoissa ja busseissa. Ei auta vaikka olisi juonut vain vähän, kuten perjantaina, ja vaikka tie olisi yhtä suora kuin Mannerheimintie nyt on. Jo ennen Tullinpuomia hän siis siirtyi etummaiseen penkkiin tuijottamaan eteensä. Me muut jatkoimme hiprakkaista hölötystämme takaosassa ja naureskelimme ystävämme kiusalliselle pulmalle.

Bussi oli jo kääntynyt Finlandia-talon ja musiikkityömaan välistä kohti Elielinaukiota, jäljellä oli siis vain parisataa metriä, kun edestä kuului lotiseva ääni. NO NYT SE YRJÖS, EI VOI OLLA TOTTA! Ja kyllä vain, ystävämme ei ollut sittenkään kestänyt ihan loppuun asti vaan oli levittänyt lounaaksi nauttimansa sienikastikkeet siihen bussin sisäänkäynnin peitoksi.

Bussi ajoi Elielinaukiolle ja avasi takaovet, ja matkustajat pahoinvoivaa neitiä lukuunottamatta poistuivat. Me jäimme bussin vierelle odottelemaan, että ystävämme selvittelee asian kuskin kanssa. Mitä sisällä bussissa tapahtui?

Ystävämme pyysi heti anteeksi, sanoi että kauhean noloa ja mitä voin tehdä. Bussikuski sanoi käsi suun ja nenän edessä että siivoa, eihän hän voi ottaa matkustajia tähän bussiin. Ystävämme sanoi että joo, siivoaisin, mutta millä. Kuski: “No onhan sulla toi rotsi.”

Kuski ei suostunut avaamaan ovia, mikä oli käytännössä ehkä ihan hyvä juttu, sillä loppuporukallamme oli tapahtuneesta vähän turhan kiihtyneitä mielipiteitä, mutta noin periaatteessa hän piti ystäväämme vangittuna bussissa noin varttitunnin. Tässä vaiheessa ystävä soitti hätäkeskukseen, pyysi yhdistämään poliisille ja kysyi, että mitähän tässä tilanteessa pitäisi tehdä. Poliisi sanoi että pitää sopia kuskin kanssa. Kuskikin soitteli johonkin infolinjalle, mutta ei vissiin saanut vastausta. Siinä sitten ihmeteltiin. Lopulta kuski antoi yhden nenäliinan, että siivoa tuolla. Ystävämme alkoi siivota melko huomattavan suurta oksennusta lattialta nenäliinalla. Tässä vaiheessa ovet oli pakko avata, koska mihinkäs muuallekaan sitä kamaa siitä työntäisi kuin ulos. Kun nenäliina oli loppuunkulutettu, tämä täysin asiallisesti käyttäytynyt pahoinvoiva kahden lapsen äiti siivosi loput oksennukset paljaalla kädellä bussin lattialta.

Semmoinen vieno toive HKL:lle, että jos jotakin perussiivousvälineitä pitäisitte busseissa. Kun tämä nyt tuskin oli ihan ainutkertainen tapaturma kuitenkaan. Ja hirveästi anteeksi, että aiheutimme vaivaa.

Leffassa manchesteriläinen postimies-Eric on Eric Cantonan uskollinen ihailija, jonka elämä on mennyt aika vituralleen. Onneksi idoli – siis ihan aito Cantona – alkaa vierailla hänen luonaan ja jakaa loistavia elämänohjeita: vaikeudet pitää uskaltaa kohdata, you can do it, luota joukkuekavereihisi ynnä muuta urheilujargonia. Näissä kohdissa juuri Cantona on pökkelö kuin konsanaan kliseitä lateleva urheilija tv-haastattelussa. Eli hetkinen, sehän on… uskottavaa!

Ja oikeastaanhan nuo latteudet kyllä toimivat urheilussa – kyllä kyllä! Oikeassa elämässä olisi pikkuisen vaikeampaa ratkoa vaikka suhdeongelmia tai gangstereiden uhkailuja ihan vain “kohtaamalla pelot” kuten postimies-Eric elokuvassa, mutta urheilussa systeemi on simppelimpi. Urheilumaailmassa teolla on kohtuullisen suora seuraus ja yleispäteviä lakeja on helpompi johtaa kuin monimutkaisessa oikeassa elämässä. Treenaa kovempaa, usko itseesi, älä pelkää häviämistä, joukkuehenki, yhteen hiileen puhaltaminen, yritä parhaasi ja katsotaan, daa daa daa. Kaikki totista totta!

Voi miten kaipaan sitä. Kaipaan maailmaa, jossa kaikki on mustaa tai valkoista, paljasta ja kouriintuntuvaa. Voittoja tuuletetaan, tappioita itketään, tunteiden koko kirjo on jatkuvassa käytössä. Ja latteuksissa on sisältöä.

Näin on tietysti myös elokuvissa. Ja sitten minä kutsun semmoista naiiviksi ja epäuskottavaksi.