Aika ennen ja jälkeen

Nyt on jo lokakuu. Aika ei ole koskaan kulunut näin käsinkosketeltavasti. Joka päivä, miltei joka sekunti, tunnen, miten aika kuluu. Lasken jäljellä olevia työviikkoja, välillä innoissani, välillä kauhuissani siitä, miten ehdin kaiken. Mietin asioita, mitä haluan vielä ehtiä, mietin sellaista, mitä ei kohta enää joudu tekemään. Mietin elettyä elämää kuin mikäkin vanhus.

Olen käynyt jo kahdella ”viimeisellä matkalla” (Tukholma, Pariisi, tietty). Olen ahminut festarileffoja. Olen nukkunut vapaapäiviä. Tunnen ajan kulun vähän väliä – käsinkosketeltavasti – myös vatsassani. Siellä joku potkii minua.

Joulukuussa kaikki muuttuu. Entistä elämääni ei enää ole, eikä siihen ole paluuta. Onhan se nyt aivan ihanaa, käsittämätöntä ja pakahduttavaa, sellaista mitä ei voi mitenkään edes kuvitella, mutta samalla se on niin lopullista, että olen kananlihalla.

Eilen hain äitiyspakkauksen. Söpökuosisen pahvilaatikon kyljessä on Kelan logo. Ai tässä on palautuslaatikko vauvalle, jos ei siitä tykkääkään, mies vitsaili. No ei ole. Ei ole palautuslaatikkoa.

Yhteisliikka, tosi helppo ratkaisu?

Tyttöjen ja poikien yhteisistä liikuntatunneista on tehty valtuustoaloite Helsingissä. Yritin viime viikolla ”keskustella” aiheesta Twitterissä, mutta se on niin turhauttavaa, sekavaa ja kökköä, että luovutin. Täällä kuitenkin alkajaisiksi se keskustelu, joka nyt rauhassa luettuna tuntuukin järkevämmältä kuin tweet-tweet-tweet-tilanteessa.

Puolesta vai vastaan? Täysin väärä kysymys. Iltapäivälehtigallup-tasoa. Ihmiset vastaavat tähän tunteella, maailmankatsomuksellaan ja omilla aikojen takaisilla liikkatuntimuistoillaan.

Ensin kysyisin, että mitkä ovat liikunnanopetuksen suurimmat ongelmat, ja sitten, että miten niitä voisi ratkoa. Ja: minkä näistä ongelmista tyttöjen ja poikien yhteisopettaminen ratkaisisi.

En ole alan ammattilainen, mutta valistunut veikkaukseni suurimmasta ongelmasta on tämä: Lasten liikuntamäärät ovat vähentyneet aivan katastrofaalisesti. Esimerkiksi tässä tutkimusta asiasta, siteeraan (s. 29–30):

Itä-Suomen yliopiston Lasten ravitsemus ja liikunta (PANIC) -tutkimuksen mukaan koulunsa aloittaneista tytöistä 70 prosenttia ja pojista yli puolet liikkuu vähemmän kuin suositeltava kaksi tuntia päivässä (Lintu ym. 2011). Viihdemedian käyttöä suositellaan rajattavan kahteen tuntiin päivässä (Fyysisen aktiivisuuden suositus kouluikäisille 2008). PANIC-tutkimuksen mukaan tämän kahden tunnin rajan ylittää 20 prosenttia pojista ja kymmenen prosenttia tytöistä. Viikonloppuna määrä on huomattavasti suurempi. Yli puolet pojista ja lähes 40 prosenttia tytöistä on viihdemedian parissa yli suositellun määrän.

Erinäisten urheiluvalmentajien suusta olen kuullut myös, että lasten liiketaitovalmennus pitää aloittaa aivan eri pohjalta kuin vaikkapa vuosikymmen sitten, koska lasten koordinaatio ja liiketaidot ovat niin paljon kehittymättömämmät kuin ennen. Kun eivät ne enää kirmaile pihalla ja kiipeile puihin.

Tämä asettaa melkoisia paineita koulun liikunnanopetukselle, sillä ne tunnit ovat ainoat hetket, jolloin lapset saadaan pakolla liikkumaan. Tietysti hyvä olisi, jos se ei tapahtuisi pakolla, vaan koululaiset tykkäisivät niistä. Miksi kaikki eivät tykkää? Twitter-keskustelussa tuli (aikuisilta tietty) esille seuraavia epäkohtia:

  • Tytöillä ja pojilla on eri ohjelma, tytöillä tyhmemmät lajit, kuten kaunoluistelu, ringette.
  • Liikunnanopettajat, joilla väärä asenne.
  • Suuret tasoerot aktiivisten harrastajien ja liikkumattomien välillä.
  • Liikuntasuoritusten mittaaminen ja arvostelu.
  • Tytöillä liian lällyä.

Kaivoin huhtikuisen Hesarin kyselyn, jossa lukijat saivat ottaa kantaa tuohon puolesta tai vastaan -kysymykseen ja perustella. (Jälleen kyse aikuisista.) Siellä esiin nousi ainakin nämä ongelmat:

  • Kaikki tytöt eivät tykkää ”tyttömäisistä” lajeista eivätkä kaikki pojat raisuista palloiluista.
  • Kiusaaminen, nöyryyttävät kokemukset.

Minkä noista epäkohdista ratkaisisi tyttöjen ja poikien yhteisliikunta? Tytöillä on tyhmempiä lajeja, joten yhdistetään tytöt ja pojat? Kaikki tytöt ja pojat eivät tykkää samoista asioista, joten yhdistetään tytöt ja pojat? Liikunnanopettajissa on parantamisen varaa, joten yhdistetään tytöt ja pojat?

Ihmiset tuntuvat kuitenkin nyt kovasti kannattavan yhteistunteja, sekä Twitterissä että Helsingin kaupungin liikuntalautakunnassa että Opiskelijoiden liikuntaliitossa. Ja myös siinä Hesarin kyselyssä: 71 prosenttia vastaajista kannatti yhteistunteja.

Opiskelijoiden liikuntaliitto sanoo näin:

Perustelut ryhmäjaon puolesta biologiseen erilaisuuteen tai esimerkiksi ”poikien rajuuteen” ja ”tyttöjen pehmeyteen” ovat vanhanaikaisia ja perusteettomia. Tytöt tai pojat eivät ole homogeenisia ryhmiä, vaan erilaisuutta on paljon näiden ryhmien sisällä.  

Vanhanaikaisuuteen vedotaan myös Hesarin toisessa aiheesta julkaisemassa jutussa; siinä kerrotaan, että melkein kaikissa Euroopan maissa on yhteistunnit, ja niissä ihmetellään modernin Suomen takapajuisuutta tässä asiassa.

Nämä perustelut ärsyttävät minua ihan suunnattomasti. En vastusta sekaryhmiä. Ne voivat toimia järkevästi järjestettyinä hyvin. Mutta olen ihan varma, että pelkästään länttäämällä tytöt ja pojat samaan liikuntaryhmään ei varmasti ratkaista sen enempää alussa mainitsemaani jättiongelmaa – lapset liikkuvat aivan liian vähän – kuin noita muita epäkohtia. Ja huomauttaisin muuten myös, että sekaryhmätoiveen toteuttaminen ilman muita toimenpiteitä tuplaisi opetusryhmän koon.

Meille aikuisille voisi toki tulla tästä järjestelystä hyvä mieli. Ollaan nykyaikaisia, ei olla takapajuisia.

Paljon on kauniita, teoreettisia korulauseita. ”Lapsia ei liikuta sukupuoli.” ”On kivikautista ajatella sukupuolittuneesti.” ”Eihän matematiikan tunnillakaan jaeta oppilaita sukupuolen mukaan.” ”Tasa-arvoista liikunnanopetusta!” Ootteko olleet vetämässä sekaliikuntaa noiden lauseiden voimalla?

Itse olen, jonkun verran. Valmensin kymmenvuotiaiden tyttöjen ja poikien sekakäsipallojoukkuetta viime talven. Meillä ei ollut mitään ongelmia, meni kerrassaan loistavasti – mutta se olikin vapaaehtoinen harrastus, johon hakeutuivat ainakin jonkin verran lajista ja liikunnasta kiinnostuneet tytöt ja pojat. Näin ollen: en vastusta kaikkia sekäryhmäjärjestelyjä. Sen sijaan kun kävin kouluissa vetämässä käsipallotunteja 2–4-luokkalaisille, en olisi mitään niin halunnut kuin jakaa kivikautisesti tytöt pelaamaan tyttöjä vastaan ja pojat poikia vastaan. Miksi? No koska tytöt eivät pelissä saaneet palloa lainkaan. Ja vaikka Opiskelijoiden liikuntaliiton mielestä ”poikien rajuus” on ”vanhanaikainen ajatus”, jostain syystä ne pojat kuitenkin olivat ”rajuja”. Pitäisikö ryhmän vetäjän olla huomaamatta sitä ja reagoimatta siihen, koska olemme päättäneet, että ajatus on vanhanaikainen? Tytöt olivat selvästi jo oppineet siihen, että heille ei syötetä (en siis väitä, että kaikki ero olisi biologista, varmasti huomattava osa siitä on opittua ja kulttuurista – mutta on toiveajattelua, että se katoaisi itsestään yhteisliikunnalla). He eivät monasti edes vaivautuneet näyttämään siltä, että haluaisivat pallon. Tyttöjen innostaminen lajiin tai ylipäänsä liikkumaan oli sekapelissä miltei mahdotonta, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta.

Tunnen monia, monia juniorivalmentajia ja liikunnanohjaajia, mutta en yhtäkään, joka väittäisi, että tyttöjen ja poikien ryhmän tai joukkueen ohjaaminen olisi samanlaista. Että pojat eivät olisi keskimäärin kilpailuhenkisempiä, että tytöille tietyt sosiaaliset arvot eivät olisi keskimäärin tärkeämpiä. (Ja keskimääräisyys on ryhmän vetämisen kannalta oleellista, sillä jotenkin sitä ryhmää on vedettävä. Hyvä valmentaja ottaa lisäksi yksilökohtaiset erot huomioon.)

Kyllä, sukupuolten sisällä on vaihtelua: tunneilla oli poikia, jotka selvästi eivät nauttineet rajuudesta, ja oli tyttöjä, jotka tappelivat pallon itselleen ja tekivät maaleja. Mutta paraneeko näiden keskiarvoista poikkeavien liikuntatuntikokemus siitä, jos ryhmä kasvatetaan kaksinkertaiseksi ja siellä on entistä enemmän erilaisia toiveita, taitotasoja ja suuntautumisia?

Facebook-chattasin aiheesta opettajaystäväni kanssa, joka paraikaa opettaa liikuntaa sekaryhmässä kuudesluokkalaisille. Hän sanoi näin:

Mä pitäisin mieluummin tytöille ja pojille erikseen. Ainakin mun luokassa muutenkin pojat on niitä huomiohakuisia ja tytöt jää helposti taka-alalle (niinkun varmaan valitettavasti monessa luokassa), liikunnassa korostuu. Liikuntaohjelma ois kiva rakentaa oppilaiden kiinnostuksen pohjalta vielä enemmän ja ne nyt vaan jakautuu ne kiinnostukset vähän tyttöjen ja poikien välillä. Sitähän voi mennä vaikka kattelee jumppa- pilates- ym vastaaville tunneilla sukupuolijakaumaa… Jotakin kertoo eri lajien kiinnostavuudesta. Ei musta oo ollenkaan pahitteeks, että tytöillä ja pojilla on paikkoja koulussa olla omissa ryhmissäänkin, paljon ne saa/joutuu kuitenkin toimimaan koko porukallakin, ja usein se vaan on niin että ryhmässä kuin ryhmässä pojat on jollain tavoin dominoiva porukka.

Miten liikuntatunteja sitten parannettaisiin? Pari ajatusta vain. Pitäisikö ehkä ennemmin miettiä vaikkapa sitä, että tarjottaisiin oppilaille vaihtoehtoisia liikuntalajeja? Ne tytöt ja ne pojat, jotka haluaisivat pelata raisua palloa, saisivat pelata sitä. Ja ne jotka haluavat uimaan tai venyttelytunnille, saisivat mennä sinne. Kahden vaihtoehdon tarjoaminen ei kai söisi enempää resurssejakaan kuin nykysysteemi.

Tasoryhmä taas on tietenkin hirveä kirosana, mutta itse en pitäisi sellaisiakaan huonompana ratkaisuna kuin nykysysteemiä. Ihan vain näihin käytännön kokemuksiin perustuen. Alan asiantuntijat osannevat tarjota tarkempia vaihtoehtoja.

Jos nyt haluat ottaa kantaa tähän järjettömän yksinkertaistavaan puolesta-vastaan-väittelyyn, niin näemmä Helsingin liikuntavirasto on juuri järjestänyt omansa. Kysely käynnissä tämän kuun loppuun. Äänestä! Vaikuta!

Ideoita Hyvinvointivaltion kummit ry:lle

Docventuresin Hyvinvointivaltion kummit -projekti: Aivan mahtavaa, loistavaa, kaikki vuoden palkinnot tälle! 

Jos nyt Hyvinvointivaltion kummit ry saavuttaa hieman mainetta ja kunniaa, siitä voi tulla aivan lyömätön väline, jolla vääntää rautalangasta demokraattisen päätöksenteon mahdollisuuksia ja sosiaaliturvan merkitystä suomalaisille – jotka kyllä tutkimusten mukaan haluavat maksaa veroja, jos niillä turvataan palvelut.

Toivottavasti Hyvinvointivaltion kummit ei jää pelkäksi nettisivuksi. Seuraavassa muutama kehitysidea.

Ensinnäkin yhdistykselle pitää saada logo, jossa on alzheimeria sairastava kuivunut vanhus kuvattuna yhtä söpönä kuin tuo nallukainen tuossa alla. Tai ehkä syrjäytynyt tai narkkari? Kyllä niistäkin varmasti saa taitava graafikko sellaisen piirroksen, että yhden jos toisenkin kukkaronnyörit höltyvät.

lastenklinikoiden kummit

Sitten vain rahankeruutapoja keksimään – ja niitähän on keksitty jo runsaasti. Miten olisi hyväntekeväisyyskonsertti? Täysi stadion, hyväntekeväisyyshommissa aktiivinen Elastinen lavalle, suora tv-lähetys ja keräyspuhelinnumero ja kappaleiden väliin liikuttavia inserttejä siitä, mitä kaikkea sinun maksamillasi rahoilla tehdään. Hyviä ideoita voisi ottaa vaikka tästä videosta:

Tai miten olisi julkkisgolftapahtuma ensi kesänä? Saisiko sinne vähän entisiä NHL-pelaajia, jotka kertoisivat viihdetoimittajille kierroksen jälkeen, että haluavat olla paikalla ihan jo siksi, kun ovat aloittaneet uransa kunnallisissa jäähalleissa? Ja sit iltajuhlan, jossa olisi huutokauppa, johon Teemu voisi lahjoittaa mailansa! Paikalle kutsuttaisiin mm. Antti Herlin, Anne Berner, Casimir Ehrnrooth, Jorma Ollila ja suojelijaksi voisi tulla sosiaali- ja terveysministeri. 

Kummit ry voisi aloittaa lipaskeräyksen. Ympäri Suomen vapaaehtoiset kerääjät hoitaisivat lippaita, joihin kerättäisiin niin sanottuja ”veroja”.

Krääsää ei pidä unohtaa eikä aliarvioida. Ihmiset auttavat toisiaan ilmeisesti mieluiten niin, että saavat jonkin todistuksen vastalahjaksi. Esimerkiksi koiraveromerkki on kuitenkin suosiossa hävinnyt pinkille nauhanpätkälle, mikä on syytä ottaa huomioon. Miksi ei jokaiselle veronsa Suomeen maksaneelle Suomessa asujalle nauha takinpieleen? Pinkki on varattu, joten joku muu väri.

Pink Ribbon

Monille yrityksille hyväntekeväisyys on uusi urheilusponsorointi. Hyvä hyvä. On täysin ymmärrettävää, että yritykset haluavat huutaa kovaan ääneen, että ME OLEMME MUKANA TUKEMASSA HYVÄÄ ASIAA, koska ne rahat menevät ainakin henkisesti markkinointibudjetista. Tarjotaan yrityksille siis mahdollisuus tukea hyvinvointivaltiotakin kovaäänisesti. Kummit ry voisi ostaa muutaman sunnuntai-Hesarin etusivun (HS voisi jopa myöntää alennusta, kuten teki lastensairaalaprojektissakin) ja listata sivulle yrityksiä, jotka todistetusti maksavat veronsa Suomeen ilman sen kummempaa ”suunnittelua”.

Ja kun kerran luomusta ja reilusta kaupasta on tullut elintarvikkeiden myyntivaltti, miksi tämä ei toimi yleisemmin eettisyyden suhteen? Miksipä siinä Hesarin etusivumainoksessa ei voisi yrityslistan yllä lukea myös: ME EMME ULKOISTA TYÖPAIKKOJAMME AASIAAN. Tai ME EMME KETJUTA MÄÄRÄAIKAISUUKSIA. Tai ME EMME JAA OSINKOJA JOHDOLLE SAMALLA KUN KÄYMME YT-NEUVOTTELUJA. 

Ja kun kerran voi ostaa kahvia, jolla tuetaan lastensairaalaa, niin miksi tavallisessa juhlamokassa ei paketin kyljessä lukisi, että tämän kahvipaketin hinnasta 14 prosenttia menee suomalaisen terveydenhuollon, koulutuksen ja muun hyvinvoinnin tukemiseen. Olisipa kiva ostaa, niinku hyvän asian puolesta!

lastensairaala kahvi

Itse en ainakaan ole hullu

Poistin vanhat esittelyni näkyvistä ja suunnittelen uutta tuohon sivupalkkiin. Katselin Twitterissä ja blogeissa ihmisten esittelyjä. Ne on tällaisia (no mä kevyesti muuntelin ettei kenenkään tarttis  niin kauheasti pahoittaa mieltään):

  • matkahullu
  • intohimoinen partiolainen
  • intohimona hyvä olo ja sisustus
  • mediarakastaja
  • ruokaentusiasti
  • himoliikkuja
  • liikunta-addikti
  • rakastaa seikkailua/kokkausta/brittifutista
  • päätön pyöräilijä
  • hurahtanut treenaamiseen

Sitä vaan, että tartteeko aina olla hurahtanut. Eikö riittäisi, että olisi tasapainoinen ja kohtuullinen aikuinen ihminen, jolla on harrastuksia?

Ja onko se muka positiivista, että on hurahtanut? Haluaako kaikki todella kutsua itse itseään hulluksi ja addiktiksi? Ei kyllä herätä luottamusta vaan kuvan yksipuolisesta, ehkä myös todellisuuspakoisesta tai naivista ihmisestä.

Aika harvoin se addiktius pitää edes paikkaansa. Melkein jokainen ”treenihullu” bloggari väsyy jossain vaiheessa ja alkaa kirjoittaa sisustuksesta. (Ja jossain vaiheessa kirjoittaa sitten merkinnän, jossa kertoo treeniväsymisestään ja kehottaa olemaan armollinen itselleen ja treenaamaan vain ”liikunnan ilosta”. Ja sit kaikki muut ”himoliikkujat” kiittelee sitä ”rohkeudesta”.)

Joo, toki omassa myyntipuheessaan pitää olla lyhytsanainen, iskevä ja mieluusti provo, niin että jää mieleen. Tuosta ylläolevasta listasta vaan mikään ei jää mieleen eikä herätä mitään kiinnostusta.

Tämän jälkeen mun on tietysti tosi helppo muotoilla oma esittelyni sivupalkkiin.

No, olen toimittaja, toimituspäällikkö Image-lehdessä. Luonnollisesti olen aika sisällä media-asioissa, ja kulttuuriakin seurailen, mutta en mitenkään järjettömästi. Luen aamuisin lehden aika nopeasti. Olen entinen käsipalloilija, eli silloin joskus ”himotreenasin”, jotta pääsisin sitten kentälle ja pärjäisin siellä, mutta nykyään harrastan liikuntaa todella laiskasti. Luen iltaisin sängyssä kirjoja, käyn joskus leffassa, silloin tällöin innostun kokkaamaan jotain. Että tervetuloa vaan, olenhan vakuuttanut ja koukuttanut teidät?

Paluu, retour

Äää ää äää äääää ääääääää

Tekee mieli vain kiljua, vapauskiljuntaa. Olen täällä taas, saan sanoa, saan kirjoittaa! Mun oma väylä, kanava, digitaalinen jälkeni!

Ei kukaan eikä mikään ole tähän astikaan rajoittanut vapauttani, paitsi minä itse. Rönsy-blogini kuihdutin hieman vahingossa, mutta ihan tarkoituksellisesti olen nyt täällä enkä siellä. Onhan tämän paikan nimi Retour. Ja täällä olen hieman yksityisempi, hieman tunteellisempi, hieman enemmän minä itse.

Minä itse.

Aah!

Ei nyt muuta, ajattelin vain tämän pläjäyttää, jotta se suurin kynnys on sitten ylitetty. Tästä jatketaan, pian!

”Tami”

Olen antanut aivan naurettavan asian askarruttaa mieltäni koko viikonlopun. Tämän. Linkin takana on paras suomalaisen urheilujournalismin tuotos aikapäiviin – ja tällä kuvaan kyllä yhtä paljon urheilujournalismia kuin tuota haastattelua, mutta kuitenkin.

Haastattelu on oikeasti hieno, melkein käsittämätön. Kuulisin todella mielelläni myös haastattelunauhan. En ymmärrä, miten ensinnäkin toimittaja Hollolla on kestänyt pinna ja pokka, miten hän on voinut vain kysellä kysymyksiään ihan coolina. Toisekseen en käsitä, miten tuo niin sanottu aurinkokuningas jaksaa jatkaa purkaustaan tuollaisella voimalla noin kauan. Miten se ei lyö luuria korvaan (jos se on tehty puhelimessa), saa sydäriä tai edes sotkeudu lopullisesti omaan puhinaansa ja nielaise vahingossa kieltään? Ja hyvänen aika, tuohonhan on tulossa vielä jatko-osa huomenna!

En todellakaan jaksa enää provosoitua jostakin Tammisesta, olen sen verran kauan seurannut suomalaista urheiluelämää. Mutta jaksan vielä vähän ihmetellä urheiluympäristön reaktioita tai reaktioiden puutetta, joka paljastaa, miten kivikaudella Suomi-urheilu elää.

Miten tuollainen urpo voi olla ”asiantuntijakommentaattori” Ylen kisastudioissa? Kuinka kukaan naistoimittaja voi ylipäänsä haastatella tuota vakavissaan ja kunnioittaa itseään? Mikä yritys ostaa valmennusta tuolta – ei varmaan ainakaan enää yksikään parfyymintuoksuinen kustannustalo? Miksi en löydä yhtäkään urheilutoimitusten tekemää uutista, jossa olisi mitenkään kyseenalaistettu Tammisen tapa hoitaa ahdistelujupakka (tarjoamalla Sportin pelaajan ahdistelemalle naiselle vip-aitiopaikkaa Sportin peliin)? Miksi esimerkiksi Hesarin urheilusivulla ei (ainakaan vielä) ole käsitelty tämän mestarivalmentajan avointa naisvihaa? Ja miksi helvetissä Vaasan Sport ei erota sitä, ihan puhtaasti imagosyistä?

Urheilulehden sivuilta löytyy video, jossa tämä yksi asiantuntija, Petteri Sihvonen, puolustaa Tammista sillä peruspaasauksella, että legenda ja tehnyt niin paljon lätkän eteen ja blaablaablaa. ”Hänessä on kaikki se, mitä on suomalainen jääkiekkoilu”, Sihvonen sanoo. Naulankantaan, todellakin!

Hollon piinapenkkihaastattelu sinänsä on aika viihdyttävää luettavaa. Tammisen ja hänen kannattajiensa perusargumentti on, että Tami  tietää kaiken paremmin, koska on tehnyt lätkähommia 43 vuotta ja on elävä leijonalegenda. Siinä se selitys kaikelle piileekin. Jos vauhkoaa elämästään 43 vuotta jääkaukalossa ja sen vierustalla, ei varmasti ehdi kehittyä ihmisenä paljon teini-ikäistä pidemmälle.

Onhan se nyt aika surullista, jos vielä 59-vuotiaana jaksaa huutaa kurkkunsa käheäksi, että tuomari on puolueellinen puusilmä. Ei siinä traagisuudessa jotkut 12 500 euron urputussakot paljon tunnu.