Kuinka täällä jaksellaan?

Oli erittäin lähellä, etten olisi eilen kirjoittanut epätoivoista sähköpostia polvilääkärilleni. Vedonnut törkeästi lääkärin ihmisyyteen ja teatraalisin sanankääntein ilmoittanut, että ”en jaksa enää”, ja että toivo on mennyt, ja että en usko juoksevani enää koskaan. En tiedä, mitä olisin oikeastaan lääkäriltä halunnut. Sääliä? Diapamia? Vai epäilinkö todella, että tyyppi pimittää minulta jotakin ylivertaista hoitokeinoa? Vai halusinko vain, että sillekin tulisi oikeuden ja kohtuuden nimissä paha mieli?

Eilen oli onneksi niin paljon muutakin ajateltavaa, että sähköposti jäi. Tyydyin marisemaan lähipiirille samat asiat. Sain annoksen sääliä.

Tänään tuli eräältä ystävältä tekstiviesti. Ystävä oli joutunut sairaalaan ja huomenna suureen leikkaukseen noin viidennen kerran puolentoista vuoden sisällä (en ole ihan pysynyt laskuissa). Tästä ajasta hän on ollut sairaalassa yhteensä puolisen vuotta, ja väliin jäävät jaksotkin ovat olleet vaikeita ja kivuliaita.

Menin katsomaan, ja siellä se taas makasi sängyn pohjalla lukemassa lehteä. Moikkasi iloisesti ja laski leikkiä siitä, että eipä paljon enää esilääkityksiä tarvitse ennen leikkausta – ”jos nyt viitsitte nukuttaa”. Huumori oli niin mustaa ja niin vilpitöntä, että vatsassa käänsi. Kehuin ystäväni urheutta, ja sain sillä hänet pieneksi hetkeksi murtumaan. Eih, puhutaan jostain muusta. Sitten taas juoruttiin ja naurettiin.

Mistä, voi mistä tulevat ihmisen voimat? Tuleeko niitä lisää, kun tulee lisää kestettävää? Jos ei tule, niin minulla on erittäin huonosti pullat uunissa. Ei parane tulla enää vastoinkäymisiä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s