Laulain työtäni teen

De retour de Pajala. Tupsahdin tänä aamuna tukka takussa Kolarin yöjunasta keskelle Helsingin keskustan aamuruuhkaa. Kauhea kulttuurishokki.

Kuulostaa kliseiseltä, mutta niin se vain ihan oikeasti oli: Ihmiset kiiruhtavat jonnekin katsomatta silmiin, hymyilemättä ja tervehtimättä. Kaikki ovat anonyymeja, epäluuloisia ja varuillaan. Kioskilla ei myyjä kysele kuulumisia. Bussissa kuljettaja tuijottelee kaukaisuuteen, kun matkustajat nousevat kyytiin. Ja täällä on liikennevalot!

Takkini tuoksuu yhä savulta, ja se on aivan liian lämmin tänne lauhkeaan etelään. Täällä on suorastaan kuuma. Iho sen enempää kuin mielikään ei ole vielä tottunut.

Ajatuksissani ovat yhä ne kaikki ihanat, ystävälliset, positiiviset ja vieraanvaraiset ihmiset, joita aivan yllättäen löysin Ruotsin Tornionlaaksosta. Minä kun olin luullut, että siellä olisi ankeaa ja junttimaista.

Olisipa työnteko aina niin helppoa kuin siellä. Työmetodini oli suurin piirtein tällainen: Joku tuntematon radiotoimittaja tulee täysin pyyteettömästi hakemaan toimittajan ja kuvaajan puolen tunnin ajomatkan päästä, vie toimitukseen, tarjoaa kahvit ja suosittelee noin kymmentä haastateltavaa asian eri näkökanteilta. Sitten toimittajaa ja valokuvaajaa haastatellaan radioon, ja näiden tulevat haastateltavat kuulevat haastattelun ja kirjoittavat muistiinpanoja siitä, mitä toimittaja radiossa sanoo. Eipähän tarvitse esittää asiaansa moneen kertaan.

Sitten soitellaan radiotoimituksen puhelimesta viisinumeroisiin lankapuhelinnumeroihin, ja tavoiteltu ihminen on aina paikalla. Kysytään, sopisiko haastattelu ”tänään tai huomenna”. Kyllä sopii, toimittaja on hyvä ja kertoo, monelta haluaisi tulla.

Ihmetellään, millä sinne viereiseen kylään 70 kilometrin päähän pääsee, kun ei ole autoa. Radiotoimittajat lupaavat, että kyllä se järjestyy. Seuraavana aamuna he ovat valmiina toimituksessa odottelemassa, kun toimittaja ja valokuvaaja saapuvat. Joko lähdetään? Radiotoimittaja ajaa meidät toimituksen autolla ja bensoilla 70 kilometrin päähän, odottaa, että teemme haastattelun, kuskaa meidät seuraavaan paikkaan ja lähtee käymään siskonsa luona kahvilla ja käskee soittamaan kännykkään, kun haluamme lähteä.

Yhytämme kunnanjohtajan markkinoilta, ja kappas, haastattelu kyllä sopii saman tien, mennäänpä vaikka tuonne kunnantaloon. Kylän ainoassa baarissa omistaja tulee juttelemaan, ja talo tarjoaa niin monta kierrosta kuin kehtaamme ottaa vastaan. Omistaja käy itse tuomassa juomat pöytäämme.

Tansseissa eräs radiotoimittajista kyykistyy tanssilattian reunalla eteeni selittämään juurta jaksain taustoja erääseen ristiriitaiseen kysymykseen. Kunnes sanon, että mene nyt hyvä mies juhlimaan, otetaan tämä joskus myöhemmin.

Jotenkin pisteenä iin päälle toimittaja ja valokuvaaja saavat vielä ennen lähtöä ilmaiset hieronnat paikallisessa fysioterapiahoitolassa. Ja sitten pizzat – kiitokseksi siitä, että suostuivat koehierottaviksi.

2 kommenttia artikkeliin ”Laulain työtäni teen

  1. Ah, kuulostaa mahtavalle.

    Ja sille, että Pajalan kylän pitäisi myydä palvelujaan mille tahansa pörssiyhtiön viestintäosastolla mitä tulee toimittajien voiteluun ;)

    – kyynisyys 4eva and eva

    Tykkää

  2. Joo, näin juuri ;) Mutta uskon erittäin vakaasti, että tämä oli vilpitöntä, suunnittelematonta ja pyyteetöntä, eli viestintäosaston täydellinen vastakohta. Ja siksi juuri toimikin niin hyvin.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s