Sota ja sisu

Olin viime viikonlopun taas Tukholmassa treenaamassa. Sunnuntaina joukkueeni sai minut jälleen vaikuttumaan, tällä kertaa joukkuehengen huoltoon käytetystä ajasta ja rahasta. Imponerande.

On toki ihan loogista, että ruotsalaiset joutuvat tähän panostamaan, sillä niillä raukoillahan ei ole saunailtoja.

Meillä oli sunnuntaina Suuri Seikkailu Tukholman saaristossa. Ajoimme slalomia moottoriveneillä, rakensimme lauttoja, leikimme värikuulasotaa ja kaikkea muuta hauskaa.

Minä en ihan tajunnut sen värikuulasodan sääntöjä, kun Suomessa sota on vähän jotain muuta. Ruotsalaisversiossa meillä ei ollut aseita, piti vain suojautua vihollisen ammuksilta ja selviytyä maaliin. Tajusin vasta jälkikäteen, että Ruotsissa osumista ei kuole eikä niitä edes lasketa. Mistähän tämä kertoo?

Lähdin ryhmäni viimeisenä radalle. Koska oletin, että osumia on tarkoitus välttää, syöksyin ensimmäisen suojan taakse jollakin leffoista matkimallani dyykkaustekniikalla. Ei hyvä. Nilkka vääntyi oikein kunnolla, niin kunnolla että se pitkästä aikaa todella sattui.

Ajattelin, että leikki loppui siihen. Tulin pois suojan takaa ja heiluttelin kättäni maalin suuntaan, josta laukauksetkin tulivat. Hjälp! Kukaan ei reagoinut mitenkään. Eikä minuun myöskään osunut yksikään kuula. Aikani heiluttuani totesin, että kai tämä on pakko vetää loppuun. Nilkutin seuraavan suojan taakse ja kompuroin maaliin asti. Ilman osumia.

Sodan jälkeen sain ilokseni nilkkaan asianmukaisen lindan (puristussiteen siis, tuon ruotsalaisen lääketieteen kulmakiven). Pelin johto neuvoi minua jättämään väliin seuraavan lajin, joka oli saaren läpi juoksu. Hyvä idea, totesin.

Eräs valmentajistamme tuli hakemaan minua veneellä saaren toiseen päähän ja kysyi, mitä oli tapahtunut. Selitin. Valmentaja murjaisi hauskan jutun: ”Missä se sinun suomalainen sisusi nyt on?”

Aargh.