Kipuja

Nilkka, penikat, polvet, reidet. Joka paikka prakaa. Jos jatkan tällä tavalla ensi kesään asti, jalkani pitää varmaan amputoida.

On aika hirvittävää tajuta fysiikkansa rajallisuus, se että kroppa ei kerta kaikkiaan kestä rasitusta enempää kuin tietyn määrän. 18-vuotiaana olin mielestäni kaikkivoipa. Juoksin, hypin, loikin ja heitin niin paljon kuin käskettiin (en tosin yhtään enempää). Lihakset toki kipeytyivät, mutta äkkiäkös ne siitä vetreytyivät. Venyttelyni oli lähinnä naurettavaa elehdintää. Ja itseasiassa treenaaminenkin päätöntä ja holtitonta sinkoilua sinne tänne.

Koskaan ei tarvinnut miettiä, ehtiikö kroppa levätä tarpeeksi ennen seuraavaa treeniä. Polvet ja nilkat olivat osa minua, ne tekivät mitä käskin eivätkä valittaneet. Ja nyt niitä pitäisi sääliä. Jalkojen kanssa pitää neuvotella, tehdä kauppoja, suostutella ja lahjoa. (Huomenna en juokse ja venyttelen pohkeet ainakin kolme kertaa, niin jos ylihuomenna voitaisiin taas ottaa intervalleja?)

Syksyllä pallotreenien alkaessa alkavat myös neuvottelut olkapään kanssa.

Harmi. Nuorempana pystyi treenaamaan mutta ei osannut. Nyt osaa mutta ei pysty.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s