Joukkueestani

Tämä on ylivoimaisesti paras joukkue, missä olen koskaan pelannut. Enkä tarkoita nyt ensisijaisesti pelisuoritusta (tosin senkin suhteen pitänee paikkansa), vaan organisaatiota, valmennusta, asennetta, ihan kaikkea. Tässä joitakin huomioita.

Valmennus

Päävalmentajamme on siviilissä jonkun sortin konsultti, mikä tietysti sai heti karvani pystyyn. Eiih mitään konsulttipaskaa sentään käsipalloiluun!!

No konsulttipaskaapa hyvinkin sieltä tulee, mutta itseasiassa se taitaa sopia joukkueurheiluun melko paljon paremmin kuin työpaikoille. Tässä on sentään vähän enemmän konkretiaa mukana. Meillä on visiot ja arvot ja koko hoito. Voi kiesus. Enpä olisi uskonut urheilussa tapaavani tällaista. Minulla on suhtautumisvaikeuksia, mutta muut vaikuttavat olevan täysillä mukana.

Eli ei auta kuin ottaa lusikka kauniiseen käteen, ja ihan vaikuttunut olen tähän asti tämän konsultin valmennustaidoista. Hän on loputtoman rakentava, ei suutu koskaan, neuvoo aina positiivisen kautta. Mikä parasta, hänellä on pelistä näkemys, johon itse uskon (näinhän ei tosiaan ole ihan aina ihan kaikissa joukkueissa ollut). Hän kertoo ennen treenejä, mitä tänään tehdään ja mitä tavoitteita treenillä on. Treenien jälkeen on palautekeskustelu, jossa muutama pelaaja kertoo mielipiteensä harjoituksista ja antaa niille arvosanan. Tänään minä olisin antanut treeneille kutosen tai seiskan, mutta joku arvioi ne kolmoseksi. Nyt en jaksa odottaa, että näen kympin treenit!

Joukkue

Olemme hämmästyttävän tasainen ja tasapäinen joukkue. Ei ainoatakaan tähteä, mutta joka paikalle kaksi hyvää pelaajaa, ja lisää reservissä. Itse olen varmaan kokoonpanon heikoin lenkki, ainakin niin kauan kuin kärsin käsipallojetlagista (termin ymmärtänee vain ulkomailla pelannut suomalainen käsipalloilija). Mutta tämä todellakin on joukkue, ei kasa yksilöitä, jotka muistavat ehkä kerran viikossa ottaa toiset huomioon. Täällä ollaan koko ajan kokonaisuus, klöntti, joka voittaa tai kaatuu yhdessä.

Ja se positiivisuus. Se on ihan käsittämätöntä. Jään edelleen suu selällään tuijottamaan, kun joku tulee treenin jälkeen ihan asiakseen sanomaan, että Joanna, sulla oli tosi hyvä vauhti äsken. Ahah? Tämä siis varsinkin, kun pelisuoritukseni ovat varsin vaatimattomia, ja itseni on vaikea keksiä niistä yhtäkään positiivista asiaa.

Se tuntuu kyllä todella hyvältä. Niinpä pinnistelen vastatakseni samalla mitalla, mutta se on todella vaikeaa! Meillä päin on ollut vähän niin, että maaleista kehutaan, muuten puhutaan vain, jos toinen tekee jotain väärin. ”Hyvin tsempattu”, saan hikiseen joskus mumistua. Ehkä jopa jotenkin häpeän kehumista? Enkä todellakaan ehdi treenin aikana ihastella jonkun yksittäisen pelaajan vauhtia tai syöttötarkkuutta. Miten nämä tekevät sen?

Varusteet

Minulla on nyt kaapissa yhdeksän mustaa t-paitaa, joihin on painettu kasa sponsorien mainoksia ja seuran logo. Minun pitää käyttää niitä kaikissa treeneissä tulevan vuoden ajan. Mitään muuta kuin Pumaa ei saa olla yllä. (Ja minulla ei ole ennestään käytännössä mitään Pumaa.) Vähän koulupukufiilis. Hyvästi se pieni yksilöllisyyden tunne, jonka sai t-paidan värin valitsemisesta ennen treenejä. Nyt ollaan sitten kaikki samannäköisiä. Aina.

Yksi sponsorimme on Axa, joka tekee ainakin terveysleipää, terveyspastaa ja energiapatukoita. Viimeksimainittuja on aina tarjolla treenien jälkeen. Bananabites. Kesti aikansa tottua tylsähköön makuun ja paksuun koostumukseen, mutta nyt olen tyytyväinen. Pitkään jatkunut huoleni riittävästä proteiininsaannista on ratkaistu.

Imago

Halusin tähän joukkueeseen pitkälti siitä muodostamani mielikuvan vuoksi. Nyt huomaan, että olen taitavan brändäyksen uhri. Joukkueemme iloisuus, energisyys ja positiivisuus eivät tule yhtään sen enempää ”luonnostaan” kuin kenellekään muullekaan. Joukkue sen sijaan on päättänyt, että me yksinkertaisesti olemme iloisia.
Viikonlopun treenileirillä mietimme hyvin konkreettisesti, miten meidän tulee käyttäytyä, jotta muut näkevät meidät sillä tavoin kuin haluamme. Jos on tunnelbanassa joukkueen verkkari päällä, pitää näyttää iloiselta ja puhua nätisti.

Haastavin sääntö oli, että jos saa pelissä kaksiminuuttisen tms jota ei mielestään ole ansainnut, pitäisi silti nostaa käsi pystyyn sen merkiksi, että hyväksyy tuomion. Ei perkele onnistu.