Oisin superpallo

Viime viikkoni oli melko kauhea. Kerron siitä lisää joskus myöhemmin, kun uskallan. Sitten oli onneksi ihania ihmisiä, jotka kuuntelivat suruni, antoivat minun oksentaa kaiken ahdistukseni ulos, tilittää kunnes ei ollut enää mitään sanottavaa. Kiitos! Kiitos! Kiitos!

Sitten menin perjantaina rakkaan vanhan ystävän kanssa syömään ja juomaan, erityisesti juomaan. Vanha kunnon nollauskeino, jälleen hyvä. Lauantaina en pystynyt nousemaan sängystä koko päivänä, mutta hymyilin silti kaiken aikaa.

Parasta siinä muutenkin mahtavassa perjantai-illassa oli, kun saimme baarissa vastata ystäväni kanssa kahdestikin kysymykseen, mistä tunnemme toisemme. Katsoimme toisiamme ja purskahdimme nauramaan. Tätä tarinaa ei ollut ennen kerrottu, ja se ansaitsi tulla kerrotuksi.

Me tapasimme 12 vuotta sitten Orlyn lentokentällä Pariisissa. Meidän piti nukkua yömme samassa lentokenttähotellin (Hotel Cocoon) muovikopperossa, jossa oli yksi 120 sentin sänky, verho vessan ovena ja reikä katossa suihkuna. Koppero oli niin pieni, että matkalaukut piti pinota päällekkäin, jotta saatiin ovi kiinni.

Enpä olisi silloin uskonut, että yli vuosikymmen myöhemmin skoolailemme sen tytön kanssa pullotolkulla kuohuviiniä ihan vaan ystävyyden kunniaksi.

Hän oli Rovaniemeltä, minä Kauniaisista. Me olimme kumpikin menossa vaihto-oppilaiksi eri puolille Ranskaa. Juttelimme melkein koko yön. Otimme toisistamme kuvat salamalla ja peiliä vasten, niistä tuli kauheat. Vaihdoimme osoitteita ja lupasimme kirjoitella.

Hänestä tuli ainoa suomalainen, jonka tunsin Ranskassa. Hän oli ainoa, joka tiesi mistä puhuin. Kirjoittelimme toisillemme 12-sivuisia kirjeitä, joissa vuodatimme lähinnä pahaa oloa, koti-ikävää ja masennusta. Silloin ei ollut internetiä eikä kännyköitä. Istuin iltaisin jääkylmässä huoneessani ja kiittelin mielessäni, että tuo valokuvan vieras, tumma tyttö Rovaniemeltä ymmärtää minua paremmin kuin kukaan Suomessa – tai varsinkaan kukaan ranskalainen.

Vaihtovuoden jälkeen yhteydenpitomme väheni ja loppui lopulta kokonaan, vaikka hän muutti Helsinkiin ja vaikka viestintäkanavatkin lisääntyivät. Viime kesänä törmäsimme uimastadikalla ja päätimme elvyttää hyvin toimineen keskinäisen ymmärryksemme. Ja hyvin se toimii näemmä humalassakin.

Nyt elämä näyttää taas aika valoisalta. Ihan vain ja ainoastaan ihanien ystävien takia. Kiitos te kaikki!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s