Lopussa kiitos?

Minulla oli perjantaina viimeinen työpäivä. Olin suunnitellut ”kertovani kaiken” työsuhdehelvetistäni, jahka minulla olisi työpaikka muualla varmistettuna. Mutta nytpä ei huvita enää yhtään rypeä niissä jutuissa. Mieluiten unohtaisin koko syksyn. Sikäli kun ystäväni lukevat blogiani, hekin varmaan ovat saaneet kuulla erään suuren päivälehden henkilöstöpolitiikasta jo yli omien tarpeiden.

Unohdettakoon siis ikävät asiat toistaiseksi. (Vaikka olen kyllä sitä mieltä, että jonkun meistä sorretuista pitäisi nousta kapinaan, muuten tämä ei lopu ikinä.) Ja aika tehokkaasti unohdinkin viime viikolla. Join luultavasti enemmän kuoharia kuin koskaan ennen. Kävelin töissä ympäriinsä laiskana ja voitonriemuisena ja hymyilin lakkaamatta. Kävin jopa tällaisen riemukkaan keskustelun pomoni kanssa:

– Mä en jaksa kirjoittaa tätä juttua loppuun.

– No kirjoita se myöhemmin, sehän menee lehteen vasta joskus ensi vuonna.

– En mä halua.

– No kirjoita ne pointit ranskalaisilla viivoilla, niin me voidaan muotoilla se sitten.

Seuraavana päivänä ilmoitin, etten jaksa kirjoittaa mitään ranskalaisia viivoja. Pomoni yritti, että hän tässä juuri kirjoittaa minulle työtodistusta, johon totesin, että minulla on ehdotus, mihin hän voi työntää työtodistuksensa. Huom, tämä kaikkihan siis oikeasti tapahtui hyvässä hengessä ja huumorilla, mutta oli silti aika nautinto. (Ja lupasin kilttinä tyttönä kuitenkin kirjoittaa sen jutun joskus myöhemmin valmiiksi.) En lähtenyt varsinaisesti ovet paukkuen. Sanomatalossa kun on vain pyöröovia.

Nyt otan vähän taukoa juhlimisesta, jotta saisin matkajärjestelyt hoidettua. Lähtö on huomenna! Sitten ne juhlat vasta alkavatkin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s