Juhlakielitaito

Ruotsista vielä. Olin siellä eräillä synttäreillä, illallisjuhlat, varmaan 70 vierasta ja pöytäjärjestykset ja kaikki. Minulla oli onneksi kiva pöytä, josta jopa tunsin muutaman. Vasemmalla puolellani istui viestintätoimistolainen, joka puhui talouskriisistä ja urheilumarkkinoinnista, ja oikealla liikunnanopettajaopiskelija, joka puhui Suomi–Ruotsi-lätkämatseista – tai no lähinnä siitä yhdestä, joka päättyi 5–6.

Minä puhuin Suomesta, suomalaisuudesta, Ruotsista ja ruotsalaisista, ai niin ja tietenkin suomenruotsista. Osaan vuorosanani ulkoa jo. Believe me, puhuisin todella mielelläni jostakin muusta, olisin samanlainen tavallinen ihminen kuin muutkin. Mutta en vain kerta kaikkiaan osaa. Kielitaito loppuu kesken.

Jos ikinä kuvittelenkin osaavani vähäsen ruotsia, riittää että menen johonkin päivällisille tai baariin small talkkaamaan, niin johan taas tiedän paikkani.

Kun ympärillä on hälinää ja meteliä, en saa mitään selvää, en tajua mitään, olen aivan ummikko. En voi tunkea korvaani kiinni ihmisten naamaan. En voi joka lauseen jälkeen kysyä että mitä, mitä, mitä. En voi vaatia, että saan itse olla äänessä koko illan, Suomi-juttuineni. Tunnen itseni niin tyhmäksi, niin tyhmäksi.

Ja sitten pöytäkeskustelurutiinin olennainen osa vielä on, että ruotsintaitoani kohteliaasti kehutaan. Hah.

Pahimmillaan se menee niin, että kuulen ja tajuan keskustelun alun ja ehkä kommentoinkin sitä jotenkin. Sitten jossain vaiheessa kadotan punaisen langan, vaikka kuinka nojaudun pöydän yli ja höristelen korviani. En kuitenkaan voi enää lakata ”kuuntelemasta” kesken toisen jutun, sehän olisi epäkohteliasta. Niinpä voin joutua tuijottelemaan ihmistä kiinnostuneen näköisenä vaikka kymmenenkin minuuttia, nyökkäilemään ja hymähtelemään, vaikka en ole enää aikapäiviin tiennyt, mihin aiheeseen keskustelu on edennyt.

Pahinta oli, kun jossain vaiheessa iltaa ajauduin neljän melko tuntemattoman miehen pöytäseurueeseen, jossa puheenaihe oli nuuska. Siemailin siinä sitten sivistyneesti juomaani puolisen tuntia.

Voisiko nyt joku hovin tapakouluttaja vaikka kertoa, miten menetellä tällaisessa sosiaalisessa tilanteessa, jos a) et tunne seuralaisiasi b) et osaa kieltä c) et kuule mitään d) et ole nuuskannut kuin kerran kännissä ruotsinlaivalla.

3 kommenttia artikkeliin ”Juhlakielitaito

  1. Eh, ehkä ihan hyvä, ettet ainakaan koittanut alkaa nuuskaamaan. Sitä osuutta lukuunottamatta koin täysin samanlaisen tilanteen Espanjassa syksyllä. Ensin olin viikon verran iloinnut, että kas, taidan vielä osatakin tätä kieltä ihan hyvin. Sitten jouduin ravintolatilanteeseen pitkän pöydän ääreen 10 andalucialaisen kanssa, joista tunsin 2,5. En tajunnut ehkä noin sanaakaan kun ne pääsivät vauhtiin, eikä kyllä tosiaan ollut kovin voittajaolo istua vaan ja möllöttää tuntia siinä…. Eli I know what you´re talking about!

    Tykkää

  2. Are juu talking about my life?
    Puolitoista vuotta ja kolme eri espanjan aksenttia (ja sanastoa,puhenopeutta ja puhujakuntaa…) ja pohjalla kielitaitotaito jolla juuri ja juuri tilataan baarista kaljaa. Tänään justiinsa mietin, että miten voin vieläkin puhua niin väärin.

    Olen ollut viime aikoina tosin ihan helvetin ylpeä, kun ehkä vaan kerran viikossa olen tilanteessa, jossa a) vastaan ”joo” vaikka kysymys olisi luokkaa ”kumman haluat” b) nauran vitseille vasta seuraavana päivänä (yksin) c) siemailen juomaa ja hymyilen muiden mukana (koska kukaan ei jaksa odottaa että saisin sökerrettyä ulos mitä haluan sanoa).

    Hovin tapakouluttajalta tulisi luultavasti toisenlaista vinkkiä, mutta toisinaan olen huomannut että se hiljaa siemaileminen ei ole aina ollekaan pahasta: mun espanjankieli ainakin yltyy lähes täydelliseksi pikku pöppelissä ja nolouskynnys on jo niin moneen kertaan ylitetty, ettei edes seuraavana päivänä hävetä (niin paljoa). Itseasiassa joku kommentoi viimeksi että oon kaikin puolin ”yltiökoominen” selitellessäni juttuja juhlissa. Tosin se, mitä tämä sitten kertoo seuran tai mun juttujen tasosta, on jo toinen asia….

    Tykkää

  3. Toi joo-vastailu on myös tuttua hommaa, ruotsalaiset kaverini naureskelevat sille aina, ja itsekin mukana kyllä. Yllä kuvatuissa bileissa kokeilin siitä variaatiota, jolla hauskuutin koko pöytää. (Jotain iloa mustakin..)

    Olin juoman velkaa saman pyöreän pöydän eri puolella istuvalle ystävälleni, ja jotenkin vaistomaisesti odotin, että se pyytää mua pian hakemaan seuraavan kierroksen. No ei se sitten pyytänytkään vaan kysyi jotain, että miten mulla Suomessa menee. Enpä taas kuullut sanaakaan mutta otin riskin ja päättelin. ”Ja, vad vill du ha?” vastasin reippaasti.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s