Eräs mies

Minulla on ystävä säilöönottokeskuksessa. Siellä on eräs mies, jonka kanssa keskustellen olen viettänyt monia torstai-iltoja. Torstai-iltaisin siis me SPR:n vapaaehtoiset maailmanparantajat vierailemme säilössä juttelemassa näiden, hmm, asiakkaiden kanssa. Minulla on jonkun sortin vaitiolovelvollisuus, joten tästä tulee varsin epämääräistä tarinaa, sori.

Ensimmäisen kerran tavattiin heinäkuussa. Muistan että se oli sillä kesän ainoalla kauniilla viikolla. Säilössä oli kuuma kuin uunissa. Mies oli nähnyt Suomesta lentokentän ja säilön. Silti se kyseli aidon innostuneesti, millainen kaupunki Helsinki on ja mitä kauppoja ja nähtävyyksiä täällä on.

Loppukesästä nähtiin monta kertaa. Se ei koskaan kosinut minua, toisin kuin valtaosa tapaamistani säilön asiakkaista. Pisteet siitä. Se ei myöskään pitänyt pitkiä luentoja siitä, kuinka Suomi on poliisivaltio ja systeemi kusee ja se on meidän vapaaehtoisten vika. Puhuttiin vaan elämästä. Kerroin paljon asioita, joista en ihan kenelle vain avaudu. Se tuntui turvalliselta, kun toinen tiesi minusta vain etunimen ja oli mitä todennäköisimmin häipymässä maasta pian. Ja se kuunteli hyvin ja antoi järkeviä neuvoja. Se oli aina elämänmyönteinen ja iloinen.

Sitten se lähti, en tiennyt minne. Toivoin, että johonkin hyvään paikkaan, ja olin aika varma, että ei Suomeen, sillä hänen kotimaallaan ei ole paljon saumoja saada turvapaikkaa täältä.

Nyt se on säilössä taas. Näin sen pari viikkoa sitten ekan kerran. Taas se hymyili kovasti ja löysi loputtomasti hyviä puolia tilanteestaan. ”Koska Suomessa olen kokenut elämäni vaikeimmat ajat, uskon että voin kokea täällä myös hyvää.” ”Olen nyt pimeässä tunnelissa, mutta sen on loputtava joskus.” ”Olen tavannut hienoja ihmisiä, joita en olisi koskaan tavannut, jos olisin jäänyt kotimaahani.” ”Elämä on.” Se muisti kaiken, ihan kaiken, mitä olin sille itsestäni  puoli vuotta aiemmin kertonut.

Tänään näin sen jälleen. Ensimmäistä kertaa se näytti murheelliselta ja valitti. Sillä alkaa hajota pää. ”Tämä on kovaa, todella kovaa.” ”Mietin välillä, miksi ikinä tulin Suomeen. Oliko se elämäni suurin virhe?” ”En olisi koskaan uskonut, että minulta riistetään minun vapauteni. Se on kamalinta, mitä tiedän.” ”Tunnen olevani aivan yksin maailmassa. Olen kuin pieni lapsi, jolta on viety vanhemmat.”

Latelin latteuksia, tyyliin kyllä sä kohta pääset ulos ja ole ylpeä rohkeudestasi ja ei tämä ole sinun vikasi. Ehkä muutama ihan järkeväkin ajatus osui joukkoon. Vaikka hittojako minä mistään mitään tiedän.

Tuntui ihan kamalan pahalta. Se on ystäväni ja se voi huonosti, hyvin ymmärrettävästä syystä. Ja minä en voi tehdä mitään. Ja en ehkä enää koskaan näe sitä, enkä saa tietää, löytyikö tunnelin pää.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s