Yhteisliikka, tosi helppo ratkaisu?

Tyttöjen ja poikien yhteisistä liikuntatunneista on tehty valtuustoaloite Helsingissä. Yritin viime viikolla ”keskustella” aiheesta Twitterissä, mutta se on niin turhauttavaa, sekavaa ja kökköä, että luovutin. Täällä kuitenkin alkajaisiksi se keskustelu, joka nyt rauhassa luettuna tuntuukin järkevämmältä kuin tweet-tweet-tweet-tilanteessa.

Puolesta vai vastaan? Täysin väärä kysymys. Iltapäivälehtigallup-tasoa. Ihmiset vastaavat tähän tunteella, maailmankatsomuksellaan ja omilla aikojen takaisilla liikkatuntimuistoillaan.

Ensin kysyisin, että mitkä ovat liikunnanopetuksen suurimmat ongelmat, ja sitten, että miten niitä voisi ratkoa. Ja: minkä näistä ongelmista tyttöjen ja poikien yhteisopettaminen ratkaisisi.

En ole alan ammattilainen, mutta valistunut veikkaukseni suurimmasta ongelmasta on tämä: Lasten liikuntamäärät ovat vähentyneet aivan katastrofaalisesti. Esimerkiksi tässä tutkimusta asiasta, siteeraan (s. 29–30):

Itä-Suomen yliopiston Lasten ravitsemus ja liikunta (PANIC) -tutkimuksen mukaan koulunsa aloittaneista tytöistä 70 prosenttia ja pojista yli puolet liikkuu vähemmän kuin suositeltava kaksi tuntia päivässä (Lintu ym. 2011). Viihdemedian käyttöä suositellaan rajattavan kahteen tuntiin päivässä (Fyysisen aktiivisuuden suositus kouluikäisille 2008). PANIC-tutkimuksen mukaan tämän kahden tunnin rajan ylittää 20 prosenttia pojista ja kymmenen prosenttia tytöistä. Viikonloppuna määrä on huomattavasti suurempi. Yli puolet pojista ja lähes 40 prosenttia tytöistä on viihdemedian parissa yli suositellun määrän.

Erinäisten urheiluvalmentajien suusta olen kuullut myös, että lasten liiketaitovalmennus pitää aloittaa aivan eri pohjalta kuin vaikkapa vuosikymmen sitten, koska lasten koordinaatio ja liiketaidot ovat niin paljon kehittymättömämmät kuin ennen. Kun eivät ne enää kirmaile pihalla ja kiipeile puihin.

Tämä asettaa melkoisia paineita koulun liikunnanopetukselle, sillä ne tunnit ovat ainoat hetket, jolloin lapset saadaan pakolla liikkumaan. Tietysti hyvä olisi, jos se ei tapahtuisi pakolla, vaan koululaiset tykkäisivät niistä. Miksi kaikki eivät tykkää? Twitter-keskustelussa tuli (aikuisilta tietty) esille seuraavia epäkohtia:

  • Tytöillä ja pojilla on eri ohjelma, tytöillä tyhmemmät lajit, kuten kaunoluistelu, ringette.
  • Liikunnanopettajat, joilla väärä asenne.
  • Suuret tasoerot aktiivisten harrastajien ja liikkumattomien välillä.
  • Liikuntasuoritusten mittaaminen ja arvostelu.
  • Tytöillä liian lällyä.

Kaivoin huhtikuisen Hesarin kyselyn, jossa lukijat saivat ottaa kantaa tuohon puolesta tai vastaan -kysymykseen ja perustella. (Jälleen kyse aikuisista.) Siellä esiin nousi ainakin nämä ongelmat:

  • Kaikki tytöt eivät tykkää ”tyttömäisistä” lajeista eivätkä kaikki pojat raisuista palloiluista.
  • Kiusaaminen, nöyryyttävät kokemukset.

Minkä noista epäkohdista ratkaisisi tyttöjen ja poikien yhteisliikunta? Tytöillä on tyhmempiä lajeja, joten yhdistetään tytöt ja pojat? Kaikki tytöt ja pojat eivät tykkää samoista asioista, joten yhdistetään tytöt ja pojat? Liikunnanopettajissa on parantamisen varaa, joten yhdistetään tytöt ja pojat?

Ihmiset tuntuvat kuitenkin nyt kovasti kannattavan yhteistunteja, sekä Twitterissä että Helsingin kaupungin liikuntalautakunnassa että Opiskelijoiden liikuntaliitossa. Ja myös siinä Hesarin kyselyssä: 71 prosenttia vastaajista kannatti yhteistunteja.

Opiskelijoiden liikuntaliitto sanoo näin:

Perustelut ryhmäjaon puolesta biologiseen erilaisuuteen tai esimerkiksi ”poikien rajuuteen” ja ”tyttöjen pehmeyteen” ovat vanhanaikaisia ja perusteettomia. Tytöt tai pojat eivät ole homogeenisia ryhmiä, vaan erilaisuutta on paljon näiden ryhmien sisällä.  

Vanhanaikaisuuteen vedotaan myös Hesarin toisessa aiheesta julkaisemassa jutussa; siinä kerrotaan, että melkein kaikissa Euroopan maissa on yhteistunnit, ja niissä ihmetellään modernin Suomen takapajuisuutta tässä asiassa.

Nämä perustelut ärsyttävät minua ihan suunnattomasti. En vastusta sekaryhmiä. Ne voivat toimia järkevästi järjestettyinä hyvin. Mutta olen ihan varma, että pelkästään länttäämällä tytöt ja pojat samaan liikuntaryhmään ei varmasti ratkaista sen enempää alussa mainitsemaani jättiongelmaa – lapset liikkuvat aivan liian vähän – kuin noita muita epäkohtia. Ja huomauttaisin muuten myös, että sekaryhmätoiveen toteuttaminen ilman muita toimenpiteitä tuplaisi opetusryhmän koon.

Meille aikuisille voisi toki tulla tästä järjestelystä hyvä mieli. Ollaan nykyaikaisia, ei olla takapajuisia.

Paljon on kauniita, teoreettisia korulauseita. ”Lapsia ei liikuta sukupuoli.” ”On kivikautista ajatella sukupuolittuneesti.” ”Eihän matematiikan tunnillakaan jaeta oppilaita sukupuolen mukaan.” ”Tasa-arvoista liikunnanopetusta!” Ootteko olleet vetämässä sekaliikuntaa noiden lauseiden voimalla?

Itse olen, jonkun verran. Valmensin kymmenvuotiaiden tyttöjen ja poikien sekakäsipallojoukkuetta viime talven. Meillä ei ollut mitään ongelmia, meni kerrassaan loistavasti – mutta se olikin vapaaehtoinen harrastus, johon hakeutuivat ainakin jonkin verran lajista ja liikunnasta kiinnostuneet tytöt ja pojat. Näin ollen: en vastusta kaikkia sekäryhmäjärjestelyjä. Sen sijaan kun kävin kouluissa vetämässä käsipallotunteja 2–4-luokkalaisille, en olisi mitään niin halunnut kuin jakaa kivikautisesti tytöt pelaamaan tyttöjä vastaan ja pojat poikia vastaan. Miksi? No koska tytöt eivät pelissä saaneet palloa lainkaan. Ja vaikka Opiskelijoiden liikuntaliiton mielestä ”poikien rajuus” on ”vanhanaikainen ajatus”, jostain syystä ne pojat kuitenkin olivat ”rajuja”. Pitäisikö ryhmän vetäjän olla huomaamatta sitä ja reagoimatta siihen, koska olemme päättäneet, että ajatus on vanhanaikainen? Tytöt olivat selvästi jo oppineet siihen, että heille ei syötetä (en siis väitä, että kaikki ero olisi biologista, varmasti huomattava osa siitä on opittua ja kulttuurista – mutta on toiveajattelua, että se katoaisi itsestään yhteisliikunnalla). He eivät monasti edes vaivautuneet näyttämään siltä, että haluaisivat pallon. Tyttöjen innostaminen lajiin tai ylipäänsä liikkumaan oli sekapelissä miltei mahdotonta, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta.

Tunnen monia, monia juniorivalmentajia ja liikunnanohjaajia, mutta en yhtäkään, joka väittäisi, että tyttöjen ja poikien ryhmän tai joukkueen ohjaaminen olisi samanlaista. Että pojat eivät olisi keskimäärin kilpailuhenkisempiä, että tytöille tietyt sosiaaliset arvot eivät olisi keskimäärin tärkeämpiä. (Ja keskimääräisyys on ryhmän vetämisen kannalta oleellista, sillä jotenkin sitä ryhmää on vedettävä. Hyvä valmentaja ottaa lisäksi yksilökohtaiset erot huomioon.)

Kyllä, sukupuolten sisällä on vaihtelua: tunneilla oli poikia, jotka selvästi eivät nauttineet rajuudesta, ja oli tyttöjä, jotka tappelivat pallon itselleen ja tekivät maaleja. Mutta paraneeko näiden keskiarvoista poikkeavien liikuntatuntikokemus siitä, jos ryhmä kasvatetaan kaksinkertaiseksi ja siellä on entistä enemmän erilaisia toiveita, taitotasoja ja suuntautumisia?

Facebook-chattasin aiheesta opettajaystäväni kanssa, joka paraikaa opettaa liikuntaa sekaryhmässä kuudesluokkalaisille. Hän sanoi näin:

Mä pitäisin mieluummin tytöille ja pojille erikseen. Ainakin mun luokassa muutenkin pojat on niitä huomiohakuisia ja tytöt jää helposti taka-alalle (niinkun varmaan valitettavasti monessa luokassa), liikunnassa korostuu. Liikuntaohjelma ois kiva rakentaa oppilaiden kiinnostuksen pohjalta vielä enemmän ja ne nyt vaan jakautuu ne kiinnostukset vähän tyttöjen ja poikien välillä. Sitähän voi mennä vaikka kattelee jumppa- pilates- ym vastaaville tunneilla sukupuolijakaumaa… Jotakin kertoo eri lajien kiinnostavuudesta. Ei musta oo ollenkaan pahitteeks, että tytöillä ja pojilla on paikkoja koulussa olla omissa ryhmissäänkin, paljon ne saa/joutuu kuitenkin toimimaan koko porukallakin, ja usein se vaan on niin että ryhmässä kuin ryhmässä pojat on jollain tavoin dominoiva porukka.

Miten liikuntatunteja sitten parannettaisiin? Pari ajatusta vain. Pitäisikö ehkä ennemmin miettiä vaikkapa sitä, että tarjottaisiin oppilaille vaihtoehtoisia liikuntalajeja? Ne tytöt ja ne pojat, jotka haluaisivat pelata raisua palloa, saisivat pelata sitä. Ja ne jotka haluavat uimaan tai venyttelytunnille, saisivat mennä sinne. Kahden vaihtoehdon tarjoaminen ei kai söisi enempää resurssejakaan kuin nykysysteemi.

Tasoryhmä taas on tietenkin hirveä kirosana, mutta itse en pitäisi sellaisiakaan huonompana ratkaisuna kuin nykysysteemiä. Ihan vain näihin käytännön kokemuksiin perustuen. Alan asiantuntijat osannevat tarjota tarkempia vaihtoehtoja.

Jos nyt haluat ottaa kantaa tähän järjettömän yksinkertaistavaan puolesta-vastaan-väittelyyn, niin näemmä Helsingin liikuntavirasto on juuri järjestänyt omansa. Kysely käynnissä tämän kuun loppuun. Äänestä! Vaikuta!

6 kommenttia artikkeliin ”Yhteisliikka, tosi helppo ratkaisu?

  1. Jees olen samaa mieltä sun kans tässä pääpiirteittäin (jako kiinnostuksen mukaan, huoli liikkumattomuudesta), vaikka olen myös sen ”korulauseen” takana, että liikunta ei ole sukupuolikysymys. Sen lisäksi, että mielihalut ja raisuus vaihtelee sukupuolirajojen yli, on myös vaikea sanoa, mikä on syy ja mikä seuraus siinä mitä ryhmissä tapahtuu ja mitkä asiat on mielenkiintosia kunkin mielestä.

    Ahisti itte asiassa kaikista eniten tuo opeystäväsi kommentti poikien dominoivuudesta. Niinkö se vaan on? Vai niinkö me se hyväksytään faktana?

    Tykkää

  2. Niin, periaatteessa toki minäkin olen sitä mieltä, että liikunta ei ole sukupuolikysymys, mutta priorisoisin käytäntöä. Sama koskee tuota opeystäväni kommenttia: jos nyt näyttää siltä, että pojat dominoi, voidaan tietysti siinä ohessa pohtia syitä ja seurauksia ja sopivia linjanvetoja, mutta ihan ensimmäiseksi haluaisin varmistaa, että kaikki saisivat siitä tunnista mahdollisimman paljon irti – enkä sulkea silmiäni ja hokea, että pojat ei dominoi, tasa-arvo, pojat ei dominoi…

    Tykkää

  3. Jotenkin luin tuon niin että ryhmässä kuin ryhmässä, mutta ope taisi tarkoittaa vain liikuntaryhmiä? (sano että tarkotti tai masennun)

    Tykkää

  4. Itellä on ylä-asteen päättymisestä 8 vuotta ja omien muistikuvien perusteella olisi silloin ollut aika lailla se ja sama olisiko tunnit pidetty sekaryhmissä vai ei. Ainoa mikä tuolloin häiritsi, oli se, että tytöille ja pojille oli selkeästi erilaiset vaatimukset sen suhteen mitä pitää osata. Muistan esimerkiksi tilanteen missä oltiin kuntosalilla sateen vuoksi, tytöt ja pijat yhdessä. Tyttöjä kehotettiin tekemään esim. punnerrukset polviltaan eli niin sanotusti naisten tyylillä. Pojilta kuitenkin vaadittiin että tekevät ne punnerrukset oikeaoppisesti. Sama juttu leukojen vetämisen kanssa. Pojat pistettiin leuanvetotangolle ja tytöt taas pistettiin siksi aikaa tekemään jotain muuta, vaikka hyvähän se olisi tyttöjenkin niitä leukoja vetää?

    Toinen ehdotus on, että liikunnanopettajat ottaisivat luokan toivomukset huomioon vanhempien lasten ja nuorten kohdalla. Joillekin 1-3 luokkalaisille on ihan hyvä esitellä erilaisia lajeja ihan tavallisesta jalkapallosta kamppailulajeihin, jotta ne omat suosikit sieltä kaikkien lajien joukosta löytyy. Vanhempien lasten kohdalla en näe kuitenkaan syytä pistää luokkaa esim. luistelemaan jos suurin osa luokasta ei siitä lajista pidä. Luistelun voisi silloin korvata jollain muulla.

    Tykkää

  5. Joo, hyviä parannusehdotuksia.
    Muistuikin mieleen, kun lainasin joskus lukiossa kaverilleni ikivanhat kaunoluistimeni, koska tilanne oli semmoinen, että hänestä ei olis tullut ylioppilasta, ellei hän ois käynyt todistettavasti luistelemassa. (Mutta no joo, toisaalta oon kyllä sitäkin mieltä, että kaiken ei tarvii olla kivaa ja joskus elämässä ikävät luistelut tai mitä ovatkin on vain suoritettava.)

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s