Nyt on jo lokakuu. Aika ei ole koskaan kulunut näin käsinkosketeltavasti. Joka päivä, miltei joka sekunti, tunnen, miten aika kuluu. Lasken jäljellä olevia työviikkoja, välillä innoissani, välillä kauhuissani siitä, miten ehdin kaiken. Mietin asioita, mitä haluan vielä ehtiä, mietin sellaista, mitä ei kohta enää joudu tekemään. Mietin elettyä elämää kuin mikäkin vanhus.
Olen käynyt jo kahdella ”viimeisellä matkalla” (Tukholma, Pariisi, tietty). Olen ahminut festarileffoja. Olen nukkunut vapaapäiviä. Tunnen ajan kulun vähän väliä – käsinkosketeltavasti – myös vatsassani. Siellä joku potkii minua.
Joulukuussa kaikki muuttuu. Entistä elämääni ei enää ole, eikä siihen ole paluuta. Onhan se nyt aivan ihanaa, käsittämätöntä ja pakahduttavaa, sellaista mitä ei voi mitenkään edes kuvitella, mutta samalla se on niin lopullista, että olen kananlihalla.
Eilen hain äitiyspakkauksen. Söpökuosisen pahvilaatikon kyljessä on Kelan logo. Ai tässä on palautuslaatikko vauvalle, jos ei siitä tykkääkään, mies vitsaili. No ei ole. Ei ole palautuslaatikkoa.
retour 