Bussissa on tunnelmaa

Mukava, monipuolinen viikonloppu. Kulttuuria, urheilua, baaria, nukkumista, terapeuttista siivoamista ja vähän perhe-elämääkin.

Hämmentävin tapahtuma perjantai-iltana yhdentoista aikaan. Nyt alan käyttää verbejä.

Oltiin menossa rakkaimpien ystävieni kanssa PMMP:n keikalle Tavastialle. Lähdettiin etkoilta Haagasta bussi numero 40:llä keskustaan. Yhdellä meistä on ongelma: aina juotuaan alkoholia hän voi pahoin autoissa ja busseissa. Ei auta vaikka olisi juonut vain vähän, kuten perjantaina, ja vaikka tie olisi yhtä suora kuin Mannerheimintie nyt on. Jo ennen Tullinpuomia hän siis siirtyi etummaiseen penkkiin tuijottamaan eteensä. Me muut jatkoimme hiprakkaista hölötystämme takaosassa ja naureskelimme ystävämme kiusalliselle pulmalle.

Bussi oli jo kääntynyt Finlandia-talon ja musiikkityömaan välistä kohti Elielinaukiota, jäljellä oli siis vain parisataa metriä, kun edestä kuului lotiseva ääni. NO NYT SE YRJÖS, EI VOI OLLA TOTTA! Ja kyllä vain, ystävämme ei ollut sittenkään kestänyt ihan loppuun asti vaan oli levittänyt lounaaksi nauttimansa sienikastikkeet siihen bussin sisäänkäynnin peitoksi.

Bussi ajoi Elielinaukiolle ja avasi takaovet, ja matkustajat pahoinvoivaa neitiä lukuunottamatta poistuivat. Me jäimme bussin vierelle odottelemaan, että ystävämme selvittelee asian kuskin kanssa. Mitä sisällä bussissa tapahtui?

Ystävämme pyysi heti anteeksi, sanoi että kauhean noloa ja mitä voin tehdä. Bussikuski sanoi käsi suun ja nenän edessä että siivoa, eihän hän voi ottaa matkustajia tähän bussiin. Ystävämme sanoi että joo, siivoaisin, mutta millä. Kuski: ”No onhan sulla toi rotsi.”

Kuski ei suostunut avaamaan ovia, mikä oli käytännössä ehkä ihan hyvä juttu, sillä loppuporukallamme oli tapahtuneesta vähän turhan kiihtyneitä mielipiteitä, mutta noin periaatteessa hän piti ystäväämme vangittuna bussissa noin varttitunnin. Tässä vaiheessa ystävä soitti hätäkeskukseen, pyysi yhdistämään poliisille ja kysyi, että mitähän tässä tilanteessa pitäisi tehdä. Poliisi sanoi että pitää sopia kuskin kanssa. Kuskikin soitteli johonkin infolinjalle, mutta ei vissiin saanut vastausta. Siinä sitten ihmeteltiin. Lopulta kuski antoi yhden nenäliinan, että siivoa tuolla. Ystävämme alkoi siivota melko huomattavan suurta oksennusta lattialta nenäliinalla. Tässä vaiheessa ovet oli pakko avata, koska mihinkäs muuallekaan sitä kamaa siitä työntäisi kuin ulos. Kun nenäliina oli loppuunkulutettu, tämä täysin asiallisesti käyttäytynyt pahoinvoiva kahden lapsen äiti siivosi loput oksennukset paljaalla kädellä bussin lattialta.

Semmoinen vieno toive HKL:lle, että jos jotakin perussiivousvälineitä pitäisitte busseissa. Kun tämä nyt tuskin oli ihan ainutkertainen tapaturma kuitenkaan. Ja hirveästi anteeksi, että aiheutimme vaivaa.

Kellon alla

Odottelin tänään kaveria kellon alla. Siis Stockan, tietysti.

Aina kun seison siellä, muistelen Philippe Guicheteaun mainiota kirjaa Sunnuntaikirjeitä Suomesta. (Minulle juuri valkeni, että sen kirjan ilmestymisestä ja lukemisesta on kymmenen vuotta. Kymmenen.) Kirjassa Suomessa asuva ranskalainen ihmettelee suomalaisten tapaa sopia tapaamiset paikkaan, jossa ei voi edes istua odottamaan. Puhumattakaan, että talvella siinä on aika kylmä seisoskella.

Ranskalaisen ehdotus: Miksi ihmeessä emme tapaa suoraan kahvilassa tai baarissa? Silloin ei myöskään tarvitsisi suuttua, jos toinen on myöhässä. Hänestä suomalaiset ovat hysteerisen täsmällisiä.

Ranskalainen puhuu asiaa. Odottaminen on ärsyttävää, ja kun en itsekään ole erityisen täsmällinen, niin aina hävettää jos tiedän, että joku odottaa minua pakkasessa. Onhan se nyt aivan älytöntä! Niinpä olen pyrkinyt noudattamaan hänen neuvoaan ja sopimaan treffejä sisätiloihin.

Mutta on vain käynyt niin, että kellon alla seisomisesta on tullut minulle rakas suomalaisuuden ja Helsingin symboli – eikä vähiten Guicheteaun kirjan ansiosta. Niin että mielelläni siellä seison ja palelen ja odotan.

Tukholmassa yritin samaa Sergelintorin Åhlensin sisäänkäynnin kanssa. Siinä ei ole kelloa mutta suuri T merkkaamassa tunnelbanaa. Ei se oikein toiminut. Pari kertaa piti tavata siinä joku ennalta tuntematon, mutta paikka oli niin suuri ja ihmisiä niin paljon, ettei löydetty toisiamme soittamatta.

Huonoin kokeilemani tapaamispaikka on kuitenkin Notre Dame -kirkon edusta Pariisissa. Kirkon edessä on iso aukio ja satoja turisteja. Odotin kerran erästä epätäsmällistä ihmistä siinä puoli tuntia. Ei ollut hätää pakkasesta ja istumaankin pääsi, sen sijaan varjoon ei. Hikoilin paitani läpimäräksi, pelkäsin auringonpistosta ja etsin tuttua naamaa loputtomasta turistimerestä. Kaipasin kellon alle.

Mitään toivoa

Hämmentäviä, eksoottisia kokemuksia ihan tässä omassa elinpiirissä. Silmät aukeavat. Monikulttuurisuutta suorastaan.

Että joku voi ihan tosissaan ja vilpittömästi valittaa, että automatka kotoa Punavuoresta töihin Meilahteen kestää ruuhka-aikaan tunnin. Että on se kauheeta, pitää muuttaa Töölöön. Josta autolla Meilahteen siis pääsisi nopeammin.

Että siis joku tässä maailmassa tosiaan valitsee päivittäin kulkuvälineeksi Punavuoresta Meilahteen auton. Tai Töölöstä.

Haloo, ihmiset, herätkää, helvetti, ääliöt! Kun kyse ei ole edes vain maapallon tulevaisuudesta, saati liikenteen sujuvuudesta ja kaupunkilaisten yleisestä mukavuudesta, vaan myös siitä teidän omasta ihan vitun kalliista ajastanne. Oma napa, ettekö te edes sitä näe?

Aito taiteiden yö -elämys

Ei mahduttu eilen Senaatintorille kuulemaan konserttia, harmi. Mutta ihan oma vika, oltiin pahasti myöhässä. Sitten kierreltiin päämäärättömästi ympäri ruuhkaista ja kaljanhajuista keskustaa, eikä löydetty sitä taidetta. Sitten en jaksanut enää ja lähdin kävellen kotia kohti.

Bulevardilla yhden gallerian ikkunan eteen oli  kerääntynyt niin paljon ihmisiä, että arvasin jo kaukaa, että tuolla sitä olisi.

Ikkunassa kolme jumppapukuista nuorta naista vääntelehti viehkosti. Vielä kun katsojien joukossa oli Esa Saarinen vaimoineen, asia oli selvä. Tämä on taiteiden yötä!

Sitten viimeinen silaus. Kunnon pissisteini käveli ohi ja pysähtyi kohdallamme. Hän näki jonkun kaverinsa tien toisella puolella ja huusi tälle: ”Arvaa mitä! Mä meinasin saada turpaan maailman homoimmalta mieheltä!”

Kerjäläiset

Voisin kirjoittaa ainakin sadan asian ja ihmisen paluusta. Siis paluusta elämääni. Hämmästelen päivittäin, kuinka mikään ei ole vuodessa muuttunut. Eihän vuosi ole pitkä aika, mutta minulle ne kaikki asiat tuntuvat tosi kaukaisilta.

Pakko saada luetella vielä pari. Unicafé. Salaattilinko. Jogurttipurkkien kierrätys. Hedelmien punnitseminen kaupassa. Lauttasaaren urheilukenttä. Missä hän on nyt -henkilöiden keksiminen. Bussit. Perhe.

Ja sitten vielä yksi vähän kurjempi jälleennäkeminen: se mies, joka pysäyttää ihmisiä keskustan kaduilla ja pyytää viroksi euroa puhelinkorttiin. Se on kyllä muuttunut vuodessa. Sen verkkaritakki on entistä resuisempi ja tukka epäsiistimpi, ja luultavasti entistä harvempi vastaantulija uskoo sen puhelinkorttitarinaan. Mutta puhelinkortti sillä on edelleen kädessä.

Näinpä tänään sen Helsingin toisenkin vakiokerjäläisen, sen naisen jolla on aina käsi pitkällä ojossa ja joka kysyy ”onks teil antaa”. Sen vaatteet näyttivät itseasiassa siistimmiltä kuin viime kesänä. Hyvä, kai.

Ja sitten mietin taas kerran, että keitähän nämä tyypit ovat. Miksi niistä ei kirjoiteta lehdissä niinkuin romanikerjäläisistä? Miksi niiden kotiseuduilta ei tehdä reppareita, tai seurata putkaan ja sairaalaan? Miksi kukaan ei järkyty, kun se nainenkin menee tuolla ympäri kerjäten sangen kovaäänisesti ja siekailematta päivästä ja vuodesta toiseen?

Sosiaalipornoa, joo, tietenkin, mutta eikös tuo romaniuutisointi sitten muka ole.

Etäisyydet

En ole ikinä ollut suuri Harry Harkimo -fani, päinvastoin. Mutta eilisestä Hesarista luin – Hjalliksen henkilökohtaisesta kolumnista – että meitä yhdistää ainakin yksi seikka: treenimatka.

”Muistan hyvin, kun pienenä poikana raahasin lätkälaukkua Lauttasaaressa kaksykkösen bussiin, joka meni keskustaan.
Siellä piti vaihtaa toiseen bussiin. Erottajalla hyppäsin viisseiskaan, joka meni Pirkkolaan. Siellä pidettiin sen aikaisen joukkueeni HIFK:n lätkätreenit.

Matka ei haitannut, koska into päästä pelaamaan voitti kaiken muun. Kun sai luistimet jalkaan ja pääsi jäälle, ilo oli ylimmillään. Pitkä matka ei haitannut yhtään.”

Tajusitteko nyt varmasti, että matka oli pitkä? (Ja vieläkin pidempi matka oli Sipoosta Espooseen purjehduskilpailuihin. Veneellä.)

Hjalliksen tarkoitus on tietenkin vedota klassiseen urheilusankarimyyttiin. Kovan harjoittelun kautta, vaatimattomista oloista ja hien hajusta juhlituksi mestariksi ja rikkauksiin. (Harkimon tapauksessa lähinnä rikkauksiin.) Ja pelkästään rakkaudesta urheiluun.

Lauttasaari ja Sipoo eivät varsinaisesti synnytä niitä slummimielikuvia. Ja toisessakin kohdassa tarinaa on pieni ongelma. Vaikka itsekin aina valitan Lauttasaaren ja Pirkkolan välistä etäisyyttä, niin faktahan on, että matka ei oikeasti ole pitkä. Ei todellakaan.

Oikeasti pitkää, sankarillista treenimatkaa on Helsingissä aika vaikea kehittää. Helsinki nyt vain kerta kaikkiaan on pieni kaupunki. Jossa on hyvät joukkoliikenneyhteydet ja jossa suhteellisuudentaju herkästi katoaa.

PS. Varsinainen pointtini meni jo, mutta en nyt malta olla kommentoimatta mister suomiurheilun kolumnia vielä vähän lisää. Oli kuin olikin onnistunut ujuttamaan oman tallinsa urheilijan tekstiin, oikeaoppisesti keskelle löpinää urheilun jalosta aattellisuudesta ja esikuvista.

”Urheilumanagerina näen saman intohimon monien suojattieni silmissä. Kiira Korpi on loistava esimerkki siitä, miten urheilijan positiivinen energia tarttuu myös hänen ympäristöönsä.
Sellainen liikuttaa.
Jos Kiira saa nuoret tytöt ja pojatkin innostumaan taitoluistelusta ja urheilusta yleensä, se on jo saavutus, jolle nousen taputtamaan.”

Kunnia Rusalle

Olen häpeämättömästi aliarvostanut erästä rakennusta jo puoli ikääni. Minä joka mukamas aina niin kiinnitän huomiota kauniisiin paikkoihin. Aina jaksan ylistää esimerkiksi uusittua Porthaniaa ja entistä kotihalliamme Eriksdalshallenia Tukholmassa, mutta jotenkin kummallisesti en ole koskaan huomannut, kuinka mahtava paikka on Rusa.

Rusa on Ruskeasuon ratsastushalli, jossa voi myös pelata käsipalloa, sulkapalloa ja pingistä sekä nyrkkeillä ja treenata punttiksella. Nykyisin sen nimi on kai Ruskeasuon liikuntapuisto, vaikka se on kyllä ihan vain halli Keskuspuiston laidalla.

Olen käynyt siellä säännöllisesti 16 vuotta, miinus ne muutamat vuodet, kun se oli remontissa, ja ne vuodet, kun olen asunut ulkomailla. Olisinko jopa viettänyt siellä enemmän aikaa kuin yhdessäkään koulussa?

Luultavasti en ole oikein osannut arvostaa hallia sen monien epämukavuuksien vuoksi. Ennen kaikkea kentät. Ne ovat käsipalloiluun aivan liian pienet. Silti niillä on treenattava, ja junnut pelaavatkin Rusalla. Joskus kymmenenvuotiaana ne olivat oikein sopivan kokoiset, mutta A-junnuna vähän turhautti.

Sitä paitsi halli oli aiemmin aika surkeassa kunnossa. Se on rakennettu 1938, eikä sitä peruskorjattu ennen vuosituhannen vaihdetta. Remontti olikin tarina sinänsä, lukekaapa vaikka tämä. Ja remontin jälkeen ongelmat eivät loppuneet vaan lisääntyivät. Talvisin hallissa oli pirun kylmä, ja valaistus oli onneton (eli sulkapalloilijoiden toiveiden mukainen).

Mutta nykyisin Rusa on kyllä ihan vaan ihana. Vanha, arvokas, karu, puhtaanvalkoinen, tyylikäs. Helsingin olympiahenki forever.

Punttis on ihan parasta. Laitteet on hankittu joskus 80-luvulla, niitä on ehkä viisi, eikä kukaan vakiäijistä käytä niitä. Äijät eivät tarvitse kuin penkin ja painot. Siellä on jo vuosikaudet käynyt säännöllisesti eräs ryhmä nostamassa maksimeja viikosta toiseen. Äijien verkkarit on hankittu kauan ennen 80-lukua. Ne valtaavat toisen penkin pariksi tunniksi, juttelevat, vitsailevat ja aina välillä kokeilevat, menisikö jollakin tällä viikolla puoli kiloa enemmän. Nousee, nousee, paina, paina!

Vahtimestarit ovat nykyisin ihan kavereita, yksi sanoikin minulle muutama viikko sitten, että ”vai vieläkin se käsipallo jaksaa kiinnostaa” – vinkki vinkki? Joskus pienempänä vakseja pelättiin hulluna. Ehkä oli syytäkin. Kun treenasimme Sörkan vankilassa, yksi vakseista lähetti kauttamme terveisiä kavereilleen vankilaan. Tony Halmekin treenasi terveempinä päivinään Rusalla ja seisoskeli joskus kentän kulmalla katsomassa harjoituksiamme. Kävelin ohi ja siunailin mielessäni, että onneksi se ei tiedä, että tämä tirriäinen on haastatellut sitä kaksi kertaa puhelimessa.

Tänään yhtäkkiä ymmärsin, että Rusa on yhtä ihana kuin ikisuosikkini Uimastadion. Ja että Helsinki on täynnä upeita urheilurakennuksia: Olympiastadion, Töölön kisahalli, Velodromi. Kyllä kelpaa reenata. Halpaakin vielä.

Ja kas, onhan niillä kaikilla mainituilla muuan yhdistävä tekijä.

Mies mäessä

Astuessani eilen rappukäytävästä Mannerheimintielle kuulin sivukorvalla ihanan repliikin: ”No autetaan nyt miestä mäessä!” Käännyin katsomaan, kuka siellä auttaa lähimmäistään.

Joku ystävällinen mies kaiveli lompakostaan kolikoita. Mutta äh. Avunpyytäjä oli se sama virolaiseksi esittäytyvä kerjäläinen, joka sahaa edestakaisin Uuden Ylioppilastalon edustaa ja esittää aina saman vaikeaselkoisen tarinan. Jotain että joku laiva oli myöhässä, passi kadoksissa, pitäisi soittaa jollekin, puhelinkortti loppui (todistuskappaleena kädessä puhelinkortti), ja uuden kortin hinnasta puuttuu euro.

Itse annoin sen puuttuvan euron joskus alkusyksystä, kun olin juuri aloittanut työt siinä nurkilla ja olin jostain syystä oikein ihmisystävällisellä tuulella. Kun lykkäsin miehelle euron kouraan, se toivotti minut ”tervetulleeksi Viroon”, ja saman tien joku huusi perääni, että ”nyt menit tyttö halpaan”. Mies on kuulemma kerjännyt samalla tarinalla samassa paikassa jo vuosikaudet.

Sen jälkeen olen nähnyt sitä melkein päivittäin. Kerran se yritti esittää minulle tarinaansa uudelleen, mutta sanoin kuulleeni sen jo. Keksisit edes jotain uutta.

Olen miettinyt, miten pitäisi suhtautua, kun näen sen puhelinkortti kädessä puhumassa jollekin hämmentyneelle ohikulkijalle. Pitäisikö mennä väliin ja sanoa, että se huijaa? En ole ikinä viitsinyt vaan kiiruhdan pois, ettei tarvitse nähdä, nappaako kuulija syötin.

Eilen oikein pysähdyin epäröimään, pitäisikö mennä kertomaan, missä mäessä autettava oikeasti on. Mutta sekä auttaja että autettava näyttivät kovin tyytyväisiltä. Kuulin autettavan kysyvän, onko auttaja koskaan käynyt Virossa. ”Olen käynyt. Tallinnassa.” Arvasin, että kaupankäynnin lopuksi huijari kiittää kohteliaasti ja toivottaa taas uhrinsa tervetulleeksi Viroon. Ja huijatulle jää hyvä mieli. Mitäpäs sitä pilaamaan totuudella.