#työtehtävä

Tein tuota julmetun ruksitustehtävää arviolta 2-3 kokonaista työpäivää. Mutta nyt se on painossa! AD:mme käyttää usein mittayksikköä työmäärä/neliösenttimetri, ja tällä kertaa tein kyllä oman ennätykseni siinä lajissa.kirjataulukko

Yhteisliikka, tosi helppo ratkaisu?

Tyttöjen ja poikien yhteisistä liikuntatunneista on tehty valtuustoaloite Helsingissä. Yritin viime viikolla ”keskustella” aiheesta Twitterissä, mutta se on niin turhauttavaa, sekavaa ja kökköä, että luovutin. Täällä kuitenkin alkajaisiksi se keskustelu, joka nyt rauhassa luettuna tuntuukin järkevämmältä kuin tweet-tweet-tweet-tilanteessa.

Puolesta vai vastaan? Täysin väärä kysymys. Iltapäivälehtigallup-tasoa. Ihmiset vastaavat tähän tunteella, maailmankatsomuksellaan ja omilla aikojen takaisilla liikkatuntimuistoillaan.

Ensin kysyisin, että mitkä ovat liikunnanopetuksen suurimmat ongelmat, ja sitten, että miten niitä voisi ratkoa. Ja: minkä näistä ongelmista tyttöjen ja poikien yhteisopettaminen ratkaisisi.

En ole alan ammattilainen, mutta valistunut veikkaukseni suurimmasta ongelmasta on tämä: Lasten liikuntamäärät ovat vähentyneet aivan katastrofaalisesti. Esimerkiksi tässä tutkimusta asiasta, siteeraan (s. 29–30):

Itä-Suomen yliopiston Lasten ravitsemus ja liikunta (PANIC) -tutkimuksen mukaan koulunsa aloittaneista tytöistä 70 prosenttia ja pojista yli puolet liikkuu vähemmän kuin suositeltava kaksi tuntia päivässä (Lintu ym. 2011). Viihdemedian käyttöä suositellaan rajattavan kahteen tuntiin päivässä (Fyysisen aktiivisuuden suositus kouluikäisille 2008). PANIC-tutkimuksen mukaan tämän kahden tunnin rajan ylittää 20 prosenttia pojista ja kymmenen prosenttia tytöistä. Viikonloppuna määrä on huomattavasti suurempi. Yli puolet pojista ja lähes 40 prosenttia tytöistä on viihdemedian parissa yli suositellun määrän.

Erinäisten urheiluvalmentajien suusta olen kuullut myös, että lasten liiketaitovalmennus pitää aloittaa aivan eri pohjalta kuin vaikkapa vuosikymmen sitten, koska lasten koordinaatio ja liiketaidot ovat niin paljon kehittymättömämmät kuin ennen. Kun eivät ne enää kirmaile pihalla ja kiipeile puihin.

Tämä asettaa melkoisia paineita koulun liikunnanopetukselle, sillä ne tunnit ovat ainoat hetket, jolloin lapset saadaan pakolla liikkumaan. Tietysti hyvä olisi, jos se ei tapahtuisi pakolla, vaan koululaiset tykkäisivät niistä. Miksi kaikki eivät tykkää? Twitter-keskustelussa tuli (aikuisilta tietty) esille seuraavia epäkohtia:

  • Tytöillä ja pojilla on eri ohjelma, tytöillä tyhmemmät lajit, kuten kaunoluistelu, ringette.
  • Liikunnanopettajat, joilla väärä asenne.
  • Suuret tasoerot aktiivisten harrastajien ja liikkumattomien välillä.
  • Liikuntasuoritusten mittaaminen ja arvostelu.
  • Tytöillä liian lällyä.

Kaivoin huhtikuisen Hesarin kyselyn, jossa lukijat saivat ottaa kantaa tuohon puolesta tai vastaan -kysymykseen ja perustella. (Jälleen kyse aikuisista.) Siellä esiin nousi ainakin nämä ongelmat:

  • Kaikki tytöt eivät tykkää ”tyttömäisistä” lajeista eivätkä kaikki pojat raisuista palloiluista.
  • Kiusaaminen, nöyryyttävät kokemukset.

Minkä noista epäkohdista ratkaisisi tyttöjen ja poikien yhteisliikunta? Tytöillä on tyhmempiä lajeja, joten yhdistetään tytöt ja pojat? Kaikki tytöt ja pojat eivät tykkää samoista asioista, joten yhdistetään tytöt ja pojat? Liikunnanopettajissa on parantamisen varaa, joten yhdistetään tytöt ja pojat?

Ihmiset tuntuvat kuitenkin nyt kovasti kannattavan yhteistunteja, sekä Twitterissä että Helsingin kaupungin liikuntalautakunnassa että Opiskelijoiden liikuntaliitossa. Ja myös siinä Hesarin kyselyssä: 71 prosenttia vastaajista kannatti yhteistunteja.

Opiskelijoiden liikuntaliitto sanoo näin:

Perustelut ryhmäjaon puolesta biologiseen erilaisuuteen tai esimerkiksi ”poikien rajuuteen” ja ”tyttöjen pehmeyteen” ovat vanhanaikaisia ja perusteettomia. Tytöt tai pojat eivät ole homogeenisia ryhmiä, vaan erilaisuutta on paljon näiden ryhmien sisällä.  

Vanhanaikaisuuteen vedotaan myös Hesarin toisessa aiheesta julkaisemassa jutussa; siinä kerrotaan, että melkein kaikissa Euroopan maissa on yhteistunnit, ja niissä ihmetellään modernin Suomen takapajuisuutta tässä asiassa.

Nämä perustelut ärsyttävät minua ihan suunnattomasti. En vastusta sekaryhmiä. Ne voivat toimia järkevästi järjestettyinä hyvin. Mutta olen ihan varma, että pelkästään länttäämällä tytöt ja pojat samaan liikuntaryhmään ei varmasti ratkaista sen enempää alussa mainitsemaani jättiongelmaa – lapset liikkuvat aivan liian vähän – kuin noita muita epäkohtia. Ja huomauttaisin muuten myös, että sekaryhmätoiveen toteuttaminen ilman muita toimenpiteitä tuplaisi opetusryhmän koon.

Meille aikuisille voisi toki tulla tästä järjestelystä hyvä mieli. Ollaan nykyaikaisia, ei olla takapajuisia.

Paljon on kauniita, teoreettisia korulauseita. ”Lapsia ei liikuta sukupuoli.” ”On kivikautista ajatella sukupuolittuneesti.” ”Eihän matematiikan tunnillakaan jaeta oppilaita sukupuolen mukaan.” ”Tasa-arvoista liikunnanopetusta!” Ootteko olleet vetämässä sekaliikuntaa noiden lauseiden voimalla?

Itse olen, jonkun verran. Valmensin kymmenvuotiaiden tyttöjen ja poikien sekakäsipallojoukkuetta viime talven. Meillä ei ollut mitään ongelmia, meni kerrassaan loistavasti – mutta se olikin vapaaehtoinen harrastus, johon hakeutuivat ainakin jonkin verran lajista ja liikunnasta kiinnostuneet tytöt ja pojat. Näin ollen: en vastusta kaikkia sekäryhmäjärjestelyjä. Sen sijaan kun kävin kouluissa vetämässä käsipallotunteja 2–4-luokkalaisille, en olisi mitään niin halunnut kuin jakaa kivikautisesti tytöt pelaamaan tyttöjä vastaan ja pojat poikia vastaan. Miksi? No koska tytöt eivät pelissä saaneet palloa lainkaan. Ja vaikka Opiskelijoiden liikuntaliiton mielestä ”poikien rajuus” on ”vanhanaikainen ajatus”, jostain syystä ne pojat kuitenkin olivat ”rajuja”. Pitäisikö ryhmän vetäjän olla huomaamatta sitä ja reagoimatta siihen, koska olemme päättäneet, että ajatus on vanhanaikainen? Tytöt olivat selvästi jo oppineet siihen, että heille ei syötetä (en siis väitä, että kaikki ero olisi biologista, varmasti huomattava osa siitä on opittua ja kulttuurista – mutta on toiveajattelua, että se katoaisi itsestään yhteisliikunnalla). He eivät monasti edes vaivautuneet näyttämään siltä, että haluaisivat pallon. Tyttöjen innostaminen lajiin tai ylipäänsä liikkumaan oli sekapelissä miltei mahdotonta, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta.

Tunnen monia, monia juniorivalmentajia ja liikunnanohjaajia, mutta en yhtäkään, joka väittäisi, että tyttöjen ja poikien ryhmän tai joukkueen ohjaaminen olisi samanlaista. Että pojat eivät olisi keskimäärin kilpailuhenkisempiä, että tytöille tietyt sosiaaliset arvot eivät olisi keskimäärin tärkeämpiä. (Ja keskimääräisyys on ryhmän vetämisen kannalta oleellista, sillä jotenkin sitä ryhmää on vedettävä. Hyvä valmentaja ottaa lisäksi yksilökohtaiset erot huomioon.)

Kyllä, sukupuolten sisällä on vaihtelua: tunneilla oli poikia, jotka selvästi eivät nauttineet rajuudesta, ja oli tyttöjä, jotka tappelivat pallon itselleen ja tekivät maaleja. Mutta paraneeko näiden keskiarvoista poikkeavien liikuntatuntikokemus siitä, jos ryhmä kasvatetaan kaksinkertaiseksi ja siellä on entistä enemmän erilaisia toiveita, taitotasoja ja suuntautumisia?

Facebook-chattasin aiheesta opettajaystäväni kanssa, joka paraikaa opettaa liikuntaa sekaryhmässä kuudesluokkalaisille. Hän sanoi näin:

Mä pitäisin mieluummin tytöille ja pojille erikseen. Ainakin mun luokassa muutenkin pojat on niitä huomiohakuisia ja tytöt jää helposti taka-alalle (niinkun varmaan valitettavasti monessa luokassa), liikunnassa korostuu. Liikuntaohjelma ois kiva rakentaa oppilaiden kiinnostuksen pohjalta vielä enemmän ja ne nyt vaan jakautuu ne kiinnostukset vähän tyttöjen ja poikien välillä. Sitähän voi mennä vaikka kattelee jumppa- pilates- ym vastaaville tunneilla sukupuolijakaumaa… Jotakin kertoo eri lajien kiinnostavuudesta. Ei musta oo ollenkaan pahitteeks, että tytöillä ja pojilla on paikkoja koulussa olla omissa ryhmissäänkin, paljon ne saa/joutuu kuitenkin toimimaan koko porukallakin, ja usein se vaan on niin että ryhmässä kuin ryhmässä pojat on jollain tavoin dominoiva porukka.

Miten liikuntatunteja sitten parannettaisiin? Pari ajatusta vain. Pitäisikö ehkä ennemmin miettiä vaikkapa sitä, että tarjottaisiin oppilaille vaihtoehtoisia liikuntalajeja? Ne tytöt ja ne pojat, jotka haluaisivat pelata raisua palloa, saisivat pelata sitä. Ja ne jotka haluavat uimaan tai venyttelytunnille, saisivat mennä sinne. Kahden vaihtoehdon tarjoaminen ei kai söisi enempää resurssejakaan kuin nykysysteemi.

Tasoryhmä taas on tietenkin hirveä kirosana, mutta itse en pitäisi sellaisiakaan huonompana ratkaisuna kuin nykysysteemiä. Ihan vain näihin käytännön kokemuksiin perustuen. Alan asiantuntijat osannevat tarjota tarkempia vaihtoehtoja.

Jos nyt haluat ottaa kantaa tähän järjettömän yksinkertaistavaan puolesta-vastaan-väittelyyn, niin näemmä Helsingin liikuntavirasto on juuri järjestänyt omansa. Kysely käynnissä tämän kuun loppuun. Äänestä! Vaikuta!

Itse en ainakaan ole hullu

Poistin vanhat esittelyni näkyvistä ja suunnittelen uutta tuohon sivupalkkiin. Katselin Twitterissä ja blogeissa ihmisten esittelyjä. Ne on tällaisia (no mä kevyesti muuntelin ettei kenenkään tarttis  niin kauheasti pahoittaa mieltään):

  • matkahullu
  • intohimoinen partiolainen
  • intohimona hyvä olo ja sisustus
  • mediarakastaja
  • ruokaentusiasti
  • himoliikkuja
  • liikunta-addikti
  • rakastaa seikkailua/kokkausta/brittifutista
  • päätön pyöräilijä
  • hurahtanut treenaamiseen

Sitä vaan, että tartteeko aina olla hurahtanut. Eikö riittäisi, että olisi tasapainoinen ja kohtuullinen aikuinen ihminen, jolla on harrastuksia?

Ja onko se muka positiivista, että on hurahtanut? Haluaako kaikki todella kutsua itse itseään hulluksi ja addiktiksi? Ei kyllä herätä luottamusta vaan kuvan yksipuolisesta, ehkä myös todellisuuspakoisesta tai naivista ihmisestä.

Aika harvoin se addiktius pitää edes paikkaansa. Melkein jokainen ”treenihullu” bloggari väsyy jossain vaiheessa ja alkaa kirjoittaa sisustuksesta. (Ja jossain vaiheessa kirjoittaa sitten merkinnän, jossa kertoo treeniväsymisestään ja kehottaa olemaan armollinen itselleen ja treenaamaan vain ”liikunnan ilosta”. Ja sit kaikki muut ”himoliikkujat” kiittelee sitä ”rohkeudesta”.)

Joo, toki omassa myyntipuheessaan pitää olla lyhytsanainen, iskevä ja mieluusti provo, niin että jää mieleen. Tuosta ylläolevasta listasta vaan mikään ei jää mieleen eikä herätä mitään kiinnostusta.

Tämän jälkeen mun on tietysti tosi helppo muotoilla oma esittelyni sivupalkkiin.

No, olen toimittaja, toimituspäällikkö Image-lehdessä. Luonnollisesti olen aika sisällä media-asioissa, ja kulttuuriakin seurailen, mutta en mitenkään järjettömästi. Luen aamuisin lehden aika nopeasti. Olen entinen käsipalloilija, eli silloin joskus ”himotreenasin”, jotta pääsisin sitten kentälle ja pärjäisin siellä, mutta nykyään harrastan liikuntaa todella laiskasti. Luen iltaisin sängyssä kirjoja, käyn joskus leffassa, silloin tällöin innostun kokkaamaan jotain. Että tervetuloa vaan, olenhan vakuuttanut ja koukuttanut teidät?

Lainasana

Kuinka voi ruotsalainen kirjallisuuslehti keksiä niin tyhmän nimen ja kirjoitusasun kuin ViLÄSER? JotainRAJAA! Muutenkin pettymyslehti, vaikka sitä on kehuttu Suomessa ja Hesarissa asti.

No kuitenkin, hauska sitaatti poptoimittaja ja -kirjailija Fredrik Stragelta:

Dessutom går det knappast längre att beskriva rock som en ungdomskultur. Det är framför allt folk över 30 som bryr sig. Ungdomar verkar mer intresserade av tv-spel, kläder och sex.

Akateemista paskaa

Ruotsin-matkan jämiä vielä. Yliopistoaiheista.

Olin todella utelias näkemään vanhoja opiskelukavereitani. Vaikka meistä alunperin vajaasta 30 maisteriopiskelijasta vain muutama oli ruotsalainen, arviolta yli puolet porukasta on Tukholmassa edelleen. Olen Facebookin ja muiden juoruväylien avulla yrittänyt selvittää, mitä he kaikki tekevät, mutta nytpä pääsin oikein samaan ruokapöytään tenttaamaan.

Suuri osa heistä kävi kaksivuotisen Media and Communication Studies -maisteriohjelman, toisin kuin minä siis. Älkää hitossa kysykö, miksi niitä on kahta eri pituutta ja mitä eroa tutkinnoillamme on. He nyt kuitenkin valmistuivat vasta tänä kesänä. Jos valmistuivat; joillain on jäänyt vähän roikkumaan.

Suurin osa heistä oli päätynyt Ruotsiin opiskelemaan sen vuoksi, että heillä oli ruotsalainen tyttö- tai poikaystävä, useimmiten poika-. Ne, jolla ei vielä kurssiemme alkaessa ollut, ovat viimeistään nyt sellaisen hankkineet. Jotkut ovat ehtineet jo vaihtaakin.

Ruokapöydässä kyselin, että onko löytynyt koulutusta vastaavia töitä. No eipä ole. Yksi on yliopiston kahvilassa, kaksi on yliopiston kirjastossa, yksi on sushiravintolassa, yksi opettaa pikkulapsille kiinaa, yksi myy autoja. Yksi on lähtenyt juuri ruotsalaisen poikaystävänsä kanssa takaisin kotimaahansa kokeilemaan, jos niin päin tärppäisi.

Lopulta kysyin, että tiedättekö kurssiltamme ketään, joka olisi alan töissä (jätin tarkentamatta, mitä tarkoitan alan töillä, sillä en itsekään tiedä). Kukaan ei tiennyt ketään.

Mitä minä sanoin. Mitä minä sanoin. Mitä minä sanoin.

Ja hauskaa muuten, että Helsingin yliopiston viestinnän laitoksella alkaa tänä syksynä Media and Global Communication Master Programme. Ovat näemmä saaneet avajaisseminaariin jopa saman puhujan kuin meillä oli Tukholmassa (globalisaatioprofessori Terhi Rantasen LSE:sta).

Tekisi mieli mennä sinne seminaariin kysymään ensin opiskelijoilta, että käsi ylös kaikki jotka ovat täällä siksi että seurustelevat suomalaisen kanssa. Sitten haluaisin maisterikurssin vetäjän näyttävän vaikka jostain mol.fi:n ammattikuvaushakemistosta, että mihinköhän todellisiin työtehtäviin nämä englanninkielisen maisteriohjelman (ulkomaiset, ja miksei kotimaisetkin) suorittajat voivat valmistuttuaan sijoittua.

Isn’t it ironic

Olin Turussa. Oli niin hauskaa, että nauroin katketakseni. Ihan oikeasti! Siellä oli nimittäin stand up -festivaali. Kunniamaininnan ansaitsevat Sami Hedberg, Niko Kivelä ja Heli Sutela.

Eilen oltiin myös shoppailemassa ja tykkäsin poikkeuksellisesti siitäkin. Käytiin useissa levykaupoissa ja mietin, että milloinkohan olin viimeksi käynyt levykaupassa. Tai edes ostanut cd-levyn? Varmaan toissa kesänä Ranskassa.

Olen raijannut kaikki levyni kellariin ja siirtynyt hyvin kivuttomasti ja mieluusti iTunes/Spotify-aikaan. Ja ei, en kaipaa kansilehtiä ollenkaan. Toinen kellariin joutunut taideartefakti ovat paperivalokuvat, jollaisia en ole teettänyt noin viiteen vuoteen. Ja ei, en kaipaa niitä mukasöpöjä Tiimari-kansioita. Videokasetteja tai dvd-levyjä minulla ei ole koskaan ollutkaan, hyi. Kaikki biteiksi muuntuva biteiksi muutettakoon, kiitos. Enemmän tilaa, vähemmän pölyä, helpompi muuttaa.

Paitsi kirjat. Odotan jännityksellä, alanko joskus raijata kirjojani kellariin. Vai ehdinkö ensin ostamaan jatko-osan Lundiaani? Tai olenko liian wannabe-sivistynyt, että koskaan veisin kirjojani pois näkyviltä?

No kuitenkin, rasti seinään: ostin Turusta cd-levyn. Näin levydivarissa Alanis Morissetten ei-nyt-enää-niin-tuoreen albumin Jagged Little Pill. Sehän on kerrassaan mainio levy – tiesin, koska minulla oli se jo. Oli ollut pitkään. Mutta kun se Clermont-Ferrandin FNAC:ista lokakuussa 1996 ostamani c-kasetti ei oikein muunnu biteiksi. Ja cd:n ostaminen divarista kolmella eurolla on ilmiselvästi kannattavampaa kuin bittien lataaminen riistäjä-Applelta noin kympillä.

Tämä oli hyvin nostalginen ostos. Jagged Little Pill lienee edelleen levy, jota olen kuunnellut kaikkein eniten kaikista levyistäni ikinä. Nimittäin vuonna 1996 olin Ranskassa vaihtarina, ja vaikka koti-Suomessa olin jo aloitellut cd-kautta, Ranskassa minulla oli huoneessani vain ihan kamala kasettisoitin, joka söi nauhoja ja särisi. Ja minulla oli koko vuodeksi varattuna kolme kasettia: Céline Dionia, Elton Johnia ja Suurlähettiläitä. Että repikää siitä.

Kiitos Alanis, kun vietit kanssani ne kaikki pitkät, kylmät ja itkuiset illat ja viikonloput! Nyt olen jo ripannut levysi koneelleni ja iPodiini, mutta en ehkä silti kehtaa viedä cd:tä kellariin.

Looking for Eric

Espoo Cinéssä näytettiin Looking for Eric. Onneksi en ole elokuvakriitikko, niin ei tarvitse antaa sille yhtä tai kahta tähteä naiiviuden, kliseiden, epäuskottavuuden ja Eric Cantonan pökkelövuorosanojen takia. Onneksi olen vain urheilurakas bloggaaja ja voin kirjoittaa, että se oli aika söötti leffa. Sööttejä olivat myös ne elokuvafestarivieraat, jotka olivat pukeutuneet Cantonan pelipaitaan.

Leffassa manchesteriläinen postimies-Eric on Eric Cantonan uskollinen ihailija, jonka elämä on mennyt aika vituralleen. Onneksi idoli – siis ihan aito Cantona – alkaa vierailla hänen luonaan ja jakaa loistavia elämänohjeita: vaikeudet pitää uskaltaa kohdata, you can do it, luota joukkuekavereihisi ynnä muuta urheilujargonia. Näissä kohdissa juuri Cantona on pökkelö kuin konsanaan kliseitä lateleva urheilija tv-haastattelussa. Eli hetkinen, sehän on… uskottavaa!

Ja oikeastaanhan nuo latteudet kyllä toimivat urheilussa – kyllä kyllä! Oikeassa elämässä olisi pikkuisen vaikeampaa ratkoa vaikka suhdeongelmia tai gangstereiden uhkailuja ihan vain ”kohtaamalla pelot” kuten postimies-Eric elokuvassa, mutta urheilussa systeemi on simppelimpi. Urheilumaailmassa teolla on kohtuullisen suora seuraus ja yleispäteviä lakeja on helpompi johtaa kuin monimutkaisessa oikeassa elämässä. Treenaa kovempaa, usko itseesi, älä pelkää häviämistä, joukkuehenki, yhteen hiileen puhaltaminen, yritä parhaasi ja katsotaan, daa daa daa. Kaikki totista totta!

Voi miten kaipaan sitä. Kaipaan maailmaa, jossa kaikki on mustaa tai valkoista, paljasta ja kouriintuntuvaa. Voittoja tuuletetaan, tappioita itketään, tunteiden koko kirjo on jatkuvassa käytössä. Ja latteuksissa on sisältöä.

Näin on tietysti myös elokuvissa. Ja sitten minä kutsun semmoista naiiviksi ja epäuskottavaksi.

Ay

Olen miettinyt, miksi kuulun ammattiliittoon. Joo, kannattaa järjestäytyä, työläisten joukkovoima jne. Toisin kuin loimaankassalaiset, minä maksaisin ihan mielelläni jotain edunvalvonnasta (siis siitä jos joku valvoisi minun etuani), mutta ansiosidonnaisen kerääminen tuntuu naurettavalta. Missä tilanteessa minä muka nostaisin ansiosidonnaista? Tunnen kymmeniä nuoria toimittajia, joilta vähän väliä loppuvat työsuhteet, mutta en tunne yhtäkään työtöntä toimittajaa. Ei (ainakaan nuori) toimittaja jää työttömäksi vaan freeksi.

No keksittiin kyllä kollegan kanssa, että jos haluaa vaikkapa kirjoittaa kirjan, voisi hankkiutua työttömäksi.

Pätkätyötoimittajaa saattaa myös kauniisti sanottuna harmittaa ylenmääräinen lomakkeiden täyttö. Kun ay-jäsenmaksut peritään suoraan palkasta ja kun työpaikka vaihtuu vähän väliä, pätkätyötoimittaja saa olla jatkuvasti postittamassa työsuhteenmuutosilmoituksia liittoon. Ja jos pätkien väliin jää väliä (ent. työttömyys, nyk. free), väleille joutuu myös anomaan vapautusta jäsenmaksusta. Tämän saa tehdä sähköpostitse, hurraa! Sitten kotiin tulee itkettävän naurettavan ärsyttävä paperi, että hyvä liiton jäsen, sinulle on myönnetty vapautus jäsenmaksusta, syy: oma loma. Sepä se, lomaillaan vaan ja biletellään.

Ihan kuin siellä liitossa ajateltaisiin, että ei noita pätkätyöläisiä varmaan vielä vituta tarpeeksi.