Kimble

Eilen olin pitkästä, pitkästä aikaa pelaamassa Kimbleä. Se on kiertoilmaisu vapaaehtoistyökäynnille ulkomaalaisten säilöönottoyksikössä. Siinä laitoksessa nimittäin lähinnä pelataan Kimbleä. Olen pelannut tätä hienoa peliä jo varmaan parinkymmenen eri kansallisuuden edustajien kanssa. Ja varmaan kymmenellä eri kielellä. Eilen arabia oli aika vahvoilla, ja käytinkin tilaisuutta hyväkseni opetellakseni laskemaan kymmeneen arabiaksi.

Mutta eilen Kimblen ääressä puhuttiin arabian lisäksi aivan kohtuullista ranskaa, erinomaista italiaa ja espanjaa, ja ilmeisesti kaikki olivat ainakin käyneet Malmössä ja sitten Vuosaaressa, osasivat sanoa ”metroasema”. Yksi puhui sujuvasti SEITSEMÄÄ kieltä. Voi miten kansainvälisiä nuoria ihmisiä! Kylläkin täysin eri tavalla kuin minä ja matkustelevat kosmopoliittiystäväni. Ei taida olla paljon yhteistä esimerkiksi sillä Barcelonalla, jossa minä olen ollut kielikurssilla, ja sillä Barcelonalla, johon joku näistä afrikkalaisista kv-nuorista on päätynyt myymään rantarolexeja.

Joka kerta kun käyn pelaamassa Kimbleä, sen säännöt ovat erilaiset. Ensinnäkin, Säilön Kimblessä ei jostain syystä ole sitä kuplaa, pop-o-maticia, siinä keskellä. Pelaajista tuskin kukaan tietää, miksi keskellä pelilautaa on kummallinen muovinen reikä. He ovat jo monta vuotta uskoneet siihen maailmanselitykseen, että keskireikä on turva, maali, taivas. En ole yrittänyt selittää. Niinpä ne pelin säännönmukaiset turvapaikat ovat vain tie taivaaseen.

Säilössä käytetään irtonoppaa. Tai itseasiassa -noppia: jokaisella oma, menee nopeammin. Tämän torstain uutuus oli, että jokaisella kaksi noppaa, menee vielä nopeammin. Eilen meni vähän hitaasti, koska kanssapelaajani olivat kai vasta saapuneet tuohon paikkaan, jossa Kimbleä pelataan kokopäiväisesti. Joskus olen kuitenkin pelannut todellisten ammattilaisten kanssa. Miesten, joilla ei ole mitään tietoa siitä, missä maassa he ovat huomenna tai ensi vuonna, millä elää tai miten suojella henkeään, mutta joilla ei myöskään ole mitään muuta tekemistä kuin pelata Kimbleä. Niinpä he heräävät aamulla, nousevat ylös ja ryhtyvät pelaamaan. Peliseuraa löytyy aina, ja aluksi en edes tajunnut, että harvemmin pelaajilla on yhteistä kieltä tai mitään muutakaan yhteistä kuin pelilauta. Muutama sana riittää.

Kerran muistan peliseurueen käyttäneen ainoastaan termejä campione ja vice-campione ja numeroita. Tähän tapaan: Me fifteen campione, eight vice-campione, you eleven campione, nine vice-campione. He siis laskivat, kuinka monta peliä olivat sinä päivänä voittaneet. Nuoret, lihaksikkaat, terveet aikuiset.

Olen pärjännyt surkeasti Kimble-turnajaisissa, olenhan täysin amatööri. En osaa edes heittää kutosia. Kerran joku yritti opettaa, miten nopan pitää ensin antaa hölskyä kunnolla puoliavoimessa nyrkissä ja miten se sitten pitää heittää pöytään kierteellä. Säilön oleskelutilassa kuuluu pöytään osuvan nopan kepeän kaikuva kolina arviolta noin kymmenen kertaa minuutissa. Se muodostaa kodikkaan taustaäänen kaikelle muulle oleskelulle ja ajantappamiselle.

Sitä paitsi en osaa huijata järjestäytyneesti. Säilön Kimblessä on pakko tuijottaa pelilautaa herkeämättä, jos ei halua tulla huijatuksi. Kaikki siirtävät nappuloitaan vähintään yhden enemmän kuin noppa näyttää. Itse en vain kehtaa. Muistan kerran, kun joku yritti ihan pokkana siirtää vaivihkaa kaikkia neljää nappulaansa kotipesästä maaliin. Ihan tuosta vaan.

Eilinen peli oli vapaamuotoisin ikinä. Perimätietona alkuperäissäännöistä oli tainnut säilyä ainoastaan se, että kutosella pääsee kotipesästä. Loput improvisoitiin. Ja kutosenkin sai laskea yhteen kahden nopan silmäluvuista.

En viitsinyt nipottaa säännöistä. Paitsi sitten meni yli, kun joku yritti laittaa nappuloita samaan ruutuun päällekkäin. Jotain rajaa, ulkomaalaiset!

Ahdisteluanalyysi

Kävelin tässä yhtenä päivänä lounasaikaan Kluuvikatua, kun joku mies pysäytti ja pyysi englanniksi, että näyttäisin hänelle kartalta, millä kadulla olimme. Näytin. Sitten hän osoitteli Espalle ja kysyi, että mikä plaza tuolla on. Koitin pitkään selittää, että ei se ole plaza, se on katu, mutta hän ei tainnut ymmärtää.

Mihin olet matkalla, koitin kysyä. Hän ymmärsi väärin ja kertoi olevansa Italiasta. Hän oli arviolta 50–55-vuotias. Sitten selvisi, että ei hän ollut matkalla minnekään, just looking around. Sain näyttää kartalta vielä, mistä Tallinnan-laivat lähtevät. Have a nice time in Helsinki, toivotin ja jatkoin matkaa.

Mutta mies lähti perään. Do you work here? How old are you? Are you married?

Hänen englannin ymmärryksensä ei ollut kovin hyvää, olin jo havainnut, ja minä en osaa olla kauhean epäkohtelias. Niinpä mietin pitkään, miten ilmaisisin nätisti, että helvettiäkö se sulle kuuluu. Tyydyin katsomaan pitkään ja kysyvästi. Tulkintani mukaan hän jollain tasolla ymmärsi ainakin osan viestistäni, mutta hetken epäröinnin jälkeen jatkoi taas. Olen kuulemma todella beautiful.

Tein virheen. Turhamaisuuksissani en voinut olla paljastamatta, että osaan italiaa. (Tai no mitä mä nyt sitä enää osaan, suusta tulee vain espanjan sanoja.) Olen tehnyt tämän monasti, enkä kai koskaan opi. Olen liian ylpeä kielitaidostani, ja kai siinä on vähän sitäkin, että en halua olla mikään nätti tyttö vaan mieluummin fiksu tyttö.

Mutta sitä päätelmää mies ei tehnyt. Sen sijaan hän alkoi inttää, että miksi osaan sitä, ja kun vastasin lukeneeni sitä koulussa, hän julisti englanniksi, että ”you are red!” En ensin tajunnut yhtään. ”Your face is red because you have an Italian boyfriend!”

Nauroin makeasti. Et voisi enää väärempään osua ja en voisi enää vähempää punastua, sanoin. Kyselytunti jatkui. Olenko käynyt Italiassa? Mitä tykkään italialaisista miehistä? (Oletko ihan varma että haluat kuulla?) Olenko naimisissa? Kuinka vanha olen? Lähdenkö syömään? Miksi en? Voisin tulla Italiaan hänen vieraakseen! Miksi en halua? Miksi?!

Nyt rupesi palamaan pinna ihan tosissaan. Oltiin jo Espalla, ja minulla oli kiire tapaamiseen, ja tämä tyyppi meinasi seurata minua perille asti. Ja minä olinkin yhtäkkiä velvollinen perustelemaan hänelle, miksi en suostu syömään hänen kanssaan. Mikä vitun sosiaalinen järjestys tämä on? En ole ikinä ymmärtänyt, voisiko joku selittää!

Eikö ole ihan itsestään selvää, että vaikka olisin kuinka bella bella, niin se ei tarkoita, että lähtisin kenen tahansa kadulla vastaan tulevan miehen mukaan syömään tai Italiaan? Ja aivan erityisesti, jos kysyjä on isäni ikäinen ja ruma – sori nyt vaan tämä ulkonäön perusteella arvioiminen, mutta kaipa se toimii kahteen suuntaan. Siis kyllähän naisellakin pitäisi joku peruste tai houkutin olla suostumiseen? Vai ovatko nämä kysyjät ihan vilpittömästi omasta mielestään todellisia taivaan lahjoja kenelle tahansa?

Traagista tässä kuitenkin on se, että kun tosi kireänä huusin miehelle, että enjoy Helsinki, good bye, hän jatkoi turistikäyskentelyään Espalla luultavasti kuvitellen, että oli ladellut kasan charmantteja kohteliaisuuksia vähän aralle ja eksoottisen sulkeutuneelle (varmaan vähän alkukantaiselle) paikalliselle naiselle. Mutta nainenpa tunsikin tulleensa kohdelluksi todella epäkunnioittavasti ja seksistisesti.

Ja vielä traagisempaa: Pahoitin kyllä mieleni, mutta en syyttänyt siitä sitä miestä. Kun tiedän, että urpo mieshän tulee kulttuurista, jossa pojat kasvatetaan ”latelemaan charmantteja kohteliaisuuksia” ja tytöt ottamaan niitä hymyillen vastaan. Niin että ei kai se kulttuurin paskuus taaskaan ole yksilön vika. Mutta perkele, pitääkö minun sitten aina yksilönä kärsiä systeemien vioista?

International Affairs

Viikonlopun teema on ollut ulkomaansuhteiden hoito. Äsken kirjoitin kortin Teresalle Barcelonaan ja seuraavaksi aion kirjoittaa kirjeen kummipojalleni Joshualle Keniaan. Ei ole kummallekaan kyllä oikein mitään sanottavaa, mutta ainakin itselle tulee hyvä mieli ja todennäköisesti heillekin. Pragmaattinen viestintäteoria?

Lisäksi eilen soitin kolmanteen maailmaan. Sinne ei kuulunut paljon uutta. Ystäväni on siirtynyt kuumimman turistikauden ajaksi Ateenasta Kosille. Eipä sieltäkään kummoisia töitä ole löytynyt, mutta hän myy aurinkolaseja rannalla. Tyhmänä kysyin, että saako hän tunti- vai provisiopalkkaa ja paljonko. No ei tietenkään saa, hän on ostanut ne kaikki lasit. Yrittäjyys kunniaan!

Kaikki on hyvin, niin kuin hänellä aina, mutta yksi – ja siis vain tämä yksi – asia häntä harmittaa: se että turistit kyselevät häneltä jatkuvasti, mistä saa huumeita. Eivätkä usko, kun hän sanoo, ettei tiedä. Italialaiset kuulemma ovat pahimpia.

Suomalaiset

Follow-uppia ja updatea: Ystäväni Barcelonassa viestittivät paluuni jälkeen, että Monica, tuo teksasilainen sairaanhoitaja, jätti Euroopan-lomansa kesken kaksi viikkoa suunniteltua aiemmin ja lensi takaisin San Antonioon.

Tällainen ajatus jäi lomalla päähäni:

Suomalaiset ovat erittäin, erittäin sivistynyttä ja sopeutuvaista jengiä (nyt mennään taas näillä väkivaltaisilla yleistyksillä, just to make my point). Tämän unohdan ihan liian usein. Kun ulkomailla kuulen suomea, piiloudun äkkiä, ettei vaan tarvitsisi myöntää, että nuo häpeälliset juntit ovat samasta maasta kuin minä. Sitten vaivihkaa kurkin niitä: Ah, miten rumia, tyylittömiä, juntteja. Tyhmät jutut, beiget vaatteet, vanhanaikaiset pokat.

Ja sitten tiedän aivan raivostuttavan tarkasti, miten ne käyttäytyvät. Ne ovat huomaamattomia hiirulaisia, jotka ovat vilpittömästi kiinnostuneita maasta, jossa vierailevat, ja tietävät siitä enemmän kuin yhdeksän kymmenestä vastaantulevasta turistista. Ne ovat lukeneet matkaopaskirjan etukäteen, kysyneet tuttavilta matkavinkkejä, päättäneet jo kotimaassa, mitä haluavat matkakohteessa tehdä. Ne osaavat monia kieliä, mutta jos niiltä kysyy, ne sanovat että ”nooh, pari sanaa vaan muistan lukiosta ja englantinikin on aika huonoa”. Ja vaikka se lukiokieli kuinka olisi vain pari sanaa, se todennäköisesti on enemmän kuin useiden muiden vahvin vieras kieli. Ne eivät halua aiheuttaa mitään häiriötä, pelkäävät kysellä tyhmiä, mieluiten sulautuisivat tapettiin. Ne osaavat lukea karttaa itse, ne ovat matkustaneet ihan hitosti, ne tietävät muistuttamattakin, että maassa maan tavalla.

(Niin, tämä kuvaus ei tietenkään koske Tallinnan-turisteja ja eräitä muita poikkeuksia.)

Kun Barcelonassa näin ja kuuntelin muunmaalaisia matkailijoita – amerikkalaisia, ruotsalaisia, brittejä, saksalaisia, kiinalaisia sun muita – tajusin, että nuo kaikki ovat aika hyviä piirteitä, sekä meidän itsemme, vastaanottavan maan että turistikollegojen kannalta.

Pitäisi muistaa, että metrokartan lukeminen ei ole kaikille mikään itsestäänselvyys. Meillä Suomessa kai vain on niin korkeat standardit.

Los Larsson

Barcelonalaisten kirjakauppojen myyntilistan kärki näytti tältä (en tosin muista näiden keskinäistä järjestystä):

  1. Los hombres que no amaban a las mujeres
  2. La chica que soñaba con una cerilla y un bidón de gasolina
  3. La reina en el palacio de las corrientes de aire

Ja vieressä tietenkin sama lista katalaaninkielisistä kirjoista:

  1. Els homes que no estimaven les dones
  2. La noia que somiava un llumí i un bidó de gasolina
  3. La reina al palau dels corrents d’aire

Osaatteko päätellä, mitkä kirjat? Niiden päällä oli vielä mainoskääre: La trilogìa de culto. Kulttitrilogia. Käsittämätöntä. Jotenkin kuvittelin, että Larssonit olisivat ainakin vähän kulttuurisidonnaisia, liian pohjoismaisia etelän makuun. Käsittämätöntä myös, että pitävät kielessä kuin kielessä kiinni noista kankeista, liian pitkistä joku-joka-jotain-nimistä.

Difficult to Get Around

Minulla on ollut tähän asti verrattain vähän ensi käden kokemusta amerikkalaisista. Yllättävää kyllä, Barcelonassa niitä on saanut, enemmän kuin ehkä välittäisinkään. Toinen kahdesta hengailukaveristani täällä on teksasilainen 30-vuotias sairaanhoitaja. Siviilissä tuskin olisimme sydänystäviä, mutta hän on kyllä kauhean mukava ja sweet.

Valitettavasti teksasilainen sairaanhoitaja on kovin pettynyt Barcelonaan. Hän odotti Espanjalta paljon enemmän. Nyt häntä harmittaa, että viettää täällä vielä melkein kaksi viikkoa, olisihan samalla vaivalla voinut sitten käydä vaikka Italiassa.

Mikä Barcelonassa mättää, kysyin. Seuraavat asiat:

  • Täällä on vaikea liikkua. (Kuinka niin, kysyin. No kun hän on tottunut ajamaan autolla ympäri kaupunkia. USA:ssa bensa on halvempaa ja kadut leveämpiä. Kerroin, että minusta juuri sellaisessa kaupungissa, jossa tarvitsee auton, on vaikea liikkua. Ai niinkö, hän sanoi huomattavan kummastuneena. Koitin paasata jotain julkisen liikenteen tärkeydestä ja mukavuudesta, mutta ei hän tainnut ihan vakuuttua.)
  • Täällä ei ole mitään tekemistä. (Koska täällä ei ole esimerkiksi leffoja. No onhan täällä, mutta ne tietenkin ovat espanjaksi, huomautin. Joo, mutta Teksasissa on paljon uudempia leffoja, hän vastasi ja kertoi kauhistuneena nähneensä julisteen, jossa mainostettiin Terminatoria.)
  • Meri on kaukana. (Öö, sinne on pari metropysäkillistä?)
  • Ihmiset ovat töykeitä. (Eivät väistä jalkakäytävillä. Voi olla, en ole huomannut erityisemmin, mutta kauheaa tässä on se, että hän aikoo seuraavaksi mennä Pariisiin.)
  • Likaista. (Niin, seuraavaksi hän menee Pariisiin.)

En halua pilkata tai ivata teksasilaista, en suinkaan. On vaan niin uskomatonta, kuinka erilaisia näkökulmia maailmassa on. Vaikka vain meidän länkkärien kesken.

Vettä, rantaa

Barcelonan rannat eivät ole kovin kummoiset. Vesi on likaista, pohjassa on isoja kiviä, jotka sattuvat ikävästi jalkapohjiin, ja ennen kaikkea: rannalla ei saa maata hetkeäkään rauhassa. Niin paljon siellä pyörii hierojia, tatuoijia, mekonmyyjiä, limsakauppiaita. Lehdessä luki tänään, että näiden yrittäjien määrä Barcelonetan rannalla on rajussa kasvussa, kun tämä kapitalismi on kriisissä. Ajan merkkejä tämäkin.

Sitten kokeilin Badalonaa, pikkukylää vartin junamatkan päässä. Mucho mejor. Ei turisteja, ei yrittäjiä. Puhdas vesi, sileä hiekka. Paljon teinejä, joilla on tällä viikolla alkanut kesäloma. Kesän uikkaritrendi pojilla: polviin asti ulottuvat bermudasortsit puolitangossa, alla alushousut leveällä vyötärönauhalla, esim. Calvin Klein.

Pakko oli kokeilla myös Sitgesiä, 45 minuuttia Barcelonasta, koska siellä on opaskirjan mukaan ”EU:n palkituimmat rannat”. Se lukeekin varmaan jokaikisessä matkaoppaassa, sillä ranta oli sunnuntaina niin täynnä jengiä, että ei kirjaimellisesti mahtunut sekaan. Käveltiin ainakin kilometrin verran etsien paikkaa, johon mahtuisi asettamaan kolme rantapyyhettä vierekkäin. En suosittele.

Ja kaiholla muistelen Copacabanaa. Oli kyllä ehdottomasti yksi maailman mielenkiintoisimmista paikoista.

Täällä ei varmaan enää tarvitse kokeilla mitään, on sen verran punaiset olkapäät nyt.

Ukraina, USA

Hola chicos. Olen lempipuuhassani, tutustumassa vieraisiin ihmisiin ja kulttuureihin. Antoisinta mitä voi ihminen tehdä. Parhaat tähän mennessä:

  • 15-vuotias lapsinero Ukrainasta. Asuu kanssani Teresan luona ja opiskelee espanjaa samassa koulussa. Näyttää kymmenvuotiaalta lippalakissaan mutta kuulostaa yli kolmekymppiseltä. Puhuu suunnilleen kaikkia maailman kieliä. Pelaa ”ammattimaisesti” pöytätennistä ja ui kilpaa. Soittaa xylofonia ja opiskelee musiikkia. Suunnittelee jo yliopisto-opintojaan, jotka alkavat vuoden kuluttua. Kertoo kaveristaan, joka on ”simple” ja siksi tietää jo menevänsä London School of Economicsiin lukemaan taloustieteitä. Itse hän haluaisi yhdistää taloustieteisiin it-hommat. Ja LSE olisi törkeän kallis, ”jopa meidän perheellemme”. No eikö olisi stipendejä noin etevälle pojalle? Ei, vain ETA-maiden asukkaille. Yritti hankkia Kanadan passin, mutta ei tärpännyt – ei, ei ole sukua Kanadassa, mutta puhuu hyvää englantia ja on kavereita lähetystössä. No, vuoden päästä hän saa kuitenkin diplomaattipassin. On Barcelonassa neljä viikkoa mutta käytti melkein kaikki rahansa jo ensimmäisellä, joten suunnittelee nyt ansaitsevansa hieman katusoittajana. On jo kiertänyt kaikki kaupungin musiikkiliikkeet kysellen vuokrattavia xylofoneja.   
  • Keski-ikäinen jenkkinainen, joka puhuu espanjaa suunnilleen yhtä hyvin (siis huonosti) kuin minä, ja arvatkaas mikä on ammatiltaan, back in Atlanta? Kyllä, espanjanopettaja. Kysyi eilen minulta, onko Sagrada Família museo vai mikä. Ei ollut ihan tarkkaa tietoa siitäkään, kuka oli Franco. No, onneksi sai apurahan, että pääsi tänne vähän tutustumaan aiheeseensa.