Aika ennen ja jälkeen

Nyt on jo lokakuu. Aika ei ole koskaan kulunut näin käsinkosketeltavasti. Joka päivä, miltei joka sekunti, tunnen, miten aika kuluu. Lasken jäljellä olevia työviikkoja, välillä innoissani, välillä kauhuissani siitä, miten ehdin kaiken. Mietin asioita, mitä haluan vielä ehtiä, mietin sellaista, mitä ei kohta enää joudu tekemään. Mietin elettyä elämää kuin mikäkin vanhus.

Olen käynyt jo kahdella ”viimeisellä matkalla” (Tukholma, Pariisi, tietty). Olen ahminut festarileffoja. Olen nukkunut vapaapäiviä. Tunnen ajan kulun vähän väliä – käsinkosketeltavasti – myös vatsassani. Siellä joku potkii minua.

Joulukuussa kaikki muuttuu. Entistä elämääni ei enää ole, eikä siihen ole paluuta. Onhan se nyt aivan ihanaa, käsittämätöntä ja pakahduttavaa, sellaista mitä ei voi mitenkään edes kuvitella, mutta samalla se on niin lopullista, että olen kananlihalla.

Eilen hain äitiyspakkauksen. Söpökuosisen pahvilaatikon kyljessä on Kelan logo. Ai tässä on palautuslaatikko vauvalle, jos ei siitä tykkääkään, mies vitsaili. No ei ole. Ei ole palautuslaatikkoa.

Paluu, retour

Äää ää äää äääää ääääääää

Tekee mieli vain kiljua, vapauskiljuntaa. Olen täällä taas, saan sanoa, saan kirjoittaa! Mun oma väylä, kanava, digitaalinen jälkeni!

Ei kukaan eikä mikään ole tähän astikaan rajoittanut vapauttani, paitsi minä itse. Rönsy-blogini kuihdutin hieman vahingossa, mutta ihan tarkoituksellisesti olen nyt täällä enkä siellä. Onhan tämän paikan nimi Retour. Ja täällä olen hieman yksityisempi, hieman tunteellisempi, hieman enemmän minä itse.

Minä itse.

Aah!

Ei nyt muuta, ajattelin vain tämän pläjäyttää, jotta se suurin kynnys on sitten ylitetty. Tästä jatketaan, pian!

Sanakirja osa 11: Själv

Kävin Tukholmassa viikonloppuna. Nopsasti, tehokkaasti ja erittäin mukavasti tapasin paljon ihania ihmisiä: perjantaina käsipallotytöt, lauantaina koulukaverit ja sunnuntaina vielä uudelleen koulukaverit ja rakkaan unkarilaisen syöpätutkijan (hän voi hyvin, hänestä on tullut mummi, hänellä on uusi alivuokralainen huoneessani ja niistä taannoisista nettitreffeistä joille itsekin osallistuin ei seurannut mitään).

Olin kauhean iloinen ja onnellinen siellä Tukholmassa taas. Tunnelbanassa istuessani ja itsekseni hymyillessäni analysoin mielentilaani. Tässä teoriani: Olen vain ihan helvetin ylpeä (toisesta) Tukholman-vuodestani. Menemättä sen yksityiskohtaisemmin henkilökohtaisuuksiin, en ole koskaan viettänyt yhtä paljon laatuaikaa yksin kuin Tukholmassa asuessani. Tai siis ei yksin vaan itseni kanssa, itselleni seuraa pitäen, itseni kanssa keskustellen, itseeni tutustuen.

Toki kaiken sen itsekseen olon ja yksinselviämisen lisäksi solmin siellä myös hyviä ja antoisia sosiaalisia suhteita, niin kuin viikonlopun treffilistakin kertoo. Kuitenkin elämä toimi täysin eri pohjalta kuin Suomessa. Kaikki piti tehdä itse, omin käsin; kaikki oli vaikeaa, jopa puhuminen; mitään ei saanut ilmaiseksi, ei edes tuotenäytteitä. Tässä kohtaan tekisi mieli heilutella luokkayhteiskuntakorttia ja sanoa pari sanaa myös maahanmuuttajien integraatiosta.

Jotenkin hurjaa, kaikki se elämän, aseman ja identiteetin rakennustyö nollasta lähtien – ja minähän olin kuitenkin kulttuurillisesti melko kompetentti maahanmuuttaja, jopa tuskallisen kompetentti. Heitin työni oikeastaan vähän hukkaan, kun lähdin niin pian pois. Onneksi voin edelleen ottaa ruotsinlaivan c-hytin ja käydä muistelemassa urakkaani. Kun menen Tukholmaan, menen tapaamaan itseäni.

Muistin siellä kieliasian, jota olen ennenkin hapuillen tapaillut, mutta nyt se vasta täysin kirkastui: Tyypillinen ruotsinvirheeni on kääntää sana yksin sanalla ensam. Se on väärin. Jos menen yksin leffaan tai asun yksin tai jos vaikka tekisin koulutyöni mieluummin yksin kuin ryhmätöinä, en ole ensam vaan själv, itse. Minä itse.

Se on kaunis ajatus. Muut eivät tee asioita puolestani, vaan teen ne ihan itse.

Erään suhteen loppu

Minun ja Oivariinin (ent. Voimariini) pitkä yhteinen taival on nyt päättynyt. Tämä on traagista. Niin paljon on koettu yhdessä.

Ensimmäisen kerran kiihkeä suhteeni tuli julkisuuteen vuonna 2000 abikronikassa. Löysin sen hyllystäni joku aika sitten, selailin ja lehahdin punaiseksi. Minua koskeva tekstinpätkä alkaa näin:

Kauniaisista Ranskan kautta laatukouluumme tullut Joanna ei osaa päättää kumpi olikaan parempi, entinen koulu Ranskassa vai entinen koulu Kauniaisissa. Oma laitoksemme tipahtaa auttamatta kilpailusta: ruokalassa ei edes ole voimariinia vaan jotain margariinia.

(Luin koko kronikan läpi ja lehahtelin vähän väliä punaiseksi myös myötähäpeästä. Suuri osa abikronikkamme ”vitseistä” oli niin rasistisia, että nyt luettuina ne tuntuvat suunnilleen yhtä barbaarisilta kuin kolonialismin ajan saippuamainokset.)

Nostin aivan oma-aloitteisesti asian uudelleen esiin joskus vuonna 2001 Nyt-liitteessä, johon kirjoitin vanhempien luota omaan kotiin muuttamisen ihanuudesta, omaan tuoreeseen kokemukseeni perustuen. Voi miten ”harmi”, ettei sitä juttua löydy hyllystäni. Muistan kuitenkin sen huipentuneen julistukseen, että ”omaan kotiini aion ostaa vain Voimariinia!”

(Valio hoi, joo, mulle saa lähettää tuotenäytteitä!)

Ja vain sitä olen ostanut. Joskus joku satunnainen vierailija on jättänyt jääkaappiini kevytlevitteitä, ne olen heittänyt kuukausia myöhemmin homehtuneina roskiin.

Jatkan punastuttavia paljastuksia: Kun Voimariini muuttui Oivariiniksi, säästin viimeisen Voimariini-rasiani kannen ja vaihdoin sen aina uuteen ostamaani Oivariini-rasiaan. Pitkään.

Arvatkaa mitä Ruotsissa kaipasin.

Mutta nyt se on loppu. Kuukausi sitten mittautin kolesterolini ja se oli liian korkea, niin kuin 80 prosentilla suomalaisista. Sitten olin eräistä muista syistä jonkin aikaa erikoisruokavaliolla, johon kuului muun muassa oivariinittomuus ja muukin kovien rasvojen välttäminen. Nyt kävin uudelleen mittaamassa veriarvoni, ja mitä ihmettä: kokonaiskolesteroli laski yhdessä ainoassa kuukaudessa 6.0:sta 4.8:een, eli alle vitosen hyväksyttävyysrajan!

Ja tämähän oli lähes laboratorio-olosuhteissa suoritettu koe, eli suunnilleen kaikki muut mahdolliset vaikuttavat tekijät on suljettu pois (no oli se ruokavalio muutenkin poikkeava, mutta kovat rasvat ja kolesteroli kuuluvat niistä asioista eniten yhteen, believe me). En voi olla kohtaamatta tosiasioita. Vika on Voimariinin. Ja juuston. Juuri ne pettävät, joita eniten rakastan.

Ai että kuka on Ayrton Senna!

Eilen tapahtui vakava juttu. Olin jossain sekavissa international students -kotibileissä ja juttelin jenkkipojan kanssa, joka on asunut vuosia Sao Paulossa, Morumbin kaupunginosassa. Minä siihen että sattuipas, se on ainoa kaupunginosa, jonka siitä kaupungista tiedän. Kerroin käyneeni siellä Ayrton Sennan haudalla. Poika kysyi, että kuka Ayrton Senna.

Ensin meinasin tikahtua nauruun, mutta eipä siihen oikeastaan ollutkaan mitään syytä. Poitsu oli 18-vuotias, syntynyt vuonna 1990. Eli ei edes neljää täyttänyt, kun Senna kuoli. (Ja sitä paitsi amerikkalainen, ja nehän eivät urheilusta tajua mitään.)

Ja sitten mietin vain, että mitä hittoa minä teen näissä bileissä. Onneksi sentään parikin parikymppistä poitsua siellä sanoi, että olen ikäisekseni nuorekas.

Semmoinen täydellinen toukokuun vika viikko

Tämä on ollut aivan mahtavan onnistunut viikko, ja – parasta –  se ei ole vielä edes ohi.

Maanantai-iltana kahvittelin Lauttasaaren uudessa, kauan kaivatussa rantakahvilassa ystäväni kanssa, ja ihailimme asuinympäristömme rikkumatonta keskiluokkaista auvoa. Sen jälkeen olin vielä toisen hyvän ystävän kanssa pitkästä aikaa kaljalla. Siihen liittyi semmoinenkin hauskuus, että baarissa tarjosin ajatuksissani tuota juuri mainostamaani S-etukorttia baarimikolle. Ja se ei ollutkaan S-ketjubaari. Se oli Nolla. En ole koskaan loukannut ketään baarimikkoa yhtä syvästi. Nyt täytyy ehkä vähän rauhoittua tuon bonusten keräilyn kanssa.

Tiistaina olin teatterissa, Komin Kalavale. Kelpo kamaa, mahtavat näyttelijät. Ja nyt pitää päästä äkkiä kesäteatteriin.

Keskiviikkona Barça oli loistava ja sai aikaan niitä kylmiä väreitä, joita vain joukkueurheilu voi minulle aiheuttaa. Päivän teemaan sopivasti ostin lentoliput ja varasin kahden viikon kielikurssin Barcelonaan. Ja lähtö on jo ihan kohta! Kesä! Ja hyvänen aika, kesäloma! (Lomarahat tosin paloivat meidän firmassa.)

Tänään torstaina hankin töistä Barcelona-matkaoppaan ja luinkin sen jo melkein. Seuraavaksi Carlos Ruiz Zafón ja Tuulen varjo ja Enkelipeli. Ja äsken olin kuuntelemassa Anna Järvistä, joka on ihana ja hullu ja outo ja lumoava. Ja se oli muuten sovittanut ihan uusiksi kaikki biisinsä ja ne kuulostivat kyllä upeilta, mutta eivät yhtään samoilta kuin silloin joskus Ruotsissa. Mikään ei ole niin kuin silloin.

Huomenna perjantaina tapaan taas yhden ihanan ystävän, jota on kauhea ikävä. Ja sitten paistaa aurinko ja on perjantai ja on vaan ihanaa.

Lauantaina kutsun äitini rantakahvilaani aamukahville, ja illalla tapaan taas yhden ihanan ystävän, jota on kauhea ikävä. Ja taas paistaa aurinko ja on lämmintä ja on kaunista ja ON KESÄ.

Sunnuntaina, silloinkin on lämmintä ja aurinkoista ja ihanaa, ja mikään ei voi estää minua menemästä rakkaalle hiekkarannalleni loikoilemaan, lukemaan, nukkumaan, nauttimaan.

Tämä toimittajien alkoholismi

Kirjoitin juttua tänään ja havaitsin uuden kirjoitusmaneerin: Jutuissani skoolataan melko lailla koko ajan.

Mutta se on kiva tapa. Joskus aiemmin olen huomannut, että blogissani on paljon juttua itkemisestä. Nyt on parempi.

Kippis, keväälle vaikka, ja noin muutenkin!

(Ja kippis on kiva sana. Ranskalaiset hihittävät, kun skoolataan suomeksi. Niistä se kuulostaa kuin sanoisi qui pisse, kuka pissaa.)

Peace

Etelä-Amerikka tuntuu kaukaiselta planeetalta. Rusketus haihtuu, ja olen jo melkein yhtä kuolemansairaan näköinen kuin muutkin suomalaiset marraskuusta maaliskuuhun.

Mutta muuten täällä Lauttasaari–Naurissaari-akselilla menee hyvin, erittäin hyvin. Rauha maassa ja sydämessä, ja sitä paitsi työrauha. Työrauha, se on rikkumaton uudessa asemapaikassani. Kaukana poissa kaupungin hälinästä ja houkutuksista. Metro suhahtaa sellaisten syntien ohitse ja nousee maan pinnalle keskustan itäpuolella, aivan ihanan meren äärellä. Jos sattuu olemaan kirkas päivä, nouseva aurinko seuraa minua koko kirpeän kävelymatkan, sisälle lehtitalon aulaan ja vielä kahvilaankin. Valitettavasti ei kuitenkaan työpisteeseeni.

Siellä työpisteessäni minä sitten istuskelen päivät pitkät. Ei tarvitse miettiä, missä lounastaa ja kenen kanssa. Ei tarvitse käydä asioilla kesken kaiken. Huoneessa on lisäkseni kolme muuta ihmistä ja rikkumaton rauha. Mitään kokouksia ei tarvitse kutsua koolle, riittää kun avaa suunsa ja sanoo asiansa.

Talossa on rauhallista, lempeän oloista porukkaa, ja ne tervehtivät ystävällisesti käytävillä. Talossa on neljä kerrosta. Hisseissä voi taas kulkea. Hisseissä on peili eikä mitään miljoonan euron näköalaa. Aulassa on takka ja soliseva suihkulähde ja siellä haisee aina makkarakastikkeelta. Talo on asiallinen ja toimii, ja se on paljon se.

Kun työpäivä on päättynyt, matkustan hissillä kellarikerrokseen, niitä on vain yksi. Siellä on kuntosali, jonka tuomitsin ensivilkaisulla surkeaksi. Erehdyin ja perun sanani. Kuntosalissa on kaikki, mitä tarvitsen, eikä mitään ylimääräistä. Se on käytössä mukava ja toimiva mutta ei sovellu koreiluun. Siellä voi rauhoittua ja keskittyä asiaansa. Radio Helsinki on vaihtunut Metro FM:ään (ja  Soundin 20 biisiä -levyihin, hmm), ja kuntopyörässä ei ole digitaalinäyttöä. Suihkutilat ja sauna ovat mahtavan hyvät, ja olen yksi niiden kahdesta tai kolmesta käyttäjästä. Kun lähden kotiin, minulla on hyvä olo.

Olen miettinyt, että tämä kuntoiluolosuhteiden muutos kuvaa aika tarkoin myös työolosuhteiden muutosta.

Ja olen miettinyt, että olen aivan hemmetin onnekas ja onnellinen.