Hyh

Loppukiri. Vajaa kuukausi aikaa niin sanotun gradun palautukseen, ja seitsemän kahdeksasta haastattelusta vielä tekemättä. Ei oikeastaan edes huolestuta. Jos vain saan haastattelut tehtyä, niin sen itse tekstin kirjoitan vaikka yhdessä yössä. Katotaanko? (Yllytyshullu.)

Ja sitten on vielä noin miljoona työjuttua ja deadlinea. Ahneudesta kärsin. Koitan saada kokoon rahoja Ranskan-matkaan kesäkuun lopussa.

Aurinko ja helle eivät varsinaisesti ole tehostaneet tätä lukemista ja kirjoittamista. Olen ahkerasti testannut Tukholman auringonottomahdollisuuksia ja verrannut niitä Helsinkiin. Ei pärjää. Täällä on liikaa ihmisiä, ei saa yhtään rauhassa olla! Lenkkeilystäkin on tullut ärsyttävää, kun retkiseurueet ja lastenvaunut tukkivat polut Hagaparkenissa. Ihmiset, häipykää!

Ja lisäksi olen aivan liian keskustassa. Tänään kokeilin Drottningsgatanin loppupäässä sijaitsevaa pientä puistokukkulaa ja havaitsin, että on kohtuullisen vaivaannuttavaa kävellä pääkaupungin pääkatua bikineissä ja pikkutopissa,  tyyny kainalossa. Kun sunnuntainakin vastaan tulee pukumiehiä. Ei vaan meillä Lauttasaaren Kasinonrannassa.

Terasseja olen myös muutaman testannut. Vappuna kävin kaverin mieliksi viinilasillisella siinä kaupunginosassa, jota muuten viimeiseen asti välttelen: Stureplanilla.

Kirjoitin pari vuotta sitten laajahkon artikkelin Ruotsin nuoresta yläluokasta ja siinä yhteydessä varmistin, että minulla ei ole Stureplanille ihan lähiaikoina asiaa. Suututin vähän vääriä henkilöitä. No, onneksi tästä ei ole minulle kerrassaan minkäänlaista haittaa, päinvastoin. Mutta oli sinne silti hieman epämukavaa palata.

Kävelin rohkeasti Sturegallerian hienostelukauppakeskuksen läpi ja havaitsin, että yhden haastateltavani ah niin tyylikäs muotiputiikki oli lopetettu. Hurraa! (Vahingoniloako? Pois se minusta!)

Meno hetkellisesti rentoutui, mutta en ehtinyt kävellä kymmentä metriä kävelykatua gallerian takana, kun näin toisen haastateltavani terassilla. Kiirehdin ihan vaan pikkuisen huomaamattomasti askeleitani.

Sitten vain julkeasti asettauduimme seuraavalle terassille, ja minä koitin vuorotellen uteliaana bongailla vanhoja ”ystäviäni”, vuorotellen peitellä naamaani ikävien jälleennäkemisten pelossa. Minulla taisi vielä olla päällä sama takki kuin kaksi vuotta sitten, ja se oli jo silloin aika last season. Voi minua.

Onneksi täällä Tukholmassa on sellaisiakin paikkoja, asioita ja ihmisiä, joita en kerta kaikkiaan voi sietää.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s