Onko kukaan jaksanut seurata ruotsalaista debattia (ah, lempisanani!) Liza Marklundin Uhatut-kirjasta ja sen todenperäisyydestä? En minäkään. Minun ei kai pitäisi sanoa mitään, kun en ole lukenut kirjoista ainoatakaan, mutta silti en voi olla ihmettelemättä, miten jengi jaksaa. Ensinnäkin ostaa ja lukea: tästä vainotusta Miasta on kirjoitettu laskujeni mukaan ainakin viisi kirjaa (Gömda, Asyl, Mias hemlighet, Mias systrar ja Mia: Sanningen om Gömda). Ja toiseksi – ostaa ja lukea. Ruotsalaisten lehtien kulttuurisivut ovat koko talven täyttyneet puheenvuoroista Mian ja Liza Marklundin puolesta ja heitä vastaan.
Keskeinen pulma: Onko Uhatut-kirjassa kerrotut traagiset tapahtumat totta, niin kuin päähenkilö Mia aka Maria Eriksson väittää, vai ovatko Mia ja Marklund panneet joukkoon omiaan, kuten Mia: Sanningen om Gömda -kirjan kirjoittanut Monica Antonsson väittää?
Ja minun keskeinen pulmani: mitä hiton väliä? Toki on väärin kirjoittaa kirjan kanteen den sanna historia, jos se ei sitä ole, mutta montako kuukautta tästä pitää jauhaa?
Marlund antoi aiheesta ensimmäisen ”avoimen” haastattelun TT:lle perjantaina, kun kyseinen Mia oli ensin itse ”astunut julkisuuteen” Aftonbladetissa ja näin Marklundin ei enää tarvinnut välittää lähdesuojasta. Kummassakaan haastattelussa ei käsittääkseni tullut esiin yhtään mitään uutta tai edes lähdesuojaa uhkaavaa. Mian haastattelua lukiessani ihmettelin lähinnä, että miten Mian 12- ja 10-vuotiaat lapset ovat voineet paeta Ruotsista 14 vuotta sitten. Mutta kuten sanottua, ei paljon kiinnosta, ei edes tämä yliluonnollisuus.
Jaa että miksi kirjoitan aiheesta, joka ei voisi vähempää kiinnostaa? No kun siinä Marklundin haastattelussa oli yksi mielenkiintoinen sitaatti täynnä paljonpuhuvia presuppositioita. Marklundilta kysytään, miksi hän muutti kirjassa Mian uuden hyvän miehen chileläisestä norlantilaiseksi mutta kuvasi Mian pahan exän arabina, ”med svarta ögon”. Marklund vastaa:
”Jag försökte komma runt det på massor av sätt, just för att jag ville undvika rasistiska undertoner. Men jag fick faktiskt ge upp. Situationen kring de här männen var så speciell.”
Eli Mian exän ja hänen ystäviensä tilanne oli sellainen, että heidät oli pakko kuvata turvapaikanhakijoiksi. Sitten Marklund selittää, että millainen se ”tilanne” oli:
”De hade en otrolig sammanhållning, de var helt sysslolösa, de var vilsna och hade ett otroligt stort utanförskap. Att förklara det på något annat sätt än som det faktiskt var, alltså att de var asylsökande flyktingar, det gick inte.”
Uskomaton yhteishenki, täysi toimettomuus, eksyneisyys ja uskomattoman suuri syrjäytyneisyys. Ominaisuuksia, jotka ruotsalaisessa yhteiskunnassa voivat kuulua vain ja ainoastaan turvapaikkaa hakevilla arabipakolaisille.